V
vierailijaaa
Vieras
Minulla on etenevä sairaus jonka takia jäin kuntoutustuelle pari vuotta sitten, ja se tulee ennenpitkää muuttumaan työkyvyttömyyseläkkeeksi.
Sairaudessani on parempia sekä huonompia kausia. Huonompina olen kotona joko pyjamassa tai kotivaatteissa, pahimmillaan kuukausia putkeen. Parempina jaksan kerran tai pari kertaa viikossa käydä asioilla kaupungilla, autollla ja joskus käytän lisäksi liikkumisen apuvälineitä ja/tai vapaaehtoista, tuttua ihmistä avustamassa, tulen saamaan hlökohtaisen avustajan heti kun koen siihen olevan tarvetta
Olen törmännyt siihen, että jos minulla on vaikka värikäs hame tai mekko ja huulipunaa, joidenkin mielestä olen silloin terve? Jopa useiden lääkärien. En minä parane, päinvastoin, sairauteni etenee pikkuhiljaa. Ei sairauteni kuitenkaan estä millään tavalla minua laittamasta vähän meikkiä ja vaikka mekon päälle, kun lähden käymään vaikkapa lääkärissä tai asioilla. Eli jos jaksan ylipäätään lähteä kotoa, jaksan myös laittaa vähän meikkiä ja kivat vaatteet, ja haluankin, kun kotona olen aina ilman meikkiä ja kotivaatteissa.
Pieni laittautuminen, ja vaikka uusi vaate piristää minua ihan siinä missä terveitäkin! En tajua sitäkään, miten siistin asun pukeminen olisi muka jotenkin vaivalloisempaa kuin vaikkapa tuulipuvun pukeminen? Usein se on ihan päinvastoin...
Mistä tulee tämä (surullisen) yleinen käsitys, että kroonisesti sairaan ihmisen pitäisi näyttää kalpealta ja huolittelemattomalta? Minä en aio alistua, siihen, sillä vaikka joku luulisi mitä, niin sairauteni on geneettinen eli se on ja pysyy, ja etenee. Voi tulla päivä jolloin en enää kykene laittautumaan. Niin kauan kuin kykene, aion sen tehdä, vaikka joku pitäisikin minua tämän takia laiskurina/terveenä. Aion muutenkin nauttia elämästäni tekemällä asioita joista pideän, niin kauan kuin vain suinkin siihen pystyn.
Sairaudessani on parempia sekä huonompia kausia. Huonompina olen kotona joko pyjamassa tai kotivaatteissa, pahimmillaan kuukausia putkeen. Parempina jaksan kerran tai pari kertaa viikossa käydä asioilla kaupungilla, autollla ja joskus käytän lisäksi liikkumisen apuvälineitä ja/tai vapaaehtoista, tuttua ihmistä avustamassa, tulen saamaan hlökohtaisen avustajan heti kun koen siihen olevan tarvetta
Olen törmännyt siihen, että jos minulla on vaikka värikäs hame tai mekko ja huulipunaa, joidenkin mielestä olen silloin terve? Jopa useiden lääkärien. En minä parane, päinvastoin, sairauteni etenee pikkuhiljaa. Ei sairauteni kuitenkaan estä millään tavalla minua laittamasta vähän meikkiä ja vaikka mekon päälle, kun lähden käymään vaikkapa lääkärissä tai asioilla. Eli jos jaksan ylipäätään lähteä kotoa, jaksan myös laittaa vähän meikkiä ja kivat vaatteet, ja haluankin, kun kotona olen aina ilman meikkiä ja kotivaatteissa.
Pieni laittautuminen, ja vaikka uusi vaate piristää minua ihan siinä missä terveitäkin! En tajua sitäkään, miten siistin asun pukeminen olisi muka jotenkin vaivalloisempaa kuin vaikkapa tuulipuvun pukeminen? Usein se on ihan päinvastoin...
Mistä tulee tämä (surullisen) yleinen käsitys, että kroonisesti sairaan ihmisen pitäisi näyttää kalpealta ja huolittelemattomalta? Minä en aio alistua, siihen, sillä vaikka joku luulisi mitä, niin sairauteni on geneettinen eli se on ja pysyy, ja etenee. Voi tulla päivä jolloin en enää kykene laittautumaan. Niin kauan kuin kykene, aion sen tehdä, vaikka joku pitäisikin minua tämän takia laiskurina/terveenä. Aion muutenkin nauttia elämästäni tekemällä asioita joista pideän, niin kauan kuin vain suinkin siihen pystyn.