Miksi pitäisi elää koko elämä saman ihmisen kanssa?

[N46]

Minä olen ollut jo vuosia sitä mieltä, että avioliitto solmittaisiin määräajaksi, vaikkapa 20 vuotta. Sen jälkeen liitto purkautuisi automaattisesti ellei pariskunta erikseen ilmoita, että he haluavat jatkaa avioliittoaan.

Nuoruus "sinkkuna" on yksi vaihe elämää. Perheen perustaminen ja lasten kasvattaminen toinen. Kolmas sitten sen jälkeen ja sitä varten valittaisiin uusi kumppani ehkä hiukan toiselta pohjalta.

Kun avioliitto aikanaan on ajateltu liitoksi, josta "kuolema erottaa", ihmiset elivät keskimäärin 35 - 40 -vuotiaiksi. Nyt eletään tuplasti enemmän. Miten kukaan voi olettaa, että asutaan ja eletään saman ihmisen kanssa jopa 70-80 vuotta.

Ps. Itse olen siirtymässä elämässäni vaiheeseen kolme. Lapset on kasvatettu aikuiseksi ja olen aloittamassa elämää miehen kanssa, jonka todellakin valitsin eri perustein kuin lasteni isän. Olen valmis elämään loppuelämäni tämän ihmisen kanssa.

 

[Ajattelija]

Miten kukaan voi olettaa, että asutaan ja eletään saman ihmisen kanssa jopa 70-80 vuotta.

Ps. Itse olen siirtymässä elämässäni vaiheeseen kolme. Lapset on kasvatettu aikuiseksi ja olen aloittamassa elämää miehen kanssa, jonka todellakin valitsin eri perustein kuin lasteni isän. Olen valmis elämään loppuelämäni tämän ihmisen kanssa.

Ne voi olettaa, että saman kanssa ollaan hamaan loppuun asti, jotka menevät todellisesta rakkaudesta naimisiin!!!!

Voi olla, että tämä sinun uusi onni ei halua elää kanssasi kovinkaan pitkään. Mieti myös sitä.

 

[mies]

Mielenkiintoinen prosenttileikki:

Jos minä päätän elää lyhyissä suhteissa, niin se toteutuu 100 %:sti.
Jos minä haluan elää loppuelämän yhden ihmisen kanssa, niin mahdollisuuteni yhteiselosta ovat 50%.

On huomattavasti helpompaa tehdä 100% päätöksiä. Se ei oikeastaan velvoita mihinkään, ketään ei tarvitse ottaa huomioon, vain minä teen päätöksen. itsekkyys on oikeastaan hyve tässä tapauksessa. Pitäisi myös olla rehellinen ja kertoa tavoitteistaan. Uskon, että halukkaita miehiä löytyy ja heitä voi olla kierroksessa useampikin samaan aikaan.

 

[piste]

Onko teillä lyhyiden suhteiden kannattajilla paha olla?

 

[marttarouva]

Kummallisia reaktioita. Selvästikin osa ihmisistä kokee ap:n elämänasenteen uhkaavana.

Miksi muuten tunnette syyllisyyttä eroamisesta? Eikö se ole aivan hullua.

 

[Naaras]

Tässä vastaus: "ihmiset ovat poikkeuksetta keskenkasvuisia, heppoisia kukasta-kukkaan lentäjiä, sitoutumispelkoisia, itsekkäitä narsisteja"

Näitähän riittää ja jokainen jolla on halu sitoutua ja rakastaa pelkää joutuvansa suhteeseen yllämainitunlaisen kanssa. Siksi tämä aihe herättää tunteita - olkaa vaan rehellisesti sitä mitä olette (siinä ei ole mitään pahaa tai puolusteltavaa). Kunhan olette sitä AVOIMESTI JA REHELLISESTI. Yksinäisyyden pelko on ehkä yksi asia, mutta petetyksi ja loukatuksi tulemisen pelko on varmaan vielä suurempi.

Kuka on puhunut pettämisestä ja loukkaamisesta?
Olen avoin ja rehellinen. Olen kertonut suoraan miehelleni heti suhteen alussa, että en aio mennä naimisiin. En ole myöskään luvannut asioita, joita en kenties pystyisi pitämään - kuten että olen 100% varmasti hänen kanssaan loppuelämäni.
Sen sijaan olen luvannut asioita, jotka _tiedän_ pystyväni pitämään: Olla hänelle aina avoin ja rehellinen, ja että pysyn hänelle uskollisena ja luottamuksen arvoisena niin kauan kuin olemme yhdessä. Olen myös kertonut, että rakastan häntä ja haluan tehdä omalta osaltani kaikkeni, jotta suhteemme pysyisi hyvänä ja elinvoimaisena. Hän on luvannut samaa minulle, ja uskon häneen.

Yhtä rehellisesti olen kertonut, että jos hän muuttuu eri ihmiseksi kuin johon rakastuin, en voi luvata että en eroaisi hänestä. Eri ihmiseksi hän muuttuisi minun silmissäni seuraavista syistä:

- päihdeongelma, johon ei haeta apua
- väkivalta
- pettäminen useammin kuin kerran (yhden erheen voin antaa anteeksi, kaksi kertaa on jo tapa)
- ongelmien ja turhautumien purkaminen negatiivisella tavalla minuun ja suhteeseemme, tai muu kylmä ja tunteeton kohtelu
- se, että hän alkaisi haluta lapsia
- se, että hän lakkaisi rakastamasta minua

Mielestäni suhde on mielekäs vain niin kauan, kuin molemmat aidosti haluavat olla siinä mukana, ja rakastavat toisiaan.

 

[Miesnäkäkulma]

Kun veimme ensimmäistä lastamme kotiin synnytyslaitokselta, saimme osastonhoitajalta lähtiäisiksi leikkimielisen muistutuksen." Tästä ei sitten ole palautusoikeutta". Se oli muistutus siitä, että meillä oli nyt vanhempina vastuu, josta emme voineet irtisanoutua - vaikkapa sen takia, ettei lapsi ollut sellainen kuin toivomme tai täyttänyt odotuksiamme.

Lapsen kohdalla tämä asennoituminen lienee useimmille selkeää. Sen sijaan elämänkumppanin kohdalla ajattelemme helposti, että hän on tyydyttämässä meidän tarpeitamme - että meillä on tiettyjä oikeutettuja odotuksia hänen suhteensa.

Tiettyyn rajaan näin tietysti onkin. Meidän on pystyttävä edellyttämään ihmiseltä, joka jakaa elämämme, perusluotettavuutta ja rehellisyyttä. Kenenkään ei tietenkään pidä suvaita fyysistä tai henkistä väkivaltaa tai alistamista. Sen sijaan emme voi kohtuudella odottaa, että hän olisi loppuiän se sama ihminen, johon ihastuimme tai rakastuimme tai mistä syystä nyt sitten kukin parisuhteeseen ryhtyi.

Itse olen päätynyt paradoksiin. Mitä vähemmän toiselta odottaa, sitä onnellisempaa on elämä ja sitä parempi parisuhde. Jos toinen ihminen nähdään omien tarpeiden tyydyttäjänä, niin häneen helposti kohdistetaan kohtuuttomia toiveita, joita ajanmittaan kukaan ei voi täyttää. Jos taas lähdetään siitä, että oma onneni on minun oma asiani ja parisuhteessa minä olen ensisijaisesti olemassa tuota toista osapuolta varten, ei hän minua varten, niin - jos molemmilla puolisoilla on sama asenne - tuloksena onkin sopusointu. Toisen puutteet eivät voi järkyttää omaa onneani (koska se ei rakennu hänen varaansa), sen sijaan molemmat voimme tuoda toistemme elämään jotakin ylimääräistä hyvää.

Aiemmassa puheenvuorossa toin esille pariskunnat, joissa toiselle on langennut hoitovastuu toisesta, esimerkiksi dementoitunesta puolisosta. Olen edelleen sitä mieltä, että tuossa tilanteessa kitetytyy hyvin selkeästi, mitä rakkaus on. Toinen osapuoli ei voi suoda toiselle pinnallisesti katsoen enää mitään muuta kuin rasitusta, silti huolenpito, hoiva ja välittäminen jatkuvat. Minun on vaikea mieltää, että kyseessä olisi mikään yksinjäämisen pelko tai läheisriiippuvuus.

Kiteyttäen ja pitkälle pelkistäen. Täällä keskustellaan kahdesta parisuhdenäkemyksestä: hedonistisesta, jossa päämääränä on tulla itse onnelliseksi (mitä se sitten eri tapauksissa tarkoittaakin) toisen onnen ollessa sivutuote, ja (paremman sanan puutteessa) velvollisuusperiaatteisesta, jossa päämääränä on toisen onni oman onnen ollessa sivutuote.

Kun vanhin poikani meni naimisiin vihkipappi sanoi aika sattuvan sanan: Jos päämääränä on tulla itse onnelliseksi, avioliitto on huono ratkaisu. Jos päämäärä on tehdä toinen onnelliseksi, niin siihen se soveltuu mitä parhaiten.

 

[hohhoijaa]

Taas tuota ihanaa pikimustaa ja puhtoisen valkoista Miesnäkökulmalta.

 

[mies]

Niinpä, kysymys on parisuhteen motiivista. Minä,minä-ihmiset vastaan me-ihmiset.

 

[Höh]

Tässä taas aihe josta saadaan aikaiseksi paljon vääntöä, muttei mitään oikeata vastausta ole olemassakaan. Mutta miksi pitäisi edes miettiä koko asiaa? Jos ei ole suhdetta, lienee turhaa pohtia pystyisikö elämään elämänsä yhden ja saman ihmisen kanssa. Eihän sitä voi tietää, jos jonkun mutkan takaa tuleekin vastaan ihminen, josta ei koskaan tahdo eroon. Silloinko vaan pitää pitää kiinni periaatteistaan ja olla sitoutumatta koska niin kerran on päättänyt? Mutta kääntäen: jos on joskus päättänyt sitoutua lopuksi elämäänsä, onko tästä päätöksestä sitten pakko pitää kiinni?

Olen kolmekymppinen. Rakastan avomiestäni ja naimisiinmenosta on ollut puhetta. Uskon, että voisin elää hänen kanssaan onnellisena lopun elämääni. Mutta en voi tietää, millainen ihminen olen tai hän on vaikkapa 20 vuoden kuluttua. Jos mies onkin muuttunut täysin, ruvennut vaikka ryyppäämään, pettämään tai pahoinpitelemään. Olisiko silloinkin pakko vaan pysyä yhdessä, koska "perusasenteeni" on se, että naimisiin mennään ollaksemme? Ei. Rakkauden ja suhteen eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei se aina auta. Pointtini on se, ettei mustavalkoisia valintoja kannata tehdä, koska harvoin ne kuitenkaan pysyvät.

Hassua on se, että kun puhutaan lyhyistä suhteista puhutaan muka myös pettämisestä. Ihan kuin ap:n moraalia jotenkin heikentäisi se, ettei hän halua sitoutua lopuksi elämäänsä.

 

[kaisa]

Minä olen ollut jo vuosia sitä mieltä, että avioliitto solmittaisiin määräajaksi, vaikkapa 20 vuotta. Sen jälkeen liitto purkautuisi automaattisesti ellei pariskunta erikseen ilmoita, että he haluavat jatkaa avioliittoaan.

Nuoruus "sinkkuna" on yksi vaihe elämää. Perheen perustaminen ja lasten kasvattaminen toinen. Kolmas sitten sen jälkeen ja sitä varten valittaisiin uusi kumppani ehkä hiukan toiselta pohjalta.

Kun avioliitto aikanaan on ajateltu liitoksi, josta "kuolema erottaa", ihmiset elivät keskimäärin 35 - 40 -vuotiaiksi. Nyt eletään tuplasti enemmän. Miten kukaan voi olettaa, että asutaan ja eletään saman ihmisen kanssa jopa 70-80 vuotta.

Ps. Itse olen siirtymässä elämässäni vaiheeseen kolme. Lapset on kasvatettu aikuiseksi ja olen aloittamassa elämää miehen kanssa, jonka todellakin valitsin eri perustein kuin lasteni isän. Olen valmis elämään loppuelämäni tämän ihmisen kanssa.

Olen myös törmännyt tuohon kolmivaiheteoriaan jossain lehdessä tms., en kyllä muista missä. Teorian esittäjä taisi olla joku evoluutiobiologi, joka oli sitä mieltä, että lapset tulisi hankkia yhden puolison kanssa ja vanhuuden ajaksi hommata sitten toinen puoliso. Nuoruusaikana jokaisella olisi useampia "kokeilukappaleita". Tämä kuulemma olisi ihmiselle kaikkein luonnollisinta.

 

[Naaras]

Hassua on se, että kun puhutaan lyhyistä suhteista puhutaan muka myös pettämisestä. Ihan kuin ap:n moraalia jotenkin heikentäisi se, ettei hän halua sitoutua lopuksi elämäänsä.

Aivan, ja yhtä outoa on se, että jos tiedostaa sen FAKTAN, että suhde ei välttämättä kestä koko loppuelämää (vaikka voisikin itsestään mennä takuuseen, toisesta ei voi), ja hyväksyy sen elämän realismina, niin A) ei rakasta oikeasti/riittävästi, B) ei ole tosissaan suhteessa tai C) on minäminä-ihminen, joka ei ole valmis antamaan suhteeseen mitään, ja on kaupan päälle heti ensi tilaisuuden tullen pettämässä ja jättämässä.

Mitä ihmettä on tapahtunut sille ajatukselle, että parisuhde on kaksisuuntainen tie? Totta kai jokainen haluaa suhteesta jotain myös _itselleen_ - rakkautta, hyvää oloa, turvallisuutta, kuka mitäkin. Muutenhan se olisi ylipäätään täysin se ja sama, kenen kanssa on.
Ja jopa nämä hurskastelevat tuomitsijat saavat suhteesta omat kicksinsä, nimittäin sen itsetyytyväisen marttyyrinkehän ja ylemmyydentunteen, kun he ovat niiiiin mahdottoman uhrautuvia ja epäitsekkäitä koska eivät toivo eivätkä odota suhteelta mitään, antavat vaan

 

[mies]

Naaras, ei ole mahdollista saada, jos ei myös itse anna.

 

[Irene]

Miksi suhteessa pitää jotain luvata toiselle?

"Sen sijaan olen luvannut asioita, jotka _tiedän_ pystyväni pitämään: Olla hänelle aina avoin ja rehellinen, ja että pysyn hänelle uskollisena ja luottamuksen arvoisena niin kauan kuin olemme yhdessä. Olen myös kertonut, että rakastan häntä ja haluan tehdä omalta osaltani kaikkeni, jotta suhteemme pysyisi hyvänä ja elinvoimaisena. Hän on luvannut samaa minulle, ja uskon häneen."

Skeptisyyttä nostaa jo tuo tapa kertoa lupauksista, " jotka TIETÄÄ pystyvänsä pitämään" , että on AINA avoin ja rehellinen, TEKEE omalta osaltaan KAIKKENSA jne. Tarkemmin ajatellen pelkkää sanahelinää. Ehkäpä olisi realistisempaa vain toivoa ja yrittää vain se, mihin missäkin tilanteessa pystyy. Vierastan ylenpalttisia lupauksia, joita rakkauden huumassa tai toiselta vahvaa sitoutumista odottaessaan lausuu. Noihin lupauksiinhan liittyy mitä selvimmin odotus siitä, että toinen lupaisi samaa. Se voi myös olla kuin vaatimus - lupaathan?

"Yhtä rehellisesti olen kertonut, että jos hän muuttuu eri ihmiseksi kuin johon rakastuin, en voi luvata että en eroaisi hänestä. Eri ihmiseksi hän muuttuisi minun silmissäni seuraavista syistä:

- päihdeongelma, johon ei haeta apua
- väkivalta
- pettäminen useammin kuin kerran (yhden erheen voin antaa anteeksi, kaksi kertaa on jo tapa)
- ongelmien ja turhautumien purkaminen negatiivisella tavalla minuun ja suhteeseemme, tai muu kylmä ja tunteeton kohtelu
- se, että hän alkaisi haluta lapsia
- se, että hän lakkaisi rakastamasta minua "

Ja sitten tulevat nuo ehdot rakkaudelle ja lupauksille siitä, milloin ei AINA, iäti tee KAIKKENSA.

En tiedä, miksi kaikenlaiset "rakkauden tunnustukset" tuntuvat itsestäni jotenkin paradoksaalisilta. Ehkä ne yleensä ovatkin sitä, kokemus on opettanut.

Kun kyynisenä ja varovaisena mitään lupaamaan on päätynyt olemaan hiljaa ja ehkäpä vain elämään jotenkin sitä olemassa olevaa hetkeä niine tunteineen, mitä itsellä on, niin tulee mieleen, ymmärtääkö, vaistoaako toinen pelkät tunteeni, tahtoni ja yritykseni.

Mikä olisi sellainen tapa elää ihmissuhdetta, ettei tarvitsisi perua puheitaan tai todeta, että tässä on nyt se poikkeus lupauksiin. Mies lupasi olla luottamuksen arvoinen ja uskollinen, mutta petti. Useammin kuin kerran? Yhden erheen voin (lupasin itselleni) antaa anteeksi, mutta kaksi kertaa.. Oliko se nyt varmasti ensimmäinen ja viimeinen kerta?

 

[Öh]

Naaras, ei ole mahdollista saada, jos ei myös itse anna.

Keksi nyt edes parempia kliseitä, jos niitä kerran on pakko käyttää.

 

[Miesnäkökulma]

"Aivan, ja yhtä outoa on se, että jos tiedostaa sen FAKTAN, että suhde ei välttämättä kestä koko loppuelämää (vaikka voisikin itsestään mennä takuuseen, toisesta ei voi), ja hyväksyy sen elämän realismina, niin A) ei rakasta oikeasti/riittävästi, B) ei ole tosissaan suhteessa tai C) on minäminä-ihminen, joka ei ole valmis antamaan suhteeseen mitään, ja on kaupan päälle heti ensi tilaisuuden tullen pettämässä ja jättämässä."

Minä hyväksyn sen FAKTAN, että astuessani ulos kadulle auto voi ajaa ylitseni. Silti menen kadulle ja pidän tavoitteenani päästä ehjänä takaisin. Tiesimme vaimoni kanssa FAKTANA, että hän synnyttää lapsemme henkensä uhalla, ja silti päätimme hankkia lapset. Tiesin FAKTANA, että on mahdollista, että jos terveyteni ja työkykyni romahtaa, niin emme voi hoitaa ensimmäistä asuntolainaamme, ja silti otin sen lainan.

Kaikkihan voi mennä vikaan, ja silti lähdemme riskaabeleihinkin yrityksiin.

Kai tässä ns. perimmäisenä kysymyksenä on, pidetäänkö elämänikäistä liittoa jonakin itseisarvona vai ei.

 

[mies]

Naaras, ei ole mahdollista saada, jos ei myös itse anna.

Keksi nyt edes parempia kliseitä, jos niitä kerran on pakko käyttää.

Paistaa se päivä risukasaankin ja

Se mikä ei tapa, se vahvistaa.

 

[Naaras]

Naaras, ei ole mahdollista saada, jos ei myös itse anna.

Niin, tiedän. Miksi täällä näyttää rehottavan ajatus, että ihminen, joka ei automaattisesti oleta rakkaussuhteen kestävän loppuelämän ajan (etenkin kun joka puolella jo ihan käytäntö todistaa, että se on suht epärealistinen oletus), ei silti olisi valmis antamaan parisuhteessa itsestään ihan yhtä täysillä kuin sellainen, joka vaaleanpunaiset lasit silmillään uskoo että Tämä Rakkaus Kestää? Ei tuon ainoa vaihtoehto toki ole se, että uskoo suhteen väistämättä kariutuvan jossain vaiheessa, vaan voi myös elää ns. päivän kerrallaan.

Irenen kanssa en viitsi alkaa enää vääntämään enempää kuin tämän verran: Minulle henkilökohtaisesti luottamus on parisuhteessa hyvin tärkeää, joten haluan luvata sen puolisolleni - ja kyllä, minä odotan, suorastaan edellytän, mieheni olevan luottamukseni arvoinen. Enkä edes pyytele tämmöistä hullua, naurettavan itsekästä edellytystä anteeksi!

 

[Irene]

"Irenen kanssa en viitsi alkaa enää vääntämään enempää kuin tämän verran: Minulle henkilökohtaisesti luottamus on parisuhteessa hyvin tärkeää, joten haluan luvata sen puolisolleni - ja kyllä, minä odotan, suorastaan edellytän, mieheni olevan luottamukseni arvoinen. Enkä edes pyytele tämmöistä hullua, naurettavan itsekästä edellytystä anteeksi! "

Vaikket viitsikään alkaa vääntämää tuon enempää, niin et voi kuitenkaan estää minua vastaamasta. Miksi pyytelisit anteeksi, ethän kaiketi loukannut ketään?

Tietenkin jokainen voi odottaa ja edellyttää toiselta mitä vain, mutta miksi sen tekee ja mitä siitä seuraa? Omasta puolestaan voi kyllä luvata ja yrittää pitää lupauksensa, muttei odottaa, edellyttää ja vaatia lupauksia. Lupaus on hengeltään aina vapaaehtoista! Ainakin tulisi olla.

Yleensä arvostamme ja toivomme luottamusta. Ei kukaan varsinaisesti halua olla epäluotettava, eikä epäluottamusta toivota. Silti sitäkin maailmassa on. Mitä tarkoittaa: "Minä odotan, suorastaan edellytän, mieheni olevan luottamukseni arvoinen."

Skeptisyyttäni olen joutunut miettimään, mitä on OLLA LUOTTAMUKSEN ARVOINEN. Taas sanahelinää ja klisee, jossa kaksi kaunista asiaa ja sanaa yhdistyvät.
Voisiko joku selittää?

 

[Irene]

Naaras,
Ajatteletko, että miehesi on luottamuksesi arvoinen, jos hyväksyt pettämisen kerran (yhden erheen voin antaa anteeksi, kaksi kertaa on jo tapa)? Eikö luottamus ole jotain sellaista, että toinen tekee, ja sinä itse uskot toisen tekevän ja elävän siten kuin itse odotat, vaikkapa sen perusteella, mitä hän on luvannut. Luottamus syntyy odotuksiin vastaamisesta. Suhteellinen käsite tuo luottamus: odotan, että toinen vastaa odotuksiini. No, omiin odotuksiinsahan ihminen yleensä eniten pettyykin.

 

[Naaras]

Tietenkin jokainen voi odottaa ja edellyttää toiselta mitä vain, mutta miksi sen tekee ja mitä siitä seuraa?

Totta kai edellytän parisuhteessa tiettyjä asioita, koska:

luottamus ei toimi = huono parisuhde = molemmilla paha olla
toistuvaa pettämistä = huono parisuhde = ainakin petetyllä paha olla, luultavasti myös pettäjällä
tunnekylmyyttä/ väkivaltaa/ päihteitä = huono parisuhde = paha olla

Vastavuoroisesti olen valmis tarjoamaan omalta puoleltani samaa mitä toiselta odotan.

Totta kai lupauksen täytyy olla vapaaehtoinen. Mutta jos sellaiset perusasiat kuin luottamus ja kommunikaatio eivät toimi, eikä kumppani edes halua saada niitä toimimaan, en ole hänen kanssaan. Ketään en suostu rakastamaan niin paljon, että antaisin repiä itseni rikki huonossa suhteessa. Niitä marttyyrinaisia ja -miehiä on maailmassa jo aivan riittävästi. Suhteen pitää olla MOLEMMILLE hyvä.

Ja koska erehtyminen on inhimillistä, yhden pettämisen voisin antaa anteeksi. Yhtä lyöntiä sen sijaan en. Jokainen tietenkin määrittelee omalta osaltaan, missä on valmis tai kykenevä joustamaan.

Miten minusta tuntuu, että täällä monien mielestä on tärkeintä olla parisuhteessa, edes jonkinlaisessa, kuin se että olisi oikeasti hyvä olla puolisonsa kanssa? Silloin ei edes tarvitse märehtiä sitä, kestääkö tämä nyt ja miten kauan. Totta kai mieheni saattaa joku päivä erota minusta, mutta aion murehtia sitä asiaa vasta jos se tulee eteen, en sitä ennen. Ja tiedän että selviän siitäkin, vaikka kipeää ottaisikin.

 

[Kyynikko]

"

Kai tässä ns. perimmäisenä kysymyksenä on, pidetäänkö elämänikäistä liittoa jonakin itseisarvona vai ei.

Kertokaa nyt kyyniselle, mikä siinä elämänikäisessä liitossa on niin tavoiteltavaa. Itse alan olla sitä mieltä, että pitkät avioliitot eivät kertakaikkiaan voi onnistua kovin hyvin. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin kyllästyy siihen yhteen ja samaan naamaan niin täydellisesti, että tuloksena ei voi olla kuin riitoja ja välinpitämättömyyttä. Helpomminkin voi elämänsä elää...

 

[Irene]

Jos ja kun luottamus syhtyy siitä, että toinen täyttää sun odotukset, niin se on ajan juttu, ei synny hetkessä eikä luottamusta voi edellyttää tai vaatia ennakkon. Voit edellyttää, että toinen toimii sun odotusten mukaan, mutta toinen ei ehkä pidäkään samoja asioita tärkeänä ja halua vastata niihin. Epäluottamuskin kehittyy ja paljastuu vasta ajan kanssa. Valitettavasti näin on.

Kun kokemus vasta näyttää todellisuuden, niin silloin ollaan jo useimmiten sitouduttu monin vahvoin sitein toiseen, esimerkkinä lapset ja omaisuus. Vastoin odotuksiaan joutuukin sitten kestämään epäluotettavuutta ainakin jonkin aikaa. Tilannetta yleensä helpottaa se, ettei enää odota mitään eikä siis enää pety aiemmassa määrin. Suhde voikin silloin rauhoittua ja jatkua erilaisena.

Ihanteellisuutta voi kukin odottaa itseltään, ei toiselta. On onni, jos puolisot ovat samalla tavoin ihanteellisia ja molempien odotukset ovat samat. Hyvä olo syntyy siitä, kumpikin vahtii enemmän itseään kuin toista esim. pettämisen osalta. Kun omaa luotettavuutta ja yhteisten odotusten mukaan elämistä pidetään tärkeänä, siitä voi kehittyä itseisvo, kuten Miesnäkökulma arveli.

Se, että elää saman ihmisen kanssa koko elämänsä on ihan jokaisen oma valinta. Nykyään myös vapaehtoinen valinta, koska avioero on sallittu, eikä pettäminen avio- tai parisuhteessa ole enää rikos, josta Suomessa rangaistaan. Fyysinen väkivalta parisuhteessakin on sen sijaan rangaistava teko, johon poliisi puuttuu, jos saa tietää.

 

[Miesnäkökulma]

"Kertokaa nyt kyyniselle, mikä siinä elämänikäisessä liitossa on niin tavoiteltavaa. Itse alan olla sitä mieltä, että pitkät avioliitot eivät kertakaikkiaan voi onnistua kovin hyvin. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin kyllästyy siihen yhteen ja samaan naamaan niin täydellisesti, että tuloksena ei voi olla kuin riitoja ja välinpitämättömyyttä. Helpomminkin voi elämänsä elää..."

Olen kyynikon kanssa ihan samaa mieltä, jos keskustellaan parisuhteen sijasta elämän helppoudesta. Oman elämäni helpointa aikaa olivat ajat ennen avioliittoa, jolloin olin vastuussa vain itsestäni. Se oli niin helppoa, että itse asiassa olin päättänyt elää loppuikäni niin, ilman sen kummemmin satunnaisia, tilapäisiä kuin pysyviäkään parisuhteita.

Kun tapasin tulevan vaimoni, niin heti alusta asti oli selvää, että nyt ei ole kyse helppoudesta, ei edes ns. onnellisuudesta, vaan tietystä tehtävästä, haasteesta, joka minulle on annettu ja jota väistäessäni olisin raukka ja pelkuri.

Taisi olla nimerkki "Naaras", joka epäili elinkäistä parisuhdetta hakevien potevan yksinjäämisen pelkoa. Minun näkökulmastani ihmiset, jotka lähtevät parisuhteeseen ilman aikomusta pysyvästä liitosta potevat suorastaan epätoivoista yksinäisyyden kammoa. Parempi jotakin epävarmaa ja tilapäistäkin kuin että ihan yksin...

 

[Naaras]

Jos ja kun luottamus syhtyy siitä, että toinen täyttää sun odotukset, niin se on ajan juttu, ei synny hetkessä eikä luottamusta voi edellyttää tai vaatia ennakkon. Voit edellyttää, että toinen toimii sun odotusten mukaan, mutta toinen ei ehkä pidäkään samoja asioita tärkeänä ja halua vastata niihin.

Totta tämä, mutta voin silti _kertoa_ miehelle, mitä toivon ja edellytän hyvältä parisuhteelta. Eikä se ole mitään Justiinan sanelemista - me katsos keskustelimme suhteen alkuaikoina paljonkin näistä asioista, peilasimme toinen toisemme toiveita. Ja kas, kävi mahtava onnenpotku, yhteen osui kaksi ihmistä joilla on samankaltaiset odotukset parisuhteelle.

Jos heti alussa olisi ilmennyt, että olemme tärkeissä asioissa hyvin erilaisia, en olisi edes ryhtynyt suhteeseen (eikä hänkään, ettei nyt tule mielikuvaa että olen joku pirttihirmu, joka vaan sanelee suhteen ehdot). En halua lähteä vedättämään ketään suhteella, jonka tiedän ennen pitkää kaatuvan käytännön asioihin. Vaikka en pidä suhteen onnistumisen ainoana mittana sen pituutta, niin (toisin kuin ilmeisesti ap) haluan parhaat mahdolliset lähtökohdat.
Minulla ei siis ole mitään sitä _vastaan_, että tämä suhde jatkuisi Ikuisesti, jos se kerran tuntuu näinkin hyvältä

Kun kokemus vasta näyttää todellisuuden, niin silloin ollaan jo useimmiten sitouduttu monin vahvoin sitein toiseen, esimerkkinä lapset ja omaisuus.

Onneksi en halua lapsia enkä yhteistä omaisuutta, kuten ei mieskään Se onkin ehkä osittain jonkinasteista sitoutumiskammoa - materiaan sitoutumisen kammoa. Uskollisuuteen ja rakastamiseen se ei vaikuta.
Huomaa, etten yritä yleispätevästi neuvoa, kuinka toisten tulisi nämä asiat hoitaa. Ymmärrän hyvin, että asiat mutkistuu jos lapsia tehdään. Asunnon voi aina myydä ja pistää rahat jakoon, mutta lapsia ei voi "puolittaa".

Vastoin odotuksiaan joutuukin sitten kestämään epäluotettavuutta ainakin jonkin aikaa.

Tokihan minä tämän tiedän. Jos on tiettyjä odotuksia, toiveita tai edellytyksiä, pelkkä niiden olemassaolo ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, etteivät ne täytykään. Jokaisella on täysi vapaus ottaa ensimmäinen vastaantulija joka katsoo kahdesti, ilman mitään vaatimuksia parisuhteen laadulle (kuten moni näyttää tekevänkin Onneksi heille on tämä palsta, missä voi sitten tulla itkemään kun on jalkarättinä parisuhteessa ja kaikki menee päin p...tä, koska eihän nyt omanarvontuntoa voi olla sen vertaa, että haluaisi ihan itselleenkin elämältä ja suhteelta jotain asioita. Tai jos on, niin on minä-minä-ihminen, tunnevammainen jne.

Tilannetta yleensä helpottaa se, ettei enää odota mitään eikä siis enää pety aiemmassa määrin. Suhde voikin silloin rauhoittua ja jatkua erilaisena.

Ts. tottuu ajatukseen, että se kumminkin pettää, ryyppää tai on tunnekylmä, joten tähän sopeudun enkä odota saavani/ansaitsevani mitään hyvää, kun on tullut luvattua että roikun suhteessa kuolemaan saakka? No, valinta tämäkin.

Hyvä olo syntyy siitä, kumpikin vahtii enemmän itseään kuin toista esim. pettämisen osalta.

Saako minusta kuvan, että vahdi miestäni? En alkuunkaan. Uskon aikuisen ihmisen kykyyn ottaa itsestään vastuuta. Itseäni vahtisin tarvittaessa, mutta eipä ole näiden 6 vuoden aikana tarvinnut, koska tuo ihana mies riittää minulle vallan hyvin (tiedän, suhteemme on aivan untuvikko, mutta koska olemme kuin vastarakastuneita edelleen, niin ilmeisesti valinta on ollut hyvä - ikävä sanoa, mutta tämän havainnon olen joutunut tekemään katsoessani muutamaa tuttavapiirin parisuhdetta, jotka ovat alusta lähti olleet vaikeaa räpistelyä, ristiriitoja ja ideaaleissa roikkumista).

Tiedän myös, että hän saattaa esim. pettää minua jonain päivänä, toisen pään sisälle kun ei kuitenkaan voi suoraan nähdä. Mutta se asia selvitetään jos se tapahtuu, ei etukäteen

Kun omaa luotettavuutta ja yhteisten odotusten mukaan elämistä pidetään tärkeänä, siitä voi kehittyä itseisvo, kuten Miesnäkökulma arveli.

Minulle parisuhde ei olekaan itseisarvo. Sehän tarkoittaisi sitä, että miehelläni ei niin väliä, kunhan on se parisuhde. Minulle parisuhde on kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä, nimenomaan siis ne ihmiset.

Se, että elää saman ihmisen kanssa koko elämänsä on ihan jokaisen oma valinta.

Totta kai se on. Mielestäni alkuperäinenkään ei täällä julistanut omaa näkemystään yleispätevänä ja kaikille sopivana? Toisin kuin eräät ikuisen parisuhdeideaalin kannattajat...