Toggle sidebar

Miksi pitäisi elää koko elämä saman ihmisen kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja anji
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
A

anji

Vieras
Onko muita, jotka kallistuvat ajattelemaan, että ei ihmisen tarvitse ajatella elävänsä koko ikänsä liitossa saman ihmisen kanssa? Voihan sitä vaikka elääkin, jos siltä näyttää ja rakkaus riittää, mutta miksi tähdätä väkisin ikuiseen suhteeseen? Yhteiskuntajärjestelmä on tosin luotu ikuisia aviopareja ja ydinperheitä varten, mutta tulevaisuuden trendi on varmaan vähän erilainen.

Toki kannatan harkitsevaisuutta ja hienotunteisuutta, enkä missään nimessä suosittele suhteeseen ryhtymistä saati lasten tekemistä kevein perustein. Mutta kun suhteet niin usein kuitenkin päättyvät eroon ja uusiin parisuhteisiin, on aika ahdistavaa elää ilmapiirissä, jossa väkisin tavoitellaan ikuista rakkausparisuhdetta.

Sitä paitsi olen melko varma, että esim. minua ja joitakin toisia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan saman ihmisen kanssa koko ikäänsä. Ajatus tuntuu luonnottomalta. Jotkut ihmiset taas sopivat ikuiseen suhteeseen, ja se sallittakoon heille. Muistetaan kuitenkin ihmislajin heterogeenisyys ja se, että harvat muutkaan eläimet ovat yksiavioisia.
 
Sanoinkin, että joillekin se sopii, ja se suotakoon ilomielin. Pointti oli lähinnä se, että ei-yksiavioisiakin voisi ymmärtää paremmin... Että ei ole pakko solmia ikuista suhdetta, jos tuntuu, että ei pysty siihen
 
Alkuperäinen kirjoittaja anji:
Muistetaan kuitenkin ihmislajin heterogeenisyys ja se, että harvat muutkaan eläimet ovat yksiavioisia.
Click to expand...

Niin,olemmenko sitten loppujen lopuksi luettvissa eläimiin vai ihmisiin,mielestäsi.Mutta sanottakoon,että kukaan ei pakota ketään naimisiin.

 
Alkuperäinen kirjoittaja hmph:
Niin, se on niin uskomattoman vaikea ajatella toisin kuin isoäidin äiti aikanaan ajatteli.
Click to expand...

Tai ehkä toisinaan perinteissä on jotain järkeä?

Itse en koe mielekkääksi lähteä suhteeseen jossa jo alusta alkaen tietää, ettei edes yritetä mitään pysyvää.
 
Minusta viisainta on päättää olla yhdessä niin kauan kuin rakkautta riittää. Rakkauden eteen pitää myös tehdä töitä eikä saa mennä heti halpaan ja luovuttaa, jos tuntuu, että rakkaus ei riitäkään. Minulle taas huono periaate on päättää olla ikuisesti yhdessä, tuli mitä tuli. Rakkauden mukaan siis, ei eliniän.
 
Toivottavasti ap kukaan ei huoli sinua, että SAAT olla yksin. Älä pelkää ei moraalia ole tässä maailmassa liikaa, sinunlaiset ihmiset pitää siitä huolen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja anji:
Onko muita, jotka kallistuvat ajattelemaan, että ei ihmisen tarvitse ajatella elävänsä koko ikänsä liitossa saman ihmisen kanssa? Voihan sitä vaikka elääkin, jos siltä näyttää ja rakkaus riittää, mutta miksi tähdätä väkisin ikuiseen suhteeseen? Yhteiskuntajärjestelmä on tosin luotu ikuisia aviopareja ja ydinperheitä varten, mutta tulevaisuuden trendi on varmaan vähän erilainen.

Toki kannatan harkitsevaisuutta ja hienotunteisuutta, enkä missään nimessä suosittele suhteeseen ryhtymistä saati lasten tekemistä kevein perustein. Mutta kun suhteet niin usein kuitenkin päättyvät eroon ja uusiin parisuhteisiin, on aika ahdistavaa elää ilmapiirissä, jossa väkisin tavoitellaan ikuista rakkausparisuhdetta.

Sitä paitsi olen melko varma, että esim. minua ja joitakin toisia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan saman ihmisen kanssa koko ikäänsä. Ajatus tuntuu luonnottomalta. Jotkut ihmiset taas sopivat ikuiseen suhteeseen, ja se sallittakoon heille. Muistetaan kuitenkin ihmislajin heterogeenisyys ja se, että harvat muutkaan eläimet ovat yksiavioisia.
Click to expand...

Suosittelen että juttelet kumppanisi kanssa mikä suhteessanne on pielessä. Liian kepein perustein ei pitäisi aloittaa suhdetta, sanot, mutta ei myöskään erota. Varsinkaan erota! Pitää olla todella painavat perusteet erolle. Se että haluaa vaihtelua ei ole oikea perustelu.
Avioeroprosessin pitäisi olla mutkikkaampi kuin mitä se nyt on. Liian monet hyvät suhteet loppuvat kun toinen ei jaksaan enää olla suhteessa. Se taas johtuu moraalin heltymisestä.

Yrität monella eri tavalla perustella miksi olla useiden kumppaneiden kanssa elämänsä aikana. Miksi?
 
Miksi sitten solmia avioliittoa jo alunalkaenkaan, jos ajattelee kuten sinä. Tälläisille henkilöille olisi vain silloin tällöin seurustelu paikallaan. Ei edes avoliittoa kannata harkita, koska sekin rinnastetaan avioliittoon. Näin ei sitten tulisi loukattua toista osapuolta lähtemällä liitosta kevyin perustein, kun ei ole tarkoitettu elää saman kanssa koko ikää.
 
Nykyään monilla on ilmeisesti valatava sitoutumisen pelko. Kun vielä yhteiskunta on ottanut entiset suvun tehtävät (vanhusten ja sairaiden hoito, työttömyysturva jne) ja perhe ei siten ole sellainen sosiaalinen perusturva kuin ennen, niin ihmissuhteisiinkin helposti suhtaudutaan kuin hyödykkeisiin. Ollaan niin kauan yhdessä kun hyvältä tuntuu.

Tuo sitoutumisen pelko näyttäytyy haluttomuutena ottaa mitään lopullista askelta. Avoliitoissa jahkataan vuositolkulla (osin tietysti taloudellisten etujen vuoksi) tekemättä päätöstä lähteäkö vai sitoutua. Lasten hankkimista lykätään, koska oma lapsi on elinikäinen velvoite ja sitoumus, jota ei voi irtisanoa. Joka asiaan halutaan ikäänkuin pakotie tai varauloskäytävä, johon voi turvata, jos alkaa kaduttaa.

Joskus epäilen, että paljon parjatut pätkätyötkään eivät vois olla näin yleisiä ilman työntekijäpuolen ainakin hiljaista hyväksyntää. On helpotus, kun ei tarvitse sitoutua työpaikkaansakaan.

Nykyihminen ilmeisesti haluaa olla paikasta toiseen vaeltava nomadi, joka liikku laidunmaiden mukaan, myös parisuhteessa.

Luultavasti useimmissa parisuhteessa niin miehet kuin naiset kokevat aikoja, jolloin kumppani kyllästyttää - suorastaan raivostuttaa. Useimpien tielle elämä kuljettaa viehättäviä ja mielenkiintoisia toisen sukupuolen edustajia, jotka saavat ainakin fantasiat ja haaveet liikkeelle. Kun yleisesti hyväksyttynä periaatteena on hedonistinen nautintoetiikka eikä perinteinen "luterilainen" velvollisuusetiikka, niin lähteminen kuivalta tuntuvasta suhteesta koetaan suorastaan velvollisuudeksi omaa itseä kohtaan.

Toisaalta taas tapaa vanhoja pareja, joissa toinen osapuoli on joutunut omaishoitajan asemaan, huolehtimaan avuttomasta elämänkumppanistaan, joka saattaa olla jopa kykenemätön osoittamaan mitään kiitollisuutta. Tällöin huollettava puoliso ei ole minkään pinnallisen mielihyvän (seksuaalisen, sosiaalisen, taloudellisen ym) lähde, vaan pelkästään rakkauden kohde.

Tuollainen rakkaus, jossa nautintoetiikan mukaan ei ole mitään järkeä, on kuitenkin mielestäni se piirre, joka tekee meidät ihmisiksi. En tiedä, pystyisinkö siihen itse, mutta menetämme mielestämme jotakin olenaista ihmisyydestämme, ellei sitä edes pidettäisi ihanteena, johon tulisi pyrkiä.



 
Minusta lyhyisiin suhteisiin antautuminen on pelkoa ja kyvyttömyyttä, ei niinkään tietoinen valinta hyvästä. Jos asian kääntää päinvastoin, että itse tulee jätetyksi, kun juuri silloin haluaisi vielä jatkaa ja huomaisi miten hyvä on toisen lähellä olla, silloin asia nousisi esiin aivan toisessa valossa. Jos nyt väittää, että en haluakaan pitkää suhdetta, niin taustalla on myös jotakin epäluottamusta. Siis lyhyisiin suhteisiin ajaan etupäässä negatiiviset asiat, vaikka mitä muuta väitettäisiin.
Voi tietysti olla, että ei ole mahdollisuutta seurustella jostakin oikeasta syystä johtuen, mutta siltikin on halu suhteeseen ja suhteen rajallisuus johtuu esim ajan puutteesta, myös silloin täysi kalenteri on negatiivinen asia.
Ei alkoholistikaan pysty aina tapaansa lopettamaan, vaikka viina ei ole hänelle hyväksi, kuin nousuhumalan ajan. Aivan yhtä hyvin hän voisi tulla meille kertomaan, kuinka hienoa on ryypätä. Kyllä minulle on aivan samanlainen "suhdeholisti" hän, joka tulee kertomaan miten pitää jättää tai tulla jätetyksi. Oikeastaan säälittää hänen selityksensä.
 
Minä tahdon elää pitkässä parisuhteessa ihan itsekkäistä syistä. Haluan kasvaa ja kypsyä toisen minut tuntevan ihmisen rinnalla. Jokaisessa uudessa suhteessa menee 2-3 vuotta alkuhuumassa, joka on tietysti ihanaa, mutta aikansa kutakin. Parisuhdehan on tanssia, jossa on tietyt pelisäännöt, mutta ei varmuutta minkälaisia "kurveja" matkaan tulee. Tanssissa on vain pidettävä toisesta kiinni ja luotettava itseensa ja kumppaniin. Parisuhteen kriiseistä selvitytyminen yhdessä vahvistaa suhdetta ja vie elämässä eteenpäin. Tietysti sitoutumiseen voi auttaa sekin, että on kokemusta usemmasta ihmissuhteesta ja tietää, että suhteen onnellisuus on kiinni myös itsestä, eikä vain kumppanista.

Tällaisia ajatuksia 15 vuoden ja kahden lapsen kokemuksella tulee mieleen näin maanantaiaamuna.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Miesnäkökulma:
Nykyään monilla on ilmeisesti valatava sitoutumisen pelko.
Click to expand...

Minun näkökulmastani taas se, että yhdessä on pysyttävä vaikka hampaat irvessä, kertoo valtavasta yksin olemisen pelosta.
Yhteiskunta ihannoi pysyvää parisuhdetta, ja "hyvän ihmisen" eräs mitta tuntuu olevan se, että pysytään suhteessa vaikka se vaatisi kulissien ylläpitoa. Joillekin sopii toki tällainenkin elämä, oletan.
Avioliitto kuolemaan saakka on ollut lähinnä turvajärjestelmä naisille, joilla ei ollut mahdollisuutta kouluttautua eikä tehdä töitä kodin ulkopuolella. Entisajan avioliitot tuskin olivat läheskään kaikki rakkaudesta syntyneitä, saati onnellisia.

Parisuhteen vankkumattomat kannattajat ilmeisesti kuvittelevat, että jos joku ei pidä ikuista suhdetta ainoana oikeana suhteena, ko. ihmiset ovat poikkeuksetta keskenkasvuisia, heppoisia kukasta-kukkaan lentäjiä, sitoutumispelkoisia, itsekkäitä narsisteja jne, jotka eivät ole valmiita lainkaan tekemään kompromisseja tai muuta työtä parisuhteen ongelmakohtien kanssa. Asia voi olla kuitenkin jopa päin vastoin, vapaasta tahdosta ja ilman epärealistisia, idealistisia odotuksia suhteeseen ryhtyvällä voi olla suurempi halu pitää suhteen laatu hyvänä kuin sellaisella, joka ajattelee että tässä nyt joka tapauksessa roikutaan, kun on sellaista tullut sovittua. Ja kun "Kaiken se kestää"...
 
No niin, kiitos naaras. Joku näköjään ymmärtää minunkin pointtini ja selittää sen paremmin kuin minä. Mielenkiintoisia arvauksia te muut kyllä teitte elämäntilanteestani ja minusta yleensä, mutta voisitekkohan vielä paljastaa perusteenne niille? Tämä tuntuu olevan niin kielletty aihe, että heti ollaan nin kiukkuisina rähisemässä, jos jollakin sattuu olemaan erilainen näkemys asiasta.
 
ei pidä jos ei rakasta. sillä parisuhde joka ei perustu siihen että kummatkin rakastaa ei ole antoisa eikä hyvä. yksipuolinen rakkaus ei riitä siinä petetään kaikkia. rakkaudessa haluaa olla just sen tietyn kanssa eikä kukaan korvaa tätä henkilöä eikä ketään voi muuttaa tämänlaiseksi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
No niin, kiitos naaras. Joku näköjään ymmärtää minunkin pointtini ja selittää sen paremmin kuin minä. Mielenkiintoisia arvauksia te muut kyllä teitte elämäntilanteestani ja minusta yleensä, mutta voisitekkohan vielä paljastaa perusteenne niille? Tämä tuntuu olevan niin kielletty aihe, että heti ollaan nin kiukkuisina rähisemässä, jos jollakin sattuu olemaan erilainen näkemys asiasta.
Click to expand...

Tässä vastaus: "ihmiset ovat poikkeuksetta keskenkasvuisia, heppoisia kukasta-kukkaan lentäjiä, sitoutumispelkoisia, itsekkäitä narsisteja"

Näitähän riittää ja jokainen jolla on halu sitoutua ja rakastaa pelkää joutuvansa suhteeseen yllämainitunlaisen kanssa. Siksi tämä aihe herättää tunteita - olkaa vaan rehellisesti sitä mitä olette (siinä ei ole mitään pahaa tai puolusteltavaa). Kunhan olette sitä AVOIMESTI JA REHELLISESTI. Yksinäisyyden pelko on ehkä yksi asia, mutta petetyksi ja loukatuksi tulemisen pelko on varmaan vielä suurempi.
 
Saattaa olla, että tulevaisuuden "trendi" on se, että suhteet vaihtuvat. Pätkätöistä pätkäsuhteisiin. Olen myös miettinyt, miksi olla saman ihmisen kanssa elämäänsä ylipäätään, siis miksi se olisi "tavoiteltavaa".

Mutta ehkä se kumminkin on. Yhteisten lastenkasvanut on siihen tärkeä syy, mutta ehkä muutenkin. Uskon, että lopulta 30 vuotta saman ihmisen kanssa tuo enemmän kuin 15 vuotta yhden (vaikkakin ihanan) ja 15 vuotta toisen (vaikkakin rakkaan) kanssa. Syvemmät yhteiset kokemukset, pidempi yhteinen taival, enemmän yhteistä ja luvattua rakkautta.

On totta, että parisuhdetta arvostetaan yli kaiken. Naimisiin "päästään", sormukset hankitaan ja varattuina ollaan sitä parempaa kastia. Mutta ihmiset on niin huonoja tuntemaan itseään ja halujaan, että se MITEN KUULUU OLLA on monelle sama kuin se, mitä haluaa.

On se vähän sääli. Minä koetan oikeasti päästä siitä irrallisuudne tunteesta, etten voisi muka haluta pitkää suhdetta.





 
loukatuksi tulemisen pelko on kehno roikkumisen syy. otetaan tyhmä puoliso joka ei tunne puolisoaan. tyhmä on kanssa tyhmä eikä tajua lähteä mikä on säälittävää ja miten kukaan edes se oma puoliso rakastaa tyhmää. loukatuksi tuleminen tapahtuu siinä eniten loukkaa kaikkia pelkuri siis pelkuri loukkaantuu eniten välttämällä sitä mitä pelkää joka onkin pelastus. suhde ei toimi jos kumpikin ei rakasta kun se rakkaus on se mikä on elämäs suurin painoalue. mutta hulluja on mota lajii ja jokanen saa pilata elämäs miten tahtoo pilaa vaa samalla niiden muiden jotka soppaa kuuluu. nämä on niitä hällä väliä tyyppejä. nyt takas hommii ettei tule potkuja kun pomo astuu ovesta
 
Itse koen, että pidempi - mieluiten koko elämän mittainen - suhde antaa enemmän. Siinä on uskoa toiseen ja siihen, että rakkaus kestää kaikista koettelemuksista huolimatta. Ja yhteisiä muistoja on enemmän.

Mielestäni ajatus siitä, että liitto on tarkoitettu koko loppuelämäksi/ei ole tarkoitettu koko loppuelämäksi, on itseään toteuttava skenaario. Miten liitto voi kestää koko elämän, jos siihen ei alunperin edes usko? Silloin alitajuntaisesti toimii niin, että ero jossain vaiheessa tulee. Ja sama toisin päin. Sitä en tiedä, kumpi on oikeampi tapa elää, mutta molempia tulee aina olemaan.

Tärkeintä lienee se, että tuntee itsensä ja toimii itselleen rehellisesti. Että ei hylkää puolisoa vain siksi, että "kukaan ei voi olla toisen kanssa loppu elämää" tai jää huonoon suhteenseen roikkumaan vain, koska niin kuuluu tehdä.
 
Ei kai kukaan tieten tahtoen mene naimisiin ajatuksella, että katsellaan nyt jonkun aikaa, kunhan pari vuotta kestäisi?
Itse erosin 30 v. jälkeen, kun ei mielenterveys kestänyt sitä sinnittelyä enää. Ajatus oli pysyä yhdessä loppuelämä.

Nyt sitten kannan syyllisyyttä kun ei tuo toteutunut. Petin lupaukseni. Mutta ei ole järkevää tämäkään. Pitäisi pystyä antamaan itselleen anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Heppoisemmistakin syistä on ihmiset eronneet.

 
"Tärkeintä lienee se, että tuntee itsensä ja toimii itselleen rehellisesti. Että ei hylkää puolisoa vain siksi, että "kukaan ei voi olla toisen kanssa loppu elämää" tai jää huonoon suhteenseen roikkumaan vain, koska niin kuuluu tehdä."

Roikkumisen voi käsittää monella tavalla. Minä ainakin halusin katsoa avioliiton viimeiseen tappiin. Eipä ole tarvinnut nukkua huonon omatunnon kanssa. Jättämään en olisi kyennyt.

Kuka määrittelee hyvän suhteen? Milloin suhde lakkaa?
Vastasin pariin viestiin Ellien palstoilla. Jutut kiertävät näillä nimettömillä palstoilla samaa kehää. Vertaistuki on ihan hyvä juttu, mutta ilman ohjelmaa sato on melko laiha. Monesti mennään kaksi askelta eteenpäin ja kolme taakse.

Painettuun sanaan kannattaa suhtautua skeptisesti. Kaikkea sitä voikaan lehdestä lukea. Luin aamulla, että Raamatun luvusta voi tulla hulluksi.

"Kirjailijan mielestä kannattaa tyytyä niihin kultajyviin, joihin kirkkokin on vuosisatojen saatossa keskittynyt. - Ei sieltä kuitenkaan mitään uutta löydy. Pahimmillaan voi vain tulla hulluksi."

Näin luki Metro-lehden sivulla 06 Luomistyö vaatii harjoitusta/Erik Wahlström kirjoittaa Jumalasta Monty Pythonin hengessä

Ollaan vain onnellisia. Suhteita on monenlaisia. Suhde omaan itseen on oltava kunnossa. Kaikki muu hoituu siinä sivussa.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa