Kyllähän monet lastenpsykologit/-psykiatrit puhuvat lasten kotihoidon puolesta, koska lapsi tarvitsee äitinsä/isänsä apua maailman kohtaamisessa. En ymmärrä ajattelua, että äidin helmoissa lapsesta tulisi epäsosiaalinen(ikään kuin äidin läsnäolo lapsen elämässä olisi pilalle hemmottelua), minusta se voi olla päinvastoin. Silloinhan lapsi saa oman kehitystasonsa mukaisesti kohdata uusia tilanteita äidin avustuksella, eikä häntä sysätä suureen ryhmään, johon sopeutuminen voi olla aika paljon vaadittu pieneltä lapselta. Ehdointahdoin syyllistäminen ei ole hyvästä, mutta syyllisyys tunteena on mielestäni tervettä. Silloin tulee pohdittua ratkaisut vähän tarkemmin. On hyvä, että sukkapari olet varma ratkaisusi kanssa, silloin jaksatkin varmasti tukea lastasi muutoksessa: 11-kuinen kun ei aikuisen tavoin ymmärrä, että äiti lähtee nyt töihin ja tulee sieltä takaisin sitten 8-10 tuntia myöhemmin. En siis yritä tuomita sinua, itse aikoinaan esikoisen aikana, koin myös kotona olon ajoittain henkisesti raskaaksi. Siinä mielessä ymmärrän tuon sinun OMAN tarpeesi päästä "tuulettumaan". Minäkin oikeastaan paremmin viihdyin ja olen viihtynyt kotona(ajoittaisia kyllästyksen puuskia lukuun ottamatta) sen jälkeen, kun lapsia oli kaksi(nyt kolme). Asiat eivät ole aina mustavalkoisia, ja kaikki voi mennä hyvinkin, vaikka lapsi onkin kovin pieni, kunhan sen pitää mielessä, että toinen on kovin keskeneräinen. Ja vaikka sen ikäinen näennäisesti protestoisikin vähemmän kuin 3-vuotias, niin mielestäni on hyvä muistaa, että 3-vuotiaan ja nuoremman ikävän ilmaisu on varsin terve merkki. On hyvä, jos olet sukkapari varma ratkaisusi oikeudesta teidän perheellenne teidän tilanteessa(ja sehän se on tärkein), se varmasti välittyy myös vauvallenne.
Mitä taas tulee siihen, että aina naisia syyllistetään siitä, että menevät töihin, kun vauva on pieni, niin täytyy sanoa, että koko lapsen saamisen prosessi on kaukana tasa-arvosta. Itse en haluaisi omalle puolivuotiaalleni esim. sellaista muutosta, että mieheni tulisi hoitamaan häntä niin, että itse olisin täysipäiväisesti töissä/opiskelemassa. Ja tämä ei johdu epäluottamuksestani miestäni kohtaan(hän kyllä pärjäisi), vaan siitä, että olen varma, että vauvalla on tällä hetkellä vahvempi kiintymyssuhde minuun, koska minä hänen tarpeensa pääsääntöisesti tyydytän, imetän ym. mies kun on töissä. (Eipä tuo pahemmin imetä kotona ollessaankaan

) Eri asia, jos mieheni haluaisi jäädä kotiin lasten kanssa, kun tämä vauva on jo taapero. No joo, yritän vain sanoa, että jurppii, kun tasa-arvon nimissä yritetään toitottaa, ettei äti ole korvaamaton. Minä ainakin olen korvaamaton! Mutta niin on isäkin. Ja varsinkin myöhemmin, kun vauva kasvaa, isän rooli vahvistuu. Ainakin meillä on näin käynyt. Mielestäni on varsin luonnollista, että äiti on pienen vauvan ensisijainen hoitaja, olkoon se sitten epätasa-arvoa tai ei. No, meni jo OT:ksi, sori. Haluaisin vain, että äidit paremmin ymmärtäisivät arvonsa. Vaikka sanotaan, että isät voi tehdä kaiken muun paitsi imettää, niin ei isät voi olla äitejä(eikä päin vastoin).