miksi mies ei enää tahdo toista lasta?

["elli"]

Ajattelin tänne hieman purkautua ja keventää oloa ja jos näkisi asian hieman toiseltakin kantilta..

Haluan niin kovasti toisen lapsen, että sattuu. Mieheni ei.

meillä siis on 1,5 vuotias ja ensimmäinen lapsi sai alkunsa miehen vauvakuumeesta. Ja silloin vielä halusi vähintään kaksi lasta.. Ei enää.. Tai ei ainakaan moneen moneen vuoteen. Minä taas haluaisin toisen lapsen lähi tulevaisuudessa, pienen ikä eron takia ja oman tulevan opiskelun takia.

Enkä jaksa sitä vauva rumbaa enää kymmenen vuoden päästä, nyt se on vielä tuoreessa muistissa, että se ei mitään herkkua välttämättä ole, ei tulisi niin shokkina kun aika ei ole kerennyt kultaamaan niitä muistoja


Olen lapsen kanssa kotona, mies töissä.
Lapsi ei rajoita hänen harrastustoimintaa millään tavoin, minä siis hoidan lapsen yksin. Ja eikä se minulle ole mikään ongelma.

Eikä meillä ole taloudellisesti tiukkaa, eikä tulisi olemaankaan toisen lapsen jälkeen..

Tämä hiertää meidän välejä aika pahasti, minulla on aikaa miettiä vauva-asiaa päivät pitkät, Mies mietiskelee ihan kaikkea muuta. Muutaman kerran olen asian ottanut esille mutta en uskalla hirveästi paasata etten painosta.. Ja toki ymmärrän, että asiaa pitää saada rauhassa miettiä ja sulatella mutta kun ukkoa tuntuu kaikki muut asiat mietityttävän enemmän..

Ja anteeksi epäselvästä kirjoituksesta, mutta ehkä asian ydin selvisi siitä huolimatta?

Onko muita ollut vastaavassa tilanteessa?

 

["vieras"]

Mies ei halua vauvaa ainakaan vielä ja sinä alat puhua kymmenestä vuodesta... että et jaksa enää kymmenen vuoden päästä. Entä kahden vuoden päästä? 3 vuoden päästä? Anna nyt vähän aikaa sille asialle.

ja muutenkin, oletko miettinyt, miten sulla olis kivempaa sun miehen kanssa? Onko teillä sellaist romantiikaa ja yhteistä olemista minkä verran? Jos ei ole, niin ajattele miltä miehestä tuntuisi ajatus toisesta lapsesta joka veisi yhteistä aikaanne vielä enemmän.

Jos taas miehesi ei ole kiinnostunut yhteisestä ajasta sinun kanssasi, niin miksi sinäkään lasta haluaisit?

 

["elli"]

nosto

 

["mix"]

Mikä hänen mielensä on muuttanut? Miksi ei halua lisää lapsia? Luuleeko, ettei rakkautta riitä toiselle enää vai että uusi tulokas syrjäyttää esikoisen? Jutelkaapa asiasta syvällisesti. Tsemppiä!

 

[Oho]

Vaimo muuttuu äidiksi, siinä se syy. Vaikka mies kuinka lapsia haluais niin todellisuus eli se että vaimolla on tärkeämäoää tekemistä niin tulee aika nopeesti selväksi...

Puhukaa ja pitäkää suhteen kipinä yllä

 

["mimi"]

Meillä on sama, mutta kyse on kolmannesta. Tiedän kuitenkin ainakin osin tuon tunteen. Mies puhui meillä ensin 2 tai 3 lasta, ja _itse_ kuvittelin, että kolme. Nyt ei mies halua enää (viimeisin vaikea vauva-aika osasyynä). Sattuu, ärsyttää ja ahdistaa, kun itse haluaisin niiiiin kovasti ja aina olen kolmesta haaveillut. Mulle kelpaisi kolmas vaikka muutamankin vuoden päästä, kunhan saisin siihen "lupauksen" edes yrittää. Nyt ehdoton ei on mielessä päivittäin ja mieskin melkein jo suuttui kun asian otin jälleen puheeksi.

 

["jaa"]

meillä mies oli ensin kolmen kannalla, mutta kun esikoinen syntyi ja on nyt 2-vee ollaan molemmat huomattu että lapsen kasvattaminen on tosi rankkaa. Niinpä päätettiin että tehään vielä yksi ja se on sitten siinä. Ei meistä ole suurperhen vanhemmiksi. Jospa miehesikin vaan kammoaa sitä että kahdessa lapsessa on sitten taas työtä, vaipparalli alkaa alusta ja unet saattaa jäädä vähille..

 

["elli"]

[QUOTE="vieras";25914819]Mies ei halua vauvaa ainakaan vielä ja sinä alat puhua kymmenestä vuodesta... että et jaksa enää kymmenen vuoden päästä. Entä kahden vuoden päästä? 3 vuoden päästä? Anna nyt vähän aikaa sille asialle.

ja muutenkin, oletko miettinyt, miten sulla olis kivempaa sun miehen kanssa? Onko teillä sellaist romantiikaa ja yhteistä olemista minkä verran? Jos ei ole, niin ajattele miltä miehestä tuntuisi ajatus toisesta lapsesta joka veisi yhteistä aikaanne vielä enemmän.

Jos taas miehesi ei ole kiinnostunut yhteisestä ajasta sinun kanssasi, niin miksi sinäkään lasta haluaisit?[/QUOTE]


Tuo kymmenen vuotta tulee siitä kun mies vähän vihjaili siihen suuntaan..
Meillä on hyvä tukiverkosto lasten hoidossa, isovanhemmille on päässyt lähes aina hoitoon kun on tarvis, juuri oltiin tuossa romanttisella risteilylläkin juhlistamassa taas vuosipäivää. Ja joka ilta on mahd. viettää rauhallista yhteistä aikaa kun laps nukkuu, joten en usko, että siitä on kiinni.. Ei ainakaan ole mitään sanonut. Ja meillä on hauskaa yhdessä arjenkin keskellä, en keksi mitään muuta syytä kuin miehen mukavuudenhalu.. ehkä vähän karkeasti sanottu mutta kuitenkin..

 

["jaa"]

No eikö miehes osaa sanoa syytä, jos kysyt häneltä?

 

[Jatiska]

Aika tutulta kuulostaa. Esikoinen tuli miehen vauvakuumeeseen (toki itsekin sitä halusin) ja silloin ukkokin puhui vielä tahtovansa suuren perheen, 3-4 lasta. No, perhearki ei kai sitten ollutkaan ihan sitä, mitä hän kuvitteli ja toisen harkinta-aika venyi liki vuoteen. Sain kuitenkin puhuttua ympäri, koska mielestäni lapsella pitää olla sisaruksia. (Tiedän: kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta tämä on minun näkemykseni.)

Mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että tässä nämä nyt sitten olivat vaan itse kaipasin vielä sitä "suurperhettä". Lopulta tehtiin sellainen kompromissi (useamman vuoden keskustelujen jälkeen), että tämä tuleva kuopus on enemmän minun projektini ja mies sai muita etuja elämäänsä kuten vuosittaisen, oman loman.

 

["vieras"]

Mun mies ainakin sanoi, ettei jaksa enää yhtään vauva-aikaa. Meillä kyse olisi siis kolmannesta lapsesta, toiseen suostui melko mukisematta kun itse perustelin, että lapsella on hyvä olla sisarus. Oli samaa mieltä.

Mutta kolmanteen ei enää suostunut, eikä suostu. Sanoi, että hänelle olisi riittänyt yksikin lapsi. Kenties miehesi ajattelee, että kahden lapsen kanssa ei enää olekaan niin helppoa saada sitä omaa aikaa, tai lähteä risteilyille yms. Kenties ei pidä vauva-ajasta ollenkaan. Mitä en itse asiassa yhtään ihmettele, ei se mustakaan mitään juhlaa ollut. Ja vielä, kahden pienen kanssa on varmasti rankempaa, kuin sillon kun isompi olisi jo omatoiminen. Meillä lapsilla ikäeroa tasan 4 vuotta ja musta se on hyvä.

 

["elli"]

Minusta vaan tuntuu, että on jollain tasolla pettänyt lupauksensa jos ei nyt sitä toista halua. Ensimmäiseen "suostuessani" olin sitä mieltä että ehdottomasti enemmän kuin yksi. Mies oli samaa mieltä.

Tuntuu päivä päivältä enemmän siltä että katkeroidun miehelleni asiasta.. ehkä Minulla on tosiaan vaan liikaa aikaa miettiä mutta silti.. Ja jos lapsi ei nytkään sido miestäni harrastun tai muun menemisen suhteen niin en ymmärrä miks ei voisi haluta toista, ja vieläpä kohta ,että vuorostaan minä pääsisin toteuttamaan koulutusta ynm.. haaveita.

Tähän asti ollaan aika paljon menty miehen haaveiden mukaan..

 

["elli"]

[QUOTE="elli";25915103]Minusta vaan tuntuu, että on jollain tasolla pettänyt lupauksensa jos ei nyt sitä toista halua. Ensimmäiseen "suostuessani" olin sitä mieltä että ehdottomasti enemmän kuin yksi. Mies oli samaa mieltä.

Tuntuu päivä päivältä enemmän siltä että katkeroidun miehelleni asiasta.. ehkä Minulla on tosiaan vaan liikaa aikaa miettiä mutta silti.. Ja jos lapsi ei nytkään sido miestäni harrastun tai muun menemisen suhteen niin en ymmärrä miks ei voisi haluta toista, ja vieläpä kohta ,että vuorostaan minä pääsisin toteuttamaan koulutusta ynm.. haaveita.

Tähän asti ollaan aika paljon menty miehen haaveiden mukaan..[/QUOTE]



ja Siis en tarkoita että ihan just NYT pitäisi se laps haluta .. Mutta pian kuitenki

 

["vieras"]

Minä rupesin puhumaan toisesta lapsesta jo ennen kuin esikoinen oli täyttänyt vuoden. Mies sanoi, ettei halua ainakaan vielä. Asian annettiin toistaiseksi olla, mutta vajaan vuoden päästä olin ehkäisystä huolimatta raskaana. Iloitsimme molemmat raskaudesta. Ultrsassa selvisi että odotin kaksosia. Päästiin rv 12 kun raskaus päättyi.
Jotenkin oletin, että tottahan toki yritämme uudestaan, mies sanoi taas että ei ainakaan vielä. Useampi vuosi meni siihen että "painostin" miestäni tekemään toisen lapsen, ilman tulosta. Lopulta rakensimme yksilapsiselle perheelle sopivan talon, otin vauvakuumeeseeni koiran, jätin vakityöni ja aloin opiskelemaan. Unohdin siis vauvahaaveeni täysin. Kuinka ollakaan, koulua oli kulunut jo ainakin 2 viikkoa, kun tein positiivisen raskaustestin. Tämäkin raskaus meni kesken rv.9. Tuolloin mieheni sanoi, että hänellä on nimi valmiina tulevalle vauvalle. Yhtiäkään kuukautisia ei kerennyt tulemaan viimeisimmän keskenmenon jälkeen, kun olin taas raskaana. Ikäeroa lapsillemme tuli lopulta reilu 6 vuotta. Tällä hetkellä lapsemme ovat 7 ja 1 vuotiaita, ja olen todella tyytyväinen tuohon ikäeroon. Pienempi ihannoi isoveljeään, ja isompi hoitaa pikkusiskoaan rakkaudella. Ja hyvin mahtuvat toistaiseksi yhteiseen huoneeseen

 

[:-)]

Tietysti miehen kanssa juttelu on se ensisijainen juttu, että mitä se mies itse ajattelee.

Kun sanot, että sulla on nyt liikaa aikaa ajatella sitä, niin se on varmaan ihan totta. Mitä jos yrittäisit väkisin keksiä muuta mietittävää, uuden innostuksen kohteen? Joku harrastus tai muuta puuhaa. Alat vaikka ommella tai sisustaa tai leipoa, mitä vaan. Joku juttu, mihin voisi vähän hurahtaa niin, että olisi ihan muuta ajateltavaa. Jos sä mietit asiaa vaikka 8 tuntia päivässä ja mies ehkä minuutin, niin viikossa mies ei ole ehtinyt päästä asian ajattelussa yhtään pidemmälle, mutta sulla on sellainen olo, että olet odottanut jo ikuisuuden miehen mielen muuttumista.

Mä varmaan yrittäisin löytää keskustelun päätteeksi sellaisen kompromissin, että palataan asiaan puolen vuoden päästä, nautitaan nyt 6 kuukautta elämästä nykyisellään. Eli antaa miehen ajatusten kypsyä omalla painollaan ja itse saa vapautuksen asian murehtimisesta puoleksi vuodeksi. Se puoli vuotta on siedettävissä oleva ajanjakso, jos pitää päättää nyt tässä hetkessä kymmenen vuoden suunnitelmat, niin paineet on kauheat, molemmille.

Se puoli vuotta voi riittää miehen mielen muuttumiseen, muuttuihan se viimeksikin melko nopeasti monen lapsen haluamisesta siihen, ettei vielä halua lisää lapsia. Turha suunnitella asioita liian pitkälle, kun elämä usein sekoittaa suunnitelmat kuitenkin.

 

[:-)]

Ja tarkennan vielä, että en tarkoita, että se kompromissi olisi, että 6 kuukauden päästä aletaan lasta yrittämään. Vaan 6 kuukauden päästä palataan asiaan ja tsekataan, mitä mieltä kumpikin on sen puolen vuoden jälkeen. Sitten taas mietitään yhdessä, että miten siitä eteenpäin.

 

[Tönt]

[QUOTE="elli";25914768]

Olen lapsen kanssa kotona, mies töissä.
Lapsi ei rajoita hänen harrastustoimintaa millään tavoin, minä siis hoidan lapsen yksin. Ja eikä se minulle ole mikään ongelma.

[/QUOTE]

miksi mies haluisi lisää jos ei kiinnosta hoitaa sitä yhtäkään.

 

["elli"]

miksi mies haluisi lisää jos ei kiinnosta hoitaa sitä yhtäkään.

kyllä mies viettää aikaa lapsen kanssa ja pitää siitä mutta nämä perushommat on vaan jäänyt mun vastuulle osaksi miehen epäsäännöllisen työajan takia, mutta osaksi varmaan myös siksi, että mies ehkä jotenkin "pelkää tekevänsä jotain väärin" kun lapsi on niin pieni vielä eikä osaa sanoin kertoa mikä on tai mitä haluaa.. Epävarmuus varmaan. . En tiedä. Mutta näin on ollut jo alusta asti, eikä se mua mitenkään haittaa..

Mutta nythän on jo yksi vauva aika takana ja toiseen oltais molemmat paljon viisaimpia

 

["vieras"]

Mietin samaa kuin edellinen, että siis aloittaja hoitaa lapsen nytkin yksin? Etkö ole antanut miehen sitten hoitaa lasta, vai miksi näin? Ehkä mies ei siksi haluakaan toista, jos ei ole ensimmäisellekään saanut olla isä?

 

["mamaa"]

[QUOTE="elli";25914768]Ajattelin tänne hieman purkautua ja keventää oloa ja jos näkisi asian hieman toiseltakin kantilta..

Haluan niin kovasti toisen lapsen, että sattuu. Mieheni ei.

meillä siis on 1,5 vuotias ja ensimmäinen lapsi sai alkunsa miehen vauvakuumeesta. Ja silloin vielä halusi vähintään kaksi lasta.. Ei enää.. Tai ei ainakaan moneen moneen vuoteen. Minä taas haluaisin toisen lapsen lähi tulevaisuudessa.[/QUOTE]

Täsmälleen sama tilanne.

Meillä myös 1,5 vee, ja häntä odottaessa molemmat halusimme vähintään kaksi lasta, suht. pienellä ikäerolla. Nyt mies ei halua ja minä haluan niin että sattuu... ja olen jo reilusti yli kolmekymppinen, joten aikakin alkaa pikkuhiljaa tulla vastaan

Ottaa päähän niin että näköä haittaa, vaikka se ei mitään autakaan. Mies on ihan meidän lapsemme pauloissa, rakastaa pikkutyttöään yli kaiken ja touhuaa ja on hänen kanssaan paljon. Silti ei halua toista vielä, eikä kuulemma ehkä koskaan. Ei suostu puhumaan asiasta. Mun biologinen kello soi niin että varmaan naapuritaloonkin kuuluu.

En osaan neuvoa muuta kuin että koittakaa puhua asiasta. Todella hankala tilanne!

 

["mie"]

[QUOTE="mimi";25914862]Meillä on sama, mutta kyse on kolmannesta. Tiedän kuitenkin ainakin osin tuon tunteen. Mies puhui meillä ensin 2 tai 3 lasta, ja _itse_ kuvittelin, että kolme. Nyt ei mies halua enää (viimeisin vaikea vauva-aika osasyynä). Sattuu, ärsyttää ja ahdistaa, kun itse haluaisin niiiiin kovasti ja aina olen kolmesta haaveillut. Mulle kelpaisi kolmas vaikka muutamankin vuoden päästä, kunhan saisin siihen "lupauksen" edes yrittää. Nyt ehdoton ei on mielessä päivittäin ja mieskin melkein jo suuttui kun asian otin jälleen puheeksi.[/QUOTE]

Meillä oli tälläinen tilanne, mutta näinpäin, että kolmannen halusi mies, en minä. Meillä kaksi ekaa pienehköllä ikäerolla ja toisen vauva-aika oli todella raskasta. Olin väsymyksestä puolikuolut, masennuksen partaalla. Olin aika ehdottoman varma siitä, että tämä on tässä, ei enempää lapsia meille. Mies kuitenkin kertoi, että hän halusi kolmannen, mutta toki vasta silloin kun mulle sopii... Olisin ahdistunut todella paljon, jos mun olisi pitänyt silloin antaa joku lupaus, että kolmas vielä tehdään, joskus. Että ymmärrän miestäsi aika hyvin!
Meillä tilanne meni näin, että mies kyllä kertoi haluvansa kolmannen, mutta jo minä en halua, niin kaksikin on loistava määrä Eli hän aika säännöllisin väliajoin otti sen kolmannen lapsen puheeksi, mutta ei painostanut, enemmänkin varmisti mulle, että hän on edelleen asiasta sama mieltä. No, muutama vuosi kului, toisen vauva-aika unohtui, elämä helpottui. Itsestäkin alkoi tuntumaan, että jospa kuitenkin vielä yksi..... Ja onhan niitä lpasukaisia nyt kolme

 

[isoäiti mölykylästä]

no anna ajan kulua. ei ketään voi pakottaa haluamaan vauvaa. voihan olla että muutaman
vuoden kuluttua se mieskin sen vauvan haluaa

 

["elli"]

Tietysti miehen kanssa juttelu on se ensisijainen juttu, että mitä se mies itse ajattelee.

Kun sanot, että sulla on nyt liikaa aikaa ajatella sitä, niin se on varmaan ihan totta. Mitä jos yrittäisit väkisin keksiä muuta mietittävää, uuden innostuksen kohteen? Joku harrastus tai muuta puuhaa. Alat vaikka ommella tai sisustaa tai leipoa, mitä vaan. Joku juttu, mihin voisi vähän hurahtaa niin, että olisi ihan muuta ajateltavaa. Jos sä mietit asiaa vaikka 8 tuntia päivässä ja mies ehkä minuutin, niin viikossa mies ei ole ehtinyt päästä asian ajattelussa yhtään pidemmälle, mutta sulla on sellainen olo, että olet odottanut jo ikuisuuden miehen mielen muuttumista.

Mä varmaan yrittäisin löytää keskustelun päätteeksi sellaisen kompromissin, että palataan asiaan puolen vuoden päästä, nautitaan nyt 6 kuukautta elämästä nykyisellään. Eli antaa miehen ajatusten kypsyä omalla painollaan ja itse saa vapautuksen asian murehtimisesta puoleksi vuodeksi. Se puoli vuotta on siedettävissä oleva ajanjakso, jos pitää päättää nyt tässä hetkessä kymmenen vuoden suunnitelmat, niin paineet on kauheat, molemmille.

Se puoli vuotta voi riittää miehen mielen muuttumiseen, muuttuihan se viimeksikin melko nopeasti monen lapsen haluamisesta siihen, ettei vielä halua lisää lapsia. Turha suunnitella asioita liian pitkälle, kun elämä usein sekoittaa suunnitelmat kuitenkin.

Niin järkevältä kuin tämä ratkaisu kuulostaa, ja siihen luultavasti päädytään, mutta se puoli vuotta tuntuu ikuisuudelta odottaa kun pelkään, että vastaus on silloinkin sama..

Ja onhan mulla päivisin tekemistä tuon esikoisen kanssa, mutta silti tuo halu toisesta lapsesta on niin suuri, että se pyörii mielessä jatkuvasti..

Ja tämän vuoden puolella sitten rohkenin miehelleni mainita asiasta, olen varmaan kolme kertaa asiasta kysynyt, ja lopputulos on se, että mies saa minut kyyneliin kun tuntuu niin välinpitämättömältä muitakin unelmiani kohtaan ja on niin vastaukset on niin kylmiä..

 

["elli"]

toki haluan että myös mies sitä lasta haluaa, enkä todellakaan sitä väkisin aio saada. Tuntuu vaan niin pahalta kun hän puhuu tulevaisuudesta niin, että siihen kuuluu me kolme, minä ajattelen, että me neljä..

On vaan päiviä kun tuntee olonsa niin petetyksi, vaikka olenkin niin onnellinen jo tuosta ainoastakin lapsesta mikä on!

Mutta se tunne on niin raastava, että en pääse siitä yli! Ja ehkä en sen vuoksi osaa järkevästi tätä asiaa ajatellakaan Mutta joku varmasti ymmärtää mistä puhun

 

[ajatuksia]

Se vauvakuume voi olla niin biologisperäistä, ettei siinä oikein mikään järkeily auta siihen tunteeseen. Tunnetta vastaan voi onneksi kuitenkin toimia. Se helpottaa, jos molemmat ovat valmiita ymmärtämään toista, tukemaan, keskustelemaan ja tekemään kompromisseja.

En oikein saa kiinni siitä, että minkälainen teidän suhde on muuten. Toisaalta kuulostaa, että olet aika tyytyväinen suhteeseen ja mieheen, toisaalta kuvaat miestä etäisenä ja kylmänä. Onko tuossa tapahtunut jokin muutos? Onko miehellä meneillään jotakin mitä et tiedä? Tai oletko ehkä itse muuttunut etäisemmäksi ja mies reagoi siihen? Mitä tarkoitat sillä, että mies vaikuttaa välinpitämättömältä muitakin unelmiasi kohtaan?