Miksi olen taas niin ärtyisällä tuulella ?

Kaikki pitäisi olla niin hyvin kuin olla voi, on ihana mies ja touhukas lapsi kotona. Mutta silti taas alkaa iskemään itselle kummallisen ärtynyt, äkäinen ja kiukkuinen mieliala ? Miksi ihmeessä ?

Paljon on päivässä hyviäkin hetkiä lapsen kanssa, mutta paljon on päivässä hetkiä, jolloin vain komentelen ja tiuskin lapselle ihan turhia.

Tuon myötä kai lapsikin on taas muuttumassa sellaiseksi, että hän vain tekee koko päivän jotain sellaista puuhaa, joka on kiellettyä ja josta hän tietää, että saa minut hermostumaan. Tiedän myös että hän tuon kautta hakee huomiota, kun ei sitä muuten saa.

Saatan myös pysäyttää lapsen, kun hän tekee mielestäni jotain kiellettyä, ottamalla häntä tiukasti käsistä kiinni ja sitten saatan sanoa hänelle tiukkaan äänensävyyn, että "noin et saa tehdä" tms. Tuostakos lapsi säikähtää ja alkaa itkeä. Lisäksi lapsi kun huomaa että olen hermostumassa hänen tekemisiinsä, hän joko juoksee toiseen huoneeseen tai muuttuu oikopäätä kiltiksi eli tulee halimaan ja antamaan pusua.

Tuntuu myös taas siltä etten oikein aina jaksaisi kunnolla paneutua lapsen maailmaan, hänen leikkeihinsä ja tekemisiinsä. Haluaisin vain olla tekemättä mitään ja nukkua. Tuntuu taas että kummallinen väsymyskin on iskemässä jälleen kyntensä minuun, vaikka nukukin (kai) tarpeeksi, niin silti vain on uninen ja nuutunut olotila. Väsymyskin kai sitten aiheuttaa itsellä tätä kiukkuisuutta.

Lisäksi minua hermostuttaa lapsessa se, että jos sanon hänelle, että " nyt lähdetään sitten ulos. " Niin toinen heti tokaisee takaisin, että " en". Tuntuu että mitä vain ehdotan hänelle niin vastaus on nykyään "en" tai jos hän ei saa tehdä jotain, niin hän alkaa kamalan korvia vihlovan kirkumiskonsertin. En pidä myöskään lapsessani aika ajoin siitä että hän yrittää pomottaa minua ja hieman määräillä, miten minun kuuluisi olla täällä talossa.

Illalla kun lapsi on jo nukkumassa, alkaa syyllisyydentunteet velloa sisälläni, ei lapsella saisi olla tällaisia päiviä omassa kodissansa. Hänen pitäisi nauttia lapsuudestaan ja minun pitäisi myös nauttia lapsestani.

Miten siis taas löytäisin ilon ja onnen tunteen arkeeni ? Miten taas nauttisin ja iloitsisin touhukkaan taaperoni tekemisistä ?

 

Minkä ikäinen lapsesi on? kauanko olet ollut kotona? Onko teillä tarpeeksi puuhaa? Käyttekö avoimessa päiväkodissa tai puistossa tai tapaatteko muita lapsia ja äitejä? Itse ainakin tiedostan, että 2,5vuoden kotonaolon jälkeen joskus kaikki maistuu puulta. Oletko harkinnut jotain harrastusta itsellesi, että saisit välillä muutakin ajateltavaa? Mutta itse ainakin olen huomannut piristyväni, kun on jotain ohjelmaa. Pelkästään kotona lapsikin kiukkuilee enempi ja sitten itsekin on kiukkuisempi.Se on kamala kierre.Tsemppiä!

 

Sovi miehesi kanssa, että joku ilta viikosta on pelkästään sinun menoillesi, ja tee silloin mitä ikinä haluat. Kukaan ei vaadi siulta mitään juuri tuona iltana (siksi kannattaa joko lähteä itse johonkn tai jos isi&lapsi voisivat käydä kyläilemässä kahdestaan) ja se helpottaa. Minua itseäni rasitti suunnattomasti se, että ihan koko ajan joku oli minussa kiinni, jos ei lapset, niin sitten mies (ihan vain läheisyydenkaipuuta). Oman iltavaaan jälkeen jaksaa taas kummasti jakaa aikaansa. Muistakaa, että myös mies on vapaailtansa ansainnut.

Jos sinusta tuntuuvaikealta leikkiä lapsen kanssa, niin opetelkaa uusia leikkejä tai pelejä. Myös majan rakennus on hauskaa, kun äitikin änkeytyy pöydän alle ja lakanat ovat seininä. Rauhalliset hetket lapsen kanssa (kirjojen luku tms) auttavat taas jaksamaan niitä riehakkaita.

 

Puhuit väsymyksestä ja nuutuneesta olosta, kannattaa tarkistuttaa ihan oma hemoglobiinikin, mulla ainakin alhainen hb kyllä tekee kiukkuiseksi. Ja c-vitamiini näin syksyn harmaita kohti mentäessä tekee terää itse kullekin :wave:

 

Kuulostaa niin tutulta :'(

Mulle on terapeutitkin sanoneet, että minäkin tarvin sitä omaa aikaa ja mukavaa tekemistä, silloin saa voimavaroja jaksaa olla taas kotona lapsien kanssa. Mulla tulee vaan harvoin tilaisuuksia ylipäänsä päästä irtautuun kotoa, sekin iltaa, jolloin jo aivan naattina makaisin vaan sohvalla. Ehkä työhön meno aikanaan auttaa ees siinä, että jaksaa nauttia lapsista enemmän, tai sitten ei, molempia versioita kuullut?

Voimia sinulle! :hug:

 

Minäkin saan välillä pieniä tai isompia raivareita...ne eivät kohdistu lapseen, mutta mies ei osaa enää tehdä mitään oikein ja vanhempani (eläkeläisparat) saavat välillä kuulla tarpeettomia riehumisiani.

Olen nyt palannut töihin ja yritän totutella uudenlaiseen arkeen. Ei maistu hyvälle sekään, jos välillä pelkkä kotioloissa pyöriminenkään ei tuntunut aina hyvältä. Enpä tiedä mikä olisi oikea ratkaisu.

Itselläni väsymystä ja kiukkukohtauksia pahensi liian vähäinen uni ja raudanpuute. Käy mittauttamassa hemoglobiinisi ja jos alhainen, syö Obsidan-kuuri. Niitä voi ottaa vaikka pidemmän aikaa esim. joka toinen päivä, jos ei tarvitse "hevoskuuria". Ja c-vitamiinia kannattaa syödä 500 mg päivässä.

Voi tietysti olla, että suurin syy kiukkukohtauksiin johtuu siitä, ettei itse ole ihan täysillä sisäistänyt sitä muutosta, minkä lapsi ja ns. tavallinen perhe-elämä on tuonut. Ei se sopeutuminen käy kaikilta kivuitta ja luonnostaan. Vaikka kaikki olisikin hyvin ja ihanasti: terveys jne. Ei se, että välillä kiukuttaa ja kiukuttelee, tarkoita sitä etteikö omaa hyvää elämäntilannetta arvostaisi!!! Ei siitä tarvitse ottaa syyllisyyttä.

Minäkin saan välillä kiukkukohtauksia kultaisille vanhemmilleni, jotka ovat vain vähän liian tuppautuvia... jos esim. ollaan sovittu lapsenhoidosta iltapäivällä ja olen sanonut, että soittelen aamupäivän aikana tarkasta kellonajasta, niin eivätköhän he tule jo puolenpäivän aikaan soittamatta. Siinä minä sitten olen: suihkussa käymättä, lounas syömättä, päätä särkee, lapsen saanut juuri nukahtamaan, tiskit ja pyykit odottavat tekijäänsä. Olin juuri suunnitellut, että soitan vanhemmilleni ja sovin iltapäiväksi ajan, ja sitä ennen teen kotityöt pois alta. Sitten se raivari tulee, kun tuntuu ettei minun puheitani olla kuunneltu ollenkaan = toiveitani ei kunnioiteta...



Voi olla, että ylireagoimista, mutta kun sattuu omistamaan sellaisen äidin, joka ei oikein anna "tilaa" tyttärelleen...ja jos sitä tilaa haluaa, niin äidin mielestä se on sama kuin että en haluaisi hänen olevan olemassakaan ja "kohtahan meistä pääset, kun olemme näin vanhoja..."

No, tämä meni vähän sivuraiteille, mutta et ole yksin tunteittesi kanssa. Meitä ihmisiä on erilaisia, viilipyttyjä ja temperamenttisia. Mutta lapsen koettelee rajojasi ja omia rajojaan: hänelle ei saa turhista vihastua, vaan venyttää sitä omaa pinnaa ja olla luja ja johdonmukainen. Omat turhautumat puretaan sitten vaikka liikuntaan. Harrastatko?

 

Minäkin saan välillä pieniä tai isompia raivareita...ne eivät kohdistu lapseen, mutta mies ei osaa enää tehdä mitään oikein ja vanhempani (eläkeläisparat) saavat välillä kuulla tarpeettomia riehumisiani.

Olen nyt palannut töihin ja yritän totutella uudenlaiseen arkeen. Ei maistu hyvälle sekään, jos välillä pelkkä kotioloissa pyöriminenkään ei tuntunut aina hyvältä. Enpä tiedä mikä olisi oikea ratkaisu.

Itselläni väsymystä ja kiukkukohtauksia pahensi liian vähäinen uni ja raudanpuute. Käy mittauttamassa hemoglobiinisi ja jos alhainen, syö Obsidan-kuuri. Niitä voi ottaa vaikka pidemmän aikaa esim. joka toinen päivä, jos ei tarvitse "hevoskuuria". Ja c-vitamiinia kannattaa syödä 500 mg päivässä.

Voi tietysti olla, että suurin syy kiukkukohtauksiin johtuu siitä, ettei itse ole ihan täysillä sisäistänyt sitä muutosta, minkä lapsi ja ns. tavallinen perhe-elämä on tuonut. Ei se sopeutuminen käy kaikilta kivuitta ja luonnostaan. Vaikka kaikki olisikin hyvin ja ihanasti: terveys jne. Ei se, että välillä kiukuttaa ja kiukuttelee, tarkoita sitä etteikö omaa hyvää elämäntilannetta arvostaisi!!! Ei siitä tarvitse ottaa syyllisyyttä.

Minäkin saan välillä kiukkukohtauksia kultaisille vanhemmilleni, jotka ovat vain vähän liian tuppautuvia... jos esim. ollaan sovittu lapsenhoidosta iltapäivällä ja olen sanonut, että soittelen aamupäivän aikana tarkasta kellonajasta, niin eivätköhän he tule jo puolenpäivän aikaan soittamatta. Siinä minä sitten olen: suihkussa käymättä, lounas syömättä, päätä särkee, lapsen saanut juuri nukahtamaan, tiskit ja pyykit odottavat tekijäänsä. Olin juuri suunnitellut, että soitan vanhemmilleni ja sovin iltapäiväksi ajan, ja sitä ennen teen kotityöt pois alta. Sitten se raivari tulee, kun tuntuu ettei minun puheitani olla kuunneltu ollenkaan = toiveitani ei kunnioiteta...



Voi olla, että ylireagoimista, mutta kun sattuu omistamaan sellaisen äidin, joka ei oikein anna "tilaa" tyttärelleen...ja jos sitä tilaa haluaa, niin äidin mielestä se on sama kuin että en haluaisi hänen olevan olemassakaan ja "kohtahan meistä pääset, kun olemme näin vanhoja..."

No, tämä meni vähän sivuraiteille, mutta et ole yksin tunteittesi kanssa. Meitä ihmisiä on erilaisia, viilipyttyjä ja temperamenttisia. Mutta lapsi koettelee rajojasi ja omia rajojaan: hänelle ei saa turhista vihastua, vaan venyttää sitä omaa pinnaa ja olla luja ja johdonmukainen. Omat turhautumat puretaan sitten vaikka liikuntaan. Harrastatko?

 

Mulla on aivan samoja fiiliksiä harva se ilta. Tunnen olevani huono äiti aika usein. Tyttö on touhukas kohta 2-vuotias ja ehtii paikasta toiseen "pahan"tekoon. Usein myös läpsii, puree ja nipistelee ja se raivostuttaa niin, että tulee joskus vaistomaisesti kiskaistua käsi irti ja ärjäistyä. Itse en ole koskaan tukistanut tai läpsäissyt, mutta välillä tuntuu, että omat otteet on liian kovat, kun lapsi on jossain kielletyssä paikassa tai juoksee karkuun, kun on kiire. Silloin tulee kahmaistua ipana ikävästi syliin tms.
Kirjoitin otsikolla Tiukkisäiti viime viikolla, kirjoitus on tällä hetkellä sivulla 5.
Yritän kovasti olla vähän lempeämpi ja onnistunutkin viime päivinä. Pari iltaa sitten jopa ajattelin, että olinpa tänään hyvä äiti =)
Vilkkaan lapsen kanssa varmaankin vain väsyy herkemmin, se on ihan oikeasti fyysisestikin aika rankkaa.
Yritetään ainakin taas huomenna, jooko? :heart:

 

ihan perusvitamiini-kuuri auttoi mun väsymykseen ja kärtyämiseen. Niin ja töihin meno

 

Täällä kans yx mamma joka on ärtyisä ja kiukutteleva harva se päivä ja syynkin tiedän. Ei oo tota omaa aikaa ja vapautta tarpeeksi.OOn joka päivä lasten kans sen 24 tuntia vuorokaudessa,tietysti yöt nukutaan.
Mä sit valvon aika myöhään kun se oma aika on sillon kun lapset nukkuu ja herään aiemmin kuin lapset,että saan aamukahveet rauhassa juoduksi.
No sittenpä sitä onki niin väsynyt kun tuli liian lyhyet unet.
Yritän välillä potkia itteni lenkille ja se kyllä purkaa kummasti paineita! Ei muuta kuin sauvat käteen ja lenkille!

 

Meillä sama tilanne. Kotona vajaa 2-vuotias ja 2-kuinen.... 2-vuotiaan kanssa mennyt odotettua paremmin tämän vauva+taapero -yhdistelmän aikana, mutta pahoja tilanteita tulee päivittäin.

Jos 2-vuotias jatkaa kielletyn puuhan tekemistä lopetuspyynnöistä ja käskyistä huolimatta, annan tukkapöllyä (josta ensin varoitan). Lakihan sen kieltää, mutta mielestäni "mielenkiintoisemman puuhan keksiminen" (jotta unohtaisi "pahanteon") lapselle, joka ymmärtää jo erittäin hyvin ei-sanan merkityksen, on lähestulkoon kurittomuuden edesauttamista. Voin kuitenkin myöntää ihailevani teitä äitejä, jotka eivät koskaan turvaudu fyysiseen kurinpalautukseen, "edes" tukkapöllyyn tai luunappiin. Huomaan itsestäni toistavani oman lapsuudenkotini kasvatusperiaatteita (vaikka tähän asti meillä on vaan tukkaa pöllytetty): meillä koivuniemen herra saattoi käydä kylässä...mutta kun tarkemmin muistelen, en koe oppineeni selkäsaunoista yhtään mitään, päällimmäisenä tunteina kurituksen jälkeen oli vain nolous ja surullisuus.

Väsymys, ärtyisyys, syyllisyydentunteet..... äidin vakiovarusteita, kai :\|