miksi jotkut ihmiset eivät puhu pahasta olosta/tarpeistaan puolisolle, sit paukattavat eropaperit puun takaa

Tää on aika yleistä. Olen itse siihen myös syyllistynyt, jotenkin ei se puhuminen oikeasti auta asiaa millään tavalla. Eroihin on monia syitä ja yleensä ihminen käy asian läpi itsekseen ja kun on saanut prosessin valmiiksi niin ilmoitus tulee puolisolle. Tässä vaiheessa on jo itse asian kanssa sujut ja toinen on kuin katujyrän alle jääneenä. Kai se on raukkamaista, mutta loppujen lopuksi sitä toimii miten itselle on helpointa.

Minusta parisuhteen tärkein periaate on avoimuus ja rehellisyys. Omat ajatukset ja toiveet pitää jakaa, eikä velloa niitä sisällä. Miksi ihmeessä hukkaa molempien elämää huonossa parisuhteessa? Mykkäkoulun harrastaminen on ehkäpä lapsellisinta ja itsekkäintä mitä tiedän. Ongelmista puhumisen ei tarvitse olla hauskaa, kun elämä ei sitä koko aikaa voikaan olla. Työnteko ei ole hauskaa, velvollisuudet ja vastuut eivät myöskään. Aikuinen kypsä ihminen osaa kuitenkin huomioida muut eikä ole noin itsekäs ihmissuhteissaan.

 

No ei millään. Jos tiedossa on vain riitaa (joka muuten äärettömän harvoin johtaa mihinkään positiiviseen), niin miksi puhumalla pahentaa asioita entisestään?

Kuinka niin riitely johtaa huonoon lopputulokseen? Eikö rakentava riitely ole nimenomaan ilmaa puhdistavaa ja helpottavaa? Meillä ainakin asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä eikä padota tunteita kauheaksi ongelmaksi asti.

 

Minusta parisuhteen tärkein periaate on avoimuus ja rehellisyys. Omat ajatukset ja toiveet pitää jakaa, eikä velloa niitä sisällä. Miksi ihmeessä hukkaa molempien elämää huonossa parisuhteessa? Mykkäkoulun harrastaminen on ehkäpä lapsellisinta ja itsekkäintä mitä tiedän. Ongelmista puhumisen ei tarvitse olla hauskaa, kun elämä ei sitä koko aikaa voikaan olla. Työnteko ei ole hauskaa, velvollisuudet ja vastuut eivät myöskään. Aikuinen kypsä ihminen osaa kuitenkin huomioida muut eikä ole noin itsekäs ihmissuhteissaan.

Monesti vaan kyse ei ole sen puhumattoman itsekkyydestä vaan sen itsekkyydestä, jolle pitäisi puhua. On olemassa ihmisiä, joille yksinkertaisesti ei voi puhua mitään sellaista, mitä he eivät halua kuulla.

 

Jos puoliso alkaa raivota kuin sekopää, kun ongelmista yrittää puhua, niin eipä niistä kauhean monta kertaa jaksa "keskustella".

 

Minusta parisuhteen tärkein periaate on avoimuus ja rehellisyys. Omat ajatukset ja toiveet pitää jakaa, eikä velloa niitä sisällä. Miksi ihmeessä hukkaa molempien elämää huonossa parisuhteessa? Mykkäkoulun harrastaminen on ehkäpä lapsellisinta ja itsekkäintä mitä tiedän. Ongelmista puhumisen ei tarvitse olla hauskaa, kun elämä ei sitä koko aikaa voikaan olla. Työnteko ei ole hauskaa, velvollisuudet ja vastuut eivät myöskään. Aikuinen kypsä ihminen osaa kuitenkin huomioida muut eikä ole noin itsekäs ihmissuhteissaan.

Voiko parisuhde olla avoin ja rehellinen jos vain sanalliset viestit ja puhe tulee huomatuksi?

 

Kuinka niin riitely johtaa huonoon lopputulokseen? Eikö rakentava riitely ole nimenomaan ilmaa puhdistavaa ja helpottavaa? Meillä ainakin asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä eikä padota tunteita kauheaksi ongelmaksi asti.

Miksi pitää riidellä, jos kerran rakentavakin keskustelu erimielisyyksistä onnistuu? Riitely johtaa huonoon lopputulokseen silloin, kun toinen kertoo ajatuksensa ja toinen vetää kuulemastaan kasvimaan nenäänsä ja aloittaa mykkäkoulun. Pahimmassa tapauksessa mykkäkoulun pitäjä kiukuttelee joulupoydässä, anopin 70-vuotispäivillä ja veljenpojan ristiäisissäkin vain siksi, että siippa erehtyi avoimesti purkamaan mieltään.

 

Jos puoliso alkaa raivota kuin sekopää, kun ongelmista yrittää puhua, niin eipä niistä kauhean monta kertaa jaksa "keskustella".

Juuri näin.

 

Minusta parisuhteen tärkein periaate on avoimuus ja rehellisyys. Omat ajatukset ja toiveet pitää jakaa, eikä velloa niitä sisällä. Miksi ihmeessä hukkaa molempien elämää huonossa parisuhteessa? Mykkäkoulun harrastaminen on ehkäpä lapsellisinta ja itsekkäintä mitä tiedän. Ongelmista puhumisen ei tarvitse olla hauskaa, kun elämä ei sitä koko aikaa voikaan olla. Työnteko ei ole hauskaa, velvollisuudet ja vastuut eivät myöskään. Aikuinen kypsä ihminen osaa kuitenkin huomioida muut eikä ole noin itsekäs ihmissuhteissaan.

En tiedä mitä se toista auttaa jos esim. kerron, että "seksi on paskaa" ja "sun väsykkä luonne on ärsyttävä" ja "minulla ei ole mitään fyysistä kiinnostusta sua kohtaan enää" ja "koolla on väliä".
Kait se ihminen jollekkin sopii, niin miksi sanoisin tuollaiset asiat ääneen ja loukkaisin toista?

 

Miksi pitää riidellä, jos kerran rakentavakin keskustelu erimielisyyksistä onnistuu? Riitely johtaa huonoon lopputulokseen silloin, kun toinen kertoo ajatuksensa ja toinen vetää kuulemastaan kasvimaan nenäänsä ja aloittaa mykkäkoulun. Pahimmassa tapauksessa mykkäkoulun pitäjä kiukuttelee joulupoydässä, anopin 70-vuotispäivillä ja veljenpojan ristiäisissäkin vain siksi, että siippa erehtyi avoimesti purkamaan mieltään.

No jos riitely on yksipuolista toisen osapuolen raivoamista, eikä tule edes "asiasta" niin toki se on turhaa. Mutta luulenpa että terveissä parisuhteissa osataan sopia ja selvittää riidat asiallisesti sekä antaa anteeksi. Silloinhan niistä on opittu ja tultu johonkin lopputulokseen. Jos taas ongelmista ei puhuta ja ilmapiiri on jännittynyt, mihin hyvään se voi johtaa? Silloin toiselle ei anneta edes mahdollisuutta osallistua keskusteluun ja ehkä muuttaa jotain (käytöstä,tapoja tms)

Pahin on minusta välinpitämätömyys eli mykkäkoulun pito. Onneksi mun läheiset osaavat ottaa vaikeitakin asioita esille (se on näköjään taito!) ja luottamus on näin ollen hyvä

 

No ei millään. Jos tiedossa on vain riitaa (joka muuten äärettömän harvoin johtaa mihinkään positiiviseen), niin miksi puhumalla pahentaa asioita entisestään?

Niin eli parempi antaa asioiden olla ja sitten paukauttaa ne eropaperit pöytään, jos toinen ei osaakaan lukea ajatuksia?

 

En tiedä mitä se toista auttaa jos esim. kerron, että "seksi on paskaa" ja "sun väsykkä luonne on ärsyttävä" ja "minulla ei ole mitään fyysistä kiinnostusta sua kohtaan enää" ja "koolla on väliä".
Kait se ihminen jollekkin sopii, niin miksi sanoisin tuollaiset asiat ääneen ja loukkaisin toista?

Niinhän se on, että ihmiset sietävät yllättävän vähän itseensä kohdistuvaa arvostelua. Varsinkin, jos se arvostelu kohdistuu ulkonäköön, henkisiin ominaisuuksiin tai persoonaan.

 

En tiedä mitä se toista auttaa jos esim. kerron, että "seksi on paskaa" ja "sun väsykkä luonne on ärsyttävä" ja "minulla ei ole mitään fyysistä kiinnostusta sua kohtaan enää" ja "koolla on väliä".
Kait se ihminen jollekkin sopii, niin miksi sanoisin tuollaiset asiat ääneen ja loukkaisin toista?

Arvostuksesta omaa rakastaan kohtaan. Siksi, että hän ansaitsee tietää ja suhde ilman luottamusta on aivan ajanhukkaa.

 

Niin eli parempi antaa asioiden olla ja sitten paukauttaa ne eropaperit pöytään, jos toinen ei osaakaan lukea ajatuksia?

Joo, jos toinen osapuoli kuuluu niihin ihmisiin, jotka vetävät herneen nenäänsä keskustelusta.

 

En tiedä mitä se toista auttaa jos esim. kerron, että "seksi on paskaa" ja "sun väsykkä luonne on ärsyttävä" ja "minulla ei ole mitään fyysistä kiinnostusta sua kohtaan enää" ja "koolla on väliä".
Kait se ihminen jollekkin sopii, niin miksi sanoisin tuollaiset asiat ääneen ja loukkaisin toista?

Ja sinä oletat toisen osapuolen sitten jotenkin telepaattisesti tajuavan, että toivoisit tällaisiin asioihin muutosta? Vai tuhiset ja huokailet, eikä toisella ole mitään hajua, mistä kiikastaa? Itseään sitten saa syyttää niistä eropapereista, kun ei tajunnut, että koolla on väliä.

 

No jos riitely on yksipuolista toisen osapuolen raivoamista, eikä tule edes "asiasta" niin toki se on turhaa. Mutta luulenpa että terveissä parisuhteissa osataan sopia ja selvittää riidat asiallisesti sekä antaa anteeksi. Silloinhan niistä on opittu ja tultu johonkin lopputulokseen. Jos taas ongelmista ei puhuta ja ilmapiiri on jännittynyt, mihin hyvään se voi johtaa? Silloin toiselle ei anneta edes mahdollisuutta osallistua keskusteluun ja ehkä muuttaa jotain (käytöstä,tapoja tms)

Pahin on minusta välinpitämätömyys eli mykkäkoulun pito. Onneksi mun läheiset osaavat ottaa vaikeitakin asioita esille (se on näköjään taito!) ja luottamus on näin ollen hyvä

Tilanne on tottakai erilainen, jos toinen ei kisko kasvimaata nenäänsä ja sen seurauksena käyttäydy pahimmassa tapauksessa kuukausia kuin pikkukakara. Mutta hyvin paljon on niitä, jotka kiskovat.

Mä olen nuorempana sanonut hyvinkin suoraan asioita. Ja kyllähän se välillä on sellaista vyön alle lyömistä. Jos sun miehesi yks kaks paukauttaisi sulle ruokapöydässä, että "sorry, mutta kroppasi on synnytysten jälkeen sen näköinen, että ei enää ota eteen, koska kroppasi katsominen oksettaa", niin säkö taputtaisit miestäsi olalle ja sanoisit, että "kiva kun kerroit, voimme jatkossa harrastaa seksiä vain pimeässä"? Vai käviskö niin, että loukkaantuisit ja joka kerta sänkyyn mennessäsi miettisit, miten ruma raskausarpinen vatsasi onkaan ja miten paljon ne arvet miestäsi oksettaakaan?

 

Ja sinä oletat toisen osapuolen sitten jotenkin telepaattisesti tajuavan, että toivoisit tällaisiin asioihin muutosta? Vai tuhiset ja huokailet, eikä toisella ole mitään hajua, mistä kiikastaa? Itseään sitten saa syyttää niistä eropapereista, kun ei tajunnut, että koolla on väliä.

Nämähän ovat asioita joille ei voi mitään niin miksi niistä puhua. Toisella voi loppuelämän suhteet pilalle jos hänen itsetunto on romutettu.

 

Tilanne on tottakai erilainen, jos toinen ei kisko kasvimaata nenäänsä ja sen seurauksena käyttäydy pahimmassa tapauksessa kuukausia kuin pikkukakara. Mutta hyvin paljon on niitä, jotka kiskovat.

Mä olen nuorempana sanonut hyvinkin suoraan asioita. Ja kyllähän se välillä on sellaista vyön alle lyömistä. Jos sun miehesi yks kaks paukauttaisi sulle ruokapöydässä, että "sorry, mutta kroppasi on synnytysten jälkeen sen näköinen, että ei enää ota eteen, koska kroppasi katsominen oksettaa", niin säkö taputtaisit miestäsi olalle ja sanoisit, että "kiva kun kerroit, voimme jatkossa harrastaa seksiä vain pimeässä"? Vai käviskö niin, että loukkaantuisit ja joka kerta sänkyyn mennessäsi miettisit, miten ruma raskausarpinen vatsasi onkaan ja miten paljon ne arvet miestäsi oksettaakaan?

No joo, totta. Kyllä tuossa tilanteessa on tietysti parempi erota niin, ettei se toinen saa koskaan tietää, että eron syynä oli raskausarpinen maha.

 

Nämähän ovat asioita joille ei voi mitään niin miksi niistä puhua. Toisella voi loppuelämän suhteet pilalle jos hänen itsetunto on romutettu.

Jos nämä ovat asioita, joille ei voi mitään herää kysymys, miten ylipäätään on menty yhteen. Jos kymmenen vuoden päästä tulee yllätyksenä, että miehen vehje on liian pieni, niin joo kyllä tietysti siinä tapauksessa on ihan jees jättää se sanomatta. Onko muita hyviä eron syitä? Roikkuva mahannahka, liian pieni vehje, mitäs vielä? Vinot hampaat?

 

Tilanne on tottakai erilainen, jos toinen ei kisko kasvimaata nenäänsä ja sen seurauksena käyttäydy pahimmassa tapauksessa kuukausia kuin pikkukakara. Mutta hyvin paljon on niitä, jotka kiskovat.

Mä olen nuorempana sanonut hyvinkin suoraan asioita. Ja kyllähän se välillä on sellaista vyön alle lyömistä. Jos sun miehesi yks kaks paukauttaisi sulle ruokapöydässä, että "sorry, mutta kroppasi on synnytysten jälkeen sen näköinen, että ei enää ota eteen, koska kroppasi katsominen oksettaa", niin säkö taputtaisit miestäsi olalle ja sanoisit, että "kiva kun kerroit, voimme jatkossa harrastaa seksiä vain pimeässä"? Vai käviskö niin, että loukkaantuisit ja joka kerta sänkyyn mennessäsi miettisit, miten ruma raskausarpinen vatsasi onkaan ja miten paljon ne arvet miestäsi oksettaakaan?

Kyllä mä oon ollu tosi tyytyväinen kun mies on huomauttanut lomamatkan jälkeen pömppisestä jonka sokeakin on nähnyt. Koska sehän kertoo että hän välittää ja toisaalta luottaa mun kykyyn ottaa palaute vastaan aikuismaisesti. Jos hän olis joka asiaan et joojoo, tosi hyvä kaikki on loistavasti eikä ikinä tule suoraan puhetta niin mitä elämää se olis? Tosi tylsää, väritöntä ja outoa. Musta kaikkein kauneinta ja hauskinta on kun voi sanoa mitä ajattelee eikä parisuhde ole mitään ilman sitä.

 

Nämähän ovat asioita joille ei voi mitään niin miksi niistä puhua. Toisella voi loppuelämän suhteet pilalle jos hänen itsetunto on romutettu.

Huono itsetunto kuuluu puolisolle, ihan ehdottomasti. Yhdessä kun eletään niin pitää tuntea toinen ja huomioida hänen heikkoutensa. Heikko itsetunto ei parane sillä että ongelmat lakaistaan maton alle koska toinen on "herkkä".

 

No joo, totta. Kyllä tuossa tilanteessa on tietysti parempi erota niin, ettei se toinen saa koskaan tietää, että eron syynä oli raskausarpinen maha.

Joillekin - varsinkin miehille - seksi on aika oleellinen osa parisuhdetta. Jos vaimo ei enää kiihota, pitää keksiä jotain muuta. Ja usein se "muu" johtaa joka tapauksessa eroon.

Edellinen esimerkkini oli kärjistetty, mutta jos toinen osapuoli on sellainen, joka loukkaantuu kaikesta itseensä kohdistuvasta arvostelusta, niin on aika loogista, että sitä arvostelua ei sitten jatkuvasti anneta. Mutta mitä tuossa tilanteessa voi tehdä? Sanoa niinkuin asia on? Paraneeko parisuhde sitten sillä, että vaimo tietää olevansa sängyssä oksettavan näköinen? Mä veikkaan, että menee suhde vain huonompaan suuntaan.

Kun ihmissuhteista on kyse, on pakko ajatella, mitä sanoo, jotta ei sanoisi, mitä ajattelee. Ja jos toinen on sellainen, joka ei kestä loukkaantumatta kuulla itsestään mitään negatiivista, niin ei oikein voi sitten mitään sanoakaan. Varsinkin, jos siitä syntyy sellainen perheriita, josta muutkin osapuolet (lapset, sukulaiset, ystävät) saavat vielä osansa.

 

Jos nämä ovat asioita, joille ei voi mitään herää kysymys, miten ylipäätään on menty yhteen. Jos kymmenen vuoden päästä tulee yllätyksenä, että miehen vehje on liian pieni, niin joo kyllä tietysti siinä tapauksessa on ihan jees jättää se sanomatta. Onko muita hyviä eron syitä? Roikkuva mahannahka, liian pieni vehje, mitäs vielä? Vinot hampaat?

Silloin rakkauden ensihuumassa katsotaan toista vaaleanpunaisten lasien läpi. Ei nähdä niitä ominaisuuksia, jotka 10 vuoden päästä alkavat käydä niin hermoille, että tekisi mieli tuikata paistinvarras toisen kylkiluiden väliin. Ihmiset myös muuttuvat. Toisen ajatusmaailma voi vuosien varrella muuttua ihan sikaärsyttäväksi. Jopa sellaiseksi, että joutuu häpeämään tämän seurassa olemista. Ulkonäkö muuttuu. Lihotaan ja rupsahdetaan. Harva ihminen pysyy vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen samanlaisena kuin oli sinä päivänä, kun puolisonsa tapasi.

 

Huono itsetunto kuuluu puolisolle, ihan ehdottomasti. Yhdessä kun eletään niin pitää tuntea toinen ja huomioida hänen heikkoutensa. Heikko itsetunto ei parane sillä että ongelmat lakaistaan maton alle koska toinen on "herkkä".

No ei se kyllä parane silläkään, että sanotaan suoraan.

 

Joillekin - varsinkin miehille - seksi on aika oleellinen osa parisuhdetta. Jos vaimo ei enää kiihota, pitää keksiä jotain muuta. Ja usein se "muu" johtaa joka tapauksessa eroon.

Edellinen esimerkkini oli kärjistetty, mutta jos toinen osapuoli on sellainen, joka loukkaantuu kaikesta itseensä kohdistuvasta arvostelusta, niin on aika loogista, että sitä arvostelua ei sitten jatkuvasti anneta. Mutta mitä tuossa tilanteessa voi tehdä? Sanoa niinkuin asia on? Paraneeko parisuhde sitten sillä, että vaimo tietää olevansa sängyssä oksettavan näköinen? Mä veikkaan, että menee suhde vain huonompaan suuntaan.

Kun ihmissuhteista on kyse, on pakko ajatella, mitä sanoo, jotta ei sanoisi, mitä ajattelee. Ja jos toinen on sellainen, joka ei kestä loukkaantumatta kuulla itsestään mitään negatiivista, niin ei oikein voi sitten mitään sanoakaan. Varsinkin, jos siitä syntyy sellainen perheriita, josta muutkin osapuolet (lapset, sukulaiset, ystävät) saavat vielä osansa.

Niin mitähän tosiaan tuossa tilanteessa voi tehdä? Hmm.. ei mitenkään pysty ajatella asiaa realistisesti tyyliin "oho, ihmiset vanhetessaan rupsahtavat, näkyypäs minullakin olevan pari harmaata tuossa ohimolla ja vähän ylimääräistä vyötäröllä". Mutta kyllä, olen edelleen samaa mieltä. Jos ylitsepääsemätön haluttomuus on kiinni toisen raskausarvista eikä saa suuta auki, niin todellakin on sen naisenkin kannalta parempi, että erotaan ja se mies pääsee etsimään itselleen sopivampaa naista, sellaista, joka ei ikäänny.

 

Kyllä mä oon ollu tosi tyytyväinen kun mies on huomauttanut lomamatkan jälkeen pömppisestä jonka sokeakin on nähnyt. Koska sehän kertoo että hän välittää ja toisaalta luottaa mun kykyyn ottaa palaute vastaan aikuismaisesti. Jos hän olis joka asiaan et joojoo, tosi hyvä kaikki on loistavasti eikä ikinä tule suoraan puhetta niin mitä elämää se olis? Tosi tylsää, väritöntä ja outoa. Musta kaikkein kauneinta ja hauskinta on kun voi sanoa mitä ajattelee eikä parisuhde ole mitään ilman sitä.

Jos toi 91 on syntymävuotesi, niin totta mooses tuon ikäisen pitääkin olla timmi, rypytön, kimmoisa, hoikka ja notkea kuin pajunvitsa. Käsittääkseni sulla ei vielä ole lapsiakaan, joten ei sulla voi olla vielä venynyttä vatsanahkaakaan. Eikä raskausarpia. Eikä leikeltyä ja/tai revennyttä alapäätä. Eikä roikkuvia rintoja. Joten lapsettomalla 22-vuotiaalla ei varmaan sellaista violetinkirjavaa vatsanahkaröllykkää olekaan, mistä huomauttamista ei voisi ottaa huumorilla vastaan.