[QUOTE="terve";26618281]Ajatus toimii sinällään jos naiselle "uraksi" riittää kotona olo. Mutta entä jos ei? Mies haluaa kehittää itseään ja kehittyä työssään. Mutta se on mahdollista vain "alistamalla" nainen kotiin. Nainen toki tekee tärkeää työtä. Mutta entä kun lapset kasvavat. Nainen on junnannut vuosikausia paikallaan polkien ja mahdollistaen miehensä etenemistä ja uraa. Siinä sivussa hups keikkeen tipahtanut kärryiltä täysin. Vuosikausien kotona olon jälkeen ei ne ovet enää ehkä aukeakaan niin helposti.
En tiedä osaanko nyt tulkita ajatustani kunnolla sanoiksi. Mun tasa-arvomaailman mukaan perhe vaatii uhrauksia. Molemmilta vanhemmilta. Se voi uratykki isälle olla vaikea sisäistää - toisaalta, eikös tässä juuri ollut juttua että se mitä miehet enitan katuu kuolin vuoteella on että aika ei riittänyt perheelle. Ja työtä tuli tehtyä liikaa. Ehkä me naisetkin voisimme opettaa miehille tätä arvomaailmaa, jossa lapset ja perhe tulee ennen uraa. Mahdollistamalla /"pakottamalla" heitä myös kotiin => mahdollista kun taloudessa on kaksi tienaavaa =).
Näin ehkä työmaailmakin hiljalleen muutuisi suuntaa jossa perhe ei ole uran hidaste vaan edistävä tekijä. Ja noin yleisestikin tasa-arvon kantilta.[/QUOTE]
Näinhän se on. Kun mä 80-luvun puolivälissä opiskelin sairaanhoitajaksi, oli varsin tavallista, että koulun ilmoitustaululle ilmestyi lappu teekkareiden bileistä. Kun teekkareista suurin osa oli poikia ja sairaanhoitajaopiskelijoista taas tyttöjä, niin yhteisbileet olivat ihan hyvä idea. Moni löysikin itselleen puolison. Sairaanhoitajan ura ei järin kaksinen ole: ylihoitajan paikkoja aukeaa harvoin ja nekin yleensä vain silloin, kun edellinen jää vanhuuseläkkeelle. Sen sijaan niiden dippainssien uraputkessa vain taivas oli rajana. Perheet muuttivat usein ulkomaille, vaihtoivat muutaman vuoden välein asuinpaikkaa, asuinmaata tai jopa kokonaan mannerta miehen työn vuoksi. Mitä pidemmälle mies urallaan eteni, sitä merkityksettömämmäksi naisen sairaanhoitajana saama palkka perheen elintasolle jäi. Jotta se ympäri maailmaa asuminen olisi onnistunut, naisen oli käytännössä pakko luopua työstään. Ja varsin monet ihan mielellään luopuivatkin, koska sillä mahdollistivat myös sen, että itse pääsivät asumaan muualla, näkemään maailmaa ja nauttimaan elintasosta, joka kotimaassa - edes se oma sairaanhoitajan palkka mukaan laskettuna - ei olisi ollut yhtä hyvä kuin se miehen urakehityksen ansiosta oli. Oma sairaanhoitajan "ura" Suomessa ei ollut sellainen, että siitä olisi halunnut pitää kynsin hampain kiinni ja samalla menettää kaiken sen, mitä ulkomailla asuminen ja miehen uran myötä alati kohoava elintaso merkitsi. Mun tutuissani näitä miehensä uran vuoksi omasta työstään luopuneita on myös sihteereissä, joka myös oli ammatti, missä ei järin hääviä urakehitystä ollut tiedossa eikä palkkakaan ollut päätähuimaava. Useimmiten miehensä uran vuoksi omasta työstään luopuukin sellainen nainen, jolla itsellään ei ole tiedossa mitään urakehitystä. Jos naisellakin on sellainen työ, harvoin nainen urastaan luopuu. Heitäkin varmasti on, mutta ovat harvinaisempia.
Tilanne on toki ikävä silloin, jos uraa tehnyt mies lasten kasvettua isommiksi vaihtaakin vaimoa. Mulla on yksi tällainen tuttava ja ymmärrettävistä syistä hän on erittäin katkera. Kaikki muut ovat edelleen naimisissa, koska myös mies arvostaa sitä, että nainen on ollut kotona ja mahdollistanut sen, että mies voi luoda uraansa. Yhteiset kokemukset maailmalta pitävät yhdessä.
