Miksi ylipainoinen haluaa olla ylipainoinen?

luuviulu eli liian laiha vasta onkin hirveän näköinen

 

luuviulu eli liian laiha vasta onkin hirveän näköinen

tämä ketju ei käsittele ulkonäköä.

 

Kukapa meistä ei haluaisi olla missi tai misteri... mut meitä on monenlaisia, osa on lihava sairauden takia, tai omasta tahdostaan, niin on monta selitystä ja syytä kuin on naista/miestä. Ja aika kauheeta ois, jos kaikki ois samassa normimitassa, vasta me oltais harmaata massaa!! Mut jos lihavat ihmiset haittaa, niin ap vois laittaa silmälaput jottei heitä näe tai pysyä aivan sisätiloissa... hohoi!!! Meitä on moneen junaan ja näköjään osa jää asemallekin!!!??

 

Huh kuinka porukka ottaa nokkiinsa...

 

Mä en tajua miksi tästä pitää ylipainoisten loukkaantua. Ei kukaan arvostele teita, haluaa vaan tietää teidän ajatuksia. Ylipaino on sairaus siinä missä alipainokin. Siis en puhu nyt mistään pikkuisen pullukoista vaan kunnolla ylipainoisista. Miksi joku haluaa olla sairas? Melkein sama jos joku ottaisi omasta tahdostaan syövän.

 

Kukapa meistä ei haluaisi olla missi tai misteri... mut meitä on monenlaisia, osa on lihava sairauden takia, tai omasta tahdostaan, niin on monta selitystä ja syytä kuin on naista/miestä. Ja aika kauheeta ois, jos kaikki ois samassa normimitassa, vasta me oltais harmaata massaa!! Mut jos lihavat ihmiset haittaa, niin ap vois laittaa silmälaput jottei heitä näe tai pysyä aivan sisätiloissa... hohoi!!! Meitä on moneen junaan ja näköjään osa jää asemallekin!!!??

missä ap sanoo että haittaa? Kertoo itseään haitanneen omat liikakilonsa, se siitä. Miksi lihavat loukkaantuu heti jos esim. painon syytä kysytään?

Ja ihanko tosissaan olis kauheeta jos kaikki oltais terveissä mitoissa? Et ylipainosuutta tarvitaan tuomaan erilaisuutta? Aika sairasta ajattelua...

 

En mä ylipainoinen halua olla. Laihduttelen tässä pikku hiljaa kohti normaalipainoa. Tai mulle riittää että bmi on alle 25, nyt se on 34. Mutta kyllä mä silti onnellinen olen Minulle onnellisuus ei ole yhtä kuin paino.

miks tähän ja yleensä tämmösiin ketjuihin vedetään tuo onnellisuusjuttu mukaan. Ei ap oo väittäny ettei vois olla onnellinen lihavana. Mitään puhetta mistään muusta kuin painosta ei ollut.

Että, ketjuun ei saa sitten mitään muuta kirjoitella =) Olishan ap voinut käyttää hakua ja lukea niitä lukuisiä läskiketjuja mitä täällä on ollut. Kyllä sieltä olis varmasti löytynyt vastaukset tässä ketjussa pohdittuihin kysymyksiin.

 

Ymärrän, että ylipainoiset älähtää. Minäkin olisin älähtänyt ennen. Ylipaino johtuu useinmiten siitä että ihminen syö liikaa ja liikkuu liian vähän. Itselleni esim. suklaa maistui kovin ja ei sille herkulle voinut sanoa ei. Voi että se suututti kun luki tällaisia, kun tajusihan sitä että ainoa syy ylipainooni oli MINUSSA ja siiä että MINÄ en saanut rajoitettua syömisiäni. Mutta että joku tulee siitä moittiman!? Aargh!

Mutta kappas vain, onnistuihan se laihdutus minultakin, lopulta. Ja onnistuu se muiltakin. Se on kiinni itsestä -anteeksi vain.

 

En mä ylipainoinen halua olla. Laihduttelen tässä pikku hiljaa kohti normaalipainoa. Tai mulle riittää että bmi on alle 25, nyt se on 34. Mutta kyllä mä silti onnellinen olen Minulle onnellisuus ei ole yhtä kuin paino.

miks tähän ja yleensä tämmösiin ketjuihin vedetään tuo onnellisuusjuttu mukaan. Ei ap oo väittäny ettei vois olla onnellinen lihavana. Mitään puhetta mistään muusta kuin painosta ei ollut.

Että, ketjuun ei saa sitten mitään muuta kirjoitella =) Olishan ap voinut käyttää hakua ja lukea niitä lukuisiä läskiketjuja mitä täällä on ollut. Kyllä sieltä olis varmasti löytynyt vastaukset tässä ketjussa pohdittuihin kysymyksiin.

no ne ketjut yleensä onkin ulkonäköön keskittyviä. Olis kiva, jos ylipainosta vois joskus keskustella asiallisesti, ilman että ylipainoiset suuttuu heti. Ja tosiaan nimenomaan siitä painosta, olosta ja terveydestä, ei ulkonäöstä.

 

En mä ylipainoinen halua olla. Laihduttelen tässä pikku hiljaa kohti normaalipainoa. Tai mulle riittää että bmi on alle 25, nyt se on 34. Mutta kyllä mä silti onnellinen olen Minulle onnellisuus ei ole yhtä kuin paino.

miks tähän ja yleensä tämmösiin ketjuihin vedetään tuo onnellisuusjuttu mukaan. Ei ap oo väittäny ettei vois olla onnellinen lihavana. Mitään puhetta mistään muusta kuin painosta ei ollut.

Että, ketjuun ei saa sitten mitään muuta kirjoitella =) Olishan ap voinut käyttää hakua ja lukea niitä lukuisiä läskiketjuja mitä täällä on ollut. Kyllä sieltä olis varmasti löytynyt vastaukset tässä ketjussa pohdittuihin kysymyksiin.

no ne ketjut yleensä onkin ulkonäköön keskittyviä. Olis kiva, jos ylipainosta vois joskus keskustella asiallisesti, ilman että ylipainoiset suuttuu heti. Ja tosiaan nimenomaan siitä painosta, olosta ja terveydestä, ei ulkonäöstä.

Mutta enhän mä suuttunut, vastauksenikin oli mielestäni varsin asiallinen =) Mielestäni jos ketjuun kirjoittaa voi samalla vastata myös kaikki muihin ketjussa nousseissiin mielipiteisiin, eikä tarvitse vastata ainoastaan ap:n ensimmäiseen kirjoitukseen. Mielestäni ketjun asiallisuus meni ohi jo ekoilla sivuilla, minusta asiallinen ei ole sama kuin negatiivinen.

 

Ei mua haittaa olla ylipainoinen. Elämässä on niin paljon kaikkea muuta kuin keskittyä ruokavalioon ja urheiluun. En ole mikään hillittömän lihava, mutta lähempänä tuota 80 kiloa kuin 60:tta.

Nimenomaan lihavathat juuri keskittyvät siihen ruokailuun. Normaalipainoisille syöminen on sivuseikka elämässä, eikä urheiluunkaan tarvitse keskittyä, jos ei halua olla erityisen timmissä kunnossa, koska syöminen on ratkaisevinta painonhallinnassa.

 

Nimenomaan lihavathat juuri keskittyvät siihen ruokailuun. Normaalipainoisille syöminen on sivuseikka elämässä, eikä urheiluunkaan tarvitse keskittyä, jos ei halua olla erityisen timmissä kunnossa, koska syöminen on ratkaisevinta painonhallinnassa.

Peesaan.

Mutta en siis mielestäni missään vaiheessa ole ottanut kantaa ylipainoisten (HUOM: ylipainoisten - missään vaiheessa en ole ketään läskiksi tms. haukkunut!) onnellisuuteen, vaan vain asiallisesti kysyin, että miksi ylipainoiset ihmiset valitsevat sen ylipainoisuuden? Että mikä siinä on niin mukavaa että haluaa ylipainoinen olla? Ja jos ei halua olla, kysyin että miksi ylipainoinen ei sitten tee asialle mitään. Koska oma argumenttinihan oli, että asia on tahdosta kiinni. Mutta siis muutamahan täällä ihan asiallisesti vastasi, että haluaa olla ylipainoinen, koska hoikkuus ei ole heille yhtä tärkeää kuin se syöminen, ja silloinhan asia on ihan ok. En ole ketään rumaksi, oksettavaksi tms. haukkunut.

 

Ja jos ei halua, niin miksi ei sitten laihduta niin ei tarvitsisi enää harmitella? Inhottaa ajatuskin, että olisin joku 80-kiloinen jötkäle. Aina kun tuntuu et housut kiristää, syön muutaman päivän kevyemmin.

Halutaan olla siksi että laihoillakin olis jotain mietittävää

 

No, näistä ajattelen, että narkarit ja alkoholistit ovat jo päänsä siihen kuntoon ajaneet, ettei tahdolla ole päätösten kanssa mitään sijaa. Mutta jos siis huomaa, ettei voi ruokahimolleen mitään, niin eikö sen pitäisi pelästyttää niin pahan kerran, että jo ensimmäisistä liikakiloista rupeaisi toimiin. Narkkareillahan ongelma on, että he huomaavat asian liian myöhään. Enkä sano, että itsekään enää 150-kiloisesta valaasta jaksaisin laihtua normaaliksi, mutta miksi ei sen sijaan muuttaisi elintapojaan jo matkalla noihin painolukemiin, koska liikasyömisen huomaa hyvin aikaisessa vaiheessa?

Aivan. Miksi se peliriippuvainen ei lopeta pelaamista kun huomaa, että rahat eivät riitäkään? Miksi alkoholisti juo vielä, vaikka tajuaa että juo liikaa ja hänelle siitä huomautetaan? Miksei lopettaa ajoissa?

Eli lihava on lihava siksi, ettei ole enää syyntakeinen? Koska hän on jo menettänyt elämänhallinnan? Jos te lihavat oikeasti rinnastatte itsenne narkkareihin ja alkoholisteihin, niin enpä voi tilaanne muuta kuin sääliä. Varmaan lapsillekin kiva elää ympäristössä, missä ruoka menee lähimmäistenkin edelle. Tämä EI siis ollut oma teoriani, vaan ilmeisesti "Ei-niin-hauskan-täti Moonikan"?

Ei kyse ole syyntakeettomuudesta vaan siitä, että aina ihminen ei pysty tekemään sitä mikä olisi hänelle parasta. Joillekin ruoka todellakin on samanlaista kuin huume. Ruoan jälkeen tosin tuskin tulee käveltyä päin seiniä tai ajettua autolla metikköön niinkuin esim. alkoholin nauttimisen jälkeen käy. Joillekin ruoka on asia, jota on vaikea hallita. Samalla lailla kuin tupakoitsijoille on tärkeää saada vetää ne röökit. Ei sitä voi kukaan polttamaton ymmärtää mikä se voima on, joka ajaa sytyttämään uuden tupakan vaikka tietää mitä se omassa kropassa aiheuttaa. Lyhytaikaisen nautinnon saaminen ajaa ylitse pitkäaikaisen tavoitteen. Sama juttu esim. herkkujen kanssa: nautinto juuri nyt on houkuttelevampi kuin saavutettu hoikkuus vaikka 3 kk päästä (tai pahimmillaan vuosikausien päästä).

Syömishäiriöiset ihmiset kokevat ruoan kanssa samoja ongelmia kuin esim. alkoholistit. He voivat hyvinkin hallita kaikkea muuta elämässään, mutta repsahtavat aina silloin tällöin. Voi olla niitäkin, joille ruoka menee lähimmäisten edelle. Tuskin kukaan lihava näännyttää lapsiaan nälkään, että itse saisi herkkuja, mutta itse tunnustan monesti syöneeni lasten karkkipäivälle ostetut karkit. Ehkä kukaan muu ei koskaan tee niin?

 

Nimenomaan lihavathat juuri keskittyvät siihen ruokailuun. Normaalipainoisille syöminen on sivuseikka elämässä, eikä urheiluunkaan tarvitse keskittyä, jos ei halua olla erityisen timmissä kunnossa, koska syöminen on ratkaisevinta painonhallinnassa.

Peesaan.

Mutta en siis mielestäni missään vaiheessa ole ottanut kantaa ylipainoisten (HUOM: ylipainoisten - missään vaiheessa en ole ketään läskiksi tms. haukkunut!) onnellisuuteen, vaan vain asiallisesti kysyin, että miksi ylipainoiset ihmiset valitsevat sen ylipainoisuuden? Että mikä siinä on niin mukavaa että haluaa ylipainoinen olla? Ja jos ei halua olla, kysyin että miksi ylipainoinen ei sitten tee asialle mitään. Koska oma argumenttinihan oli, että asia on tahdosta kiinni. Mutta siis muutamahan täällä ihan asiallisesti vastasi, että haluaa olla ylipainoinen, koska hoikkuus ei ole heille yhtä tärkeää kuin se syöminen, ja silloinhan asia on ihan ok. En ole ketään rumaksi, oksettavaksi tms. haukkunut.

Mä sulle jo kertaalleen muistaakseni vastasin tähän alkuperäiseen kysymykseen.

Elämässä pitää tehdä valintoja ja kantaa niiden seuraukset. Mä pistän herkuttelun ja ruoasta saadun nautinnon hoikkuuden edelle. Kumpaakin en pysty saavuttamaan, joten pistän ykkössijalle sen nautinnon. Joku muu pistää ykkössijalle hoikuuden. Mikä tässä on vaikea ymmärtää?

 

Tunnen itseni valtavaksi. Olen 155-senttinen ja painan 54 kiloa. Lihoin muutama vuosi sitten (abiturienttina lukulomalla) noin 14 kiloa. En yksinkertaisesti ole saanut painoa pudotettua, vaikka halu on ollut valtava. Nyt alkaa riittää ja vihdoinkin olen alkanut urheilla aktiivisesti, käyn yliopiston jumpissa 5-7 kertaa viikossa. Toivon todella, että tästä pienenisin. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, mikäli ylipainoinen ei yksinkertaisesti saa painoa pudetettua (enhän minäkään tunnu saavan): itse olen ainakin kokenut itseinhon ja -kuvotuksen helpommaksi kuin varsinaisen toiminnan. Omaa identiteettiäni leimaa ainakin mielikuva lihavuudesta ja siitä on mahdottoman vaikea päästä eroon.

 

Nimenomaan lihavathat juuri keskittyvät siihen ruokailuun. Normaalipainoisille syöminen on sivuseikka elämässä, eikä urheiluunkaan tarvitse keskittyä, jos ei halua olla erityisen timmissä kunnossa, koska syöminen on ratkaisevinta painonhallinnassa.

Ootko varma että näin on kaikilla? Entäs tää: minä ja sisko, normaali ja pulska (jo lapsena lääkärin ohjaamilla "dieteillä"), sama perhe, sama ruoka, samat ruoka-ajat jne. Eri geenit. Minä liikunnallinen, hän ei. Minä normaali jopa hoikka, hän ei. Olen vakaasti sitä mieltä että liikkuminen on "ratkaisevinta" - no oikeesti juuri mikään ei ole ehdotonta.

En kyllä ymmärrä tämän ketjun aloittajaa ollenkaan enää ollenkaan. Mutta ehkä mä olenkin nähnyt ihmisen kamppailevan kilojensa kanssa nelkyt vuotta.
Ja noiden raskauskilojen pudottaminen - mulla 2x17 kg - ei voi mitenkään verrata. Nehän lähtee jos palaa about samaan elämäntapaan kuin ennen raskautta (jos ei siis tule terveydentilaan pysyvämpiä muutoksia).

 

Tunnen itseni valtavaksi. Olen 155-senttinen ja painan 54 kiloa. Lihoin muutama vuosi sitten (abiturienttina lukulomalla) noin 14 kiloa. En yksinkertaisesti ole saanut painoa pudotettua, vaikka halu on ollut valtava. Nyt alkaa riittää ja vihdoinkin olen alkanut urheilla aktiivisesti, käyn yliopiston jumpissa 5-7 kertaa viikossa. Toivon todella, että tästä pienenisin. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, mikäli ylipainoinen ei yksinkertaisesti saa painoa pudetettua (enhän minäkään tunnu saavan): itse olen ainakin kokenut itseinhon ja -kuvotuksen helpommaksi kuin varsinaisen toiminnan. Omaa identiteettiäni leimaa ainakin mielikuva lihavuudesta ja siitä on mahdottoman vaikea päästä eroon.

Niin, minusta vähän näiden vastaustenkin perusteella tuntuu, että he, jotka ovat joskus olleet hoikkia, haluavat siihen olotilaan takaisin, mutta he jotka ovat "aina" olleet ylipainoisia, kokevat asian olevan ihan ok. Varmaan sitä, mitä ei ole koskaan kokenut, ei sitten osaa kaivatakaan. Sitten monesti on saanut kuulla laihduttajien kommentit, että "jos mä olisin tiennyt, kuinka paljon helpompaa tää elämä kevyempänä onkaan, olisin tehnyt (laihdutus)päätöksen jo aikoja sitten!".

Mulle just silloin raskausajan jälkeen valkeni, millaista olisi todella painaa melkein 80 kiloa - tietenkin paino ylipainoisilla jakautuu yleensä hieman tasaisemmin kuin mulla tuolloin, mutta kuitenkin - enkä todellakaan halunnut siihen olotilaan jäädä! Ei kyse ollut mistään onnellisuudesta tms. vaan yksinkertaisesti siitä, että kevyempänä elämäkin tuntuu paljon kevyemmältä; liikkuminen on vaivatonta ja olo on terve. Mutta enhän minäkään tuota tajunnut kuin vasta kun olin sen menettänyt. Joten jos on aina ollut ylipainoinen, ei tiedä mitä elämä hoikkana voisi olla, eikö?

 

Mulle just silloin raskausajan jälkeen valkeni, millaista olisi todella painaa melkein 80 kiloa - tietenkin paino ylipainoisilla jakautuu yleensä hieman tasaisemmin kuin mulla tuolloin, mutta kuitenkin - enkä todellakaan halunnut siihen olotilaan jäädä! Ei kyse ollut mistään onnellisuudesta tms. vaan yksinkertaisesti siitä, että kevyempänä elämäkin tuntuu paljon kevyemmältä; liikkuminen on vaivatonta ja olo on terve. Mutta enhän minäkään tuota tajunnut kuin vasta kun olin sen menettänyt. Joten jos on aina ollut ylipainoinen, ei tiedä mitä elämä hoikkana voisi olla, eikö?

Mun mielestä raskausaikaa ei voi oikein verrata siihen, että on pitkään ylipainoinen. Mä esim. yli 100 kilon massalla jaksan kävellä / pyöräillä töihin, käyn kerran viikossa bodypumpissa tai vatsa-peppu-treenissä ja kävelen töissä portaita moneen kertaan. Mutta mä olen tottunut siihen. Mä en tiedä mitä sä painat, mutta jos oletetaan vaikka että painat 50 kg ja sitten otat toisen 50-kiloisen kaverin reppuselkään ja lähtisit painattamaan portaita, niin mä luulen että sulta loppuisi kunto ennen mua... Ja sama juttu se on raskaana ollessakin. Plus se, että sitä fyysistä ahdistusta tekee myös se, että se vauva painaa sisäelimiä, keuhkoja, vartalon painopiste on eri kuin normaalisti, jne.

Mä tiedän mitä elämä on hoikkana enkä näe sitä niin upeana ja uniikina asiana, että lähtisin laihduttamaan. Mieluummin pidän tämän nykyisen ihanan ja upean elämäni ja olotilani PLUS saan nauttia hyvästä ruoasta ja herkuista.

 

ainut mikä mua häiritsi on toi että kuink kukaan haluaa olla 80kiloinen lihava.
on vain ruoka ja ei jaksa lasten kanssa liikkua. ei saa normaaleita vattita yms..

itse olen 171cm ja 80kiloa ja en ole hoikka. en missään nimessä lihava.
minusta l ja xl kertoo jo että large=iso. extra large= extra iso..
m=keskikokoinen .. miksi kaikien pitäisi ola s=pieni.
itse olen paidaltani usein m.

ainoa missä mun paino vaikuttaa on ulkonäkö. oma mies on hulluna. mutta en siis ole oikein hoikka vaan ihan normikokoinen. terveydellisesti mua ei tämä 5kilon ylipaino haittaa. ei estä mua löytämästä vaatteita tai aja sipsihyllylle.

muistan kun itse olen teininä 58kiloa niin ajattelin kanssa että jo yli 60kiloa on kauhea läski, saatikka 80kiloinen..mutta todellisuudessa vasta siinä 100kieppeillä tämänkin pituinen alkaa olemaan läski.

 

Mä esim. yli 100 kilon massalla jaksan kävellä / pyöräillä töihin, käyn kerran viikossa bodypumpissa tai vatsa-peppu-treenissä ja kävelen töissä portaita moneen kertaan. Mutta mä olen tottunut siihen. Mä en tiedä mitä sä painat, mutta jos oletetaan vaikka että painat 50 kg ja sitten otat toisen 50-kiloisen kaverin reppuselkään ja lähtisit painattamaan portaita, niin mä luulen että sulta loppuisi kunto ennen mua... Ja sama juttu se on raskaana ollessakin. Plus se, että sitä fyysistä ahdistusta tekee myös se, että se vauva painaa sisäelimiä, keuhkoja, vartalon painopiste on eri kuin normaalisti, jne.

Mä tiedän mitä elämä on hoikkana enkä näe sitä niin upeana ja uniikina asiana, että lähtisin laihduttamaan. Mieluummin pidän tämän nykyisen ihanan ja upean elämäni ja olotilani PLUS saan nauttia hyvästä ruoasta ja herkuista.

No, siis tuo mun paino taisi olla melko pian synnytyksen jälkeen, ei siis vauvan kanssa. Ja kyllä mä heti siinä mietin, et nyt jos annan elämäntapojen repsahtaa, niin paino lähtee takuulla laskun sijaan nousuun - ja sitä en voinut ajatellakaan, kun en tuonkaan painoisena mitenkään erityisen hyvin voinut. Sitä mä just olen miettinyt ja ihmetellyt, että kun kaikki vakavasti ylipainoiset ovat jossain vaiheessa olleet sen 70 kiloa, 80 kiloa, 90 kiloa jne, niin eikö missään vaiheessa ole tapahtunut sitä herätystä että hetkinen: jos ja kun mä kerran tällä menolla näköjään vaan lihon, niin mihin se kaikki päättyy? Siihen kun vaaka näyttää 120 kiloa vai ei vielä silloinkaan? No eihän se nousu päätykään, jos koko ajan kroppa vaatii vaan enemmän ja enemmän ruokaa (enkä siis tässä tapauksessa tarkoita pelkästään roskaruokaa, kun tavallisella, ns. kotiruoallakin lihoo takuulla, jos liikaa syö). Miksi siis ei normalisoisi niitä elintapoja jo silloin, kun asia ei vaadi edes niin suuria ponnisteluja? Ymmärrän toki, että säkin kun nyt olet sen reilut 100 kiloa, niin aika pitkä tie tuosta nyt enää normaalipainoikseksi on. Mutta mitäs jos olisit reagoinut aiemmin? Ihan samalla lailla sitä saa herkuista nauttia normaalipainoinenkin, kun vaan muuten elää tasapainossa ruoan ja liikunnan suhteen. Ei minun elämäni ole mitään kieltäytymistä kieltäytymisen perään, mutta toki jos huomaan elämäntapojen muuttuneen ja kiloja kertyvän, niin niihin suht nopeasti reagoin - ja nimenomaan juuri siksi, että mun ei koskaan tarvitsisi löytää itseäni tilanteesta, josta ei enää tunnu olevan paluuta.

 

itse olen 171cm ja 80kiloa ja en ole hoikka. en missään nimessä lihava.
muistan kun itse olen teininä 58kiloa niin ajattelin kanssa että jo yli 60kiloa on kauhea läski, saatikka 80kiloinen..mutta todellisuudessa vasta siinä 100kieppeillä tämänkin pituinen alkaa olemaan läski.

Niin, no jos noin haluaa ajatella... Omalla ja millä tahansa alan ammattilaisen mittapuulla jo 90-kiloinen 171-senttinen on aika pahasti ylipainoinen. Mietin muuten tuota sun nimimerkkiä... Se paino taitaa silti kuitenkin pyöriä aika lailla ajatuksissasi? Ja tämä ei siis ole mitenkään loukkaukseksi tai vihjeeksi tarkoitettu, pistipä vain silmään. Ja minusta on oikeasti hienoa, jos/kun ihminen osaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta monesti vaan ihmettelen, kun niin moni (luullakseni suurin osa?) ylipainoisista kuitenkin haluaisi laihtua, niin mikä ihme sen sitten muka estää? Että eipä sitä tahtoa sitten taida kuitenkaan löytyä, kun oikeasti pitäisi itse urakka aloittaa.

 

Niin, minusta vähän näiden vastaustenkin perusteella tuntuu, että he, jotka ovat joskus olleet hoikkia, haluavat siihen olotilaan takaisin, mutta he jotka ovat "aina" olleet ylipainoisia, kokevat asian olevan ihan ok. Varmaan sitä, mitä ei ole koskaan kokenut, ei sitten osaa kaivatakaan. Sitten monesti on saanut kuulla laihduttajien kommentit, että "jos mä olisin tiennyt, kuinka paljon helpompaa tää elämä kevyempänä onkaan, olisin tehnyt (laihdutus)päätöksen jo aikoja sitten!".

Jaa, noe ei mun elämä ainakaan muuttunut yhtään paremmaksi tai ihanammaksi vaikka laihdutin kahdeksan vuotta sitten 36 kiloa Ei se laihduttaminen tai normaalipainoisena olo mikään ihmelääke ole joka automaattisesti tekis elämästä aprempaa

 

itse olen 171cm ja 80kiloa ja en ole hoikka. en missään nimessä lihava.
muistan kun itse olen teininä 58kiloa niin ajattelin kanssa että jo yli 60kiloa on kauhea läski, saatikka 80kiloinen..mutta todellisuudessa vasta siinä 100kieppeillä tämänkin pituinen alkaa olemaan läski.

Niin, no jos noin haluaa ajatella... Omalla ja millä tahansa alan ammattilaisen mittapuulla jo 90-kiloinen 171-senttinen on aika pahasti ylipainoinen. Mietin muuten tuota sun nimimerkkiä... Se paino taitaa silti kuitenkin pyöriä aika lailla ajatuksissasi? Ja tämä ei siis ole mitenkään loukkaukseksi tai vihjeeksi tarkoitettu, pistipä vain silmään. Ja minusta on oikeasti hienoa, jos/kun ihminen osaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta monesti vaan ihmettelen, kun niin moni (luullakseni suurin osa?) ylipainoisista kuitenkin haluaisi laihtua, niin mikä ihme sen sitten muka estää? Että eipä sitä tahtoa sitten taida kuitenkaan löytyä, kun oikeasti pitäisi itse urakka aloittaa.

nimimerkkini onkin tullut siitä kuin silloin kun painoin sen yli 90 ja laihdutin .tottakai olin silloin lihava. mutta en mikään valas.ymmärrätkö mitä ajan takaa.

ja siis nyt kun olen 80 kiloinen. niin en ole mikään iso. en yhtään. enkä edes huijaa itseäni.
siis toi 5 kiloa. åainoindeksi joku 26-27. ei minusta tee lihavaa. ei edes isoa. se 5kiloa.painoin kesällä sen 74kiloa. ei mun ulkonäössä muutoksta pahemmin tehnyt. ei kunnossa tai muussa.

ap minkä pituinen olet?
kun mietin että sinusta ei voi 80kiloinen olla normaalin näköinen, ilman että huijaa itseään.

niin itse kyllä haaveilen että olisin aivan luuviulu. siis sellainen jolla näkyis kaiki luut. sairasta..tiedän.
mies ei ikinä haluisi että olisin luiseva.ja itse tiedän etä nainen kauniimpi kuin muotoja..mutta ehkä se on jotain että ihmiset kauhistelis sua, ja olis niin hento ja heiveröinen.

mutta siis toki ihmisen on parempi olla normaalipainoinen kuin ylipainoinen.
ihan terveydellisesti ja kyllähän itseään on kivempi katsoa peilistä.
oon sun aknssa siitä samaa mieltä.

mutta toi 80kiloinen ja läski osu mun silmään

 

Jaa, noe ei mun elämä ainakaan muuttunut yhtään paremmaksi tai ihanammaksi vaikka laihdutin kahdeksan vuotta sitten 36 kiloa Ei se laihduttaminen tai normaalipainoisena olo mikään ihmelääke ole joka automaattisesti tekis elämästä aprempaa

No voi harmi, jos luulit laihduttamisen ratkaisevan kaikki painoon liittymättömätkin ongelmasi, ja sitten petyit kun niin ei todellakaan käynyt! Onko tuo nyt sitten ihme? Toivon kuitenkin, että fyysinen olosi parantui, jotta laihdutus ei olisi ollut aivan turhaa. Ja jos ei, niin ainahan voit palata takaisin ylipainoiseksi, jos se olotila oli itsellesi mieluisampi - eipähän ainakaan tarvitsisi enää elää terveellisesti!