O
Onko vika minussa vai....?
Vieras
En käsitä. Olen tietääkseni mukava kaikille ihmisille, arvostan heitä ja olen aidosti iloinen kun lähipiirissäni joku saavuttaa jotain mitä on pitkään halunnut.
Mutta se ei toimi toisinpäin.
Jos onnistun jossain ja olen siitä iloinen, saan poikkeuksetta vähättelyä ja naureskelua takaisin.
Jos epäonnistun jossain tai kohtaan elämässäni vastoinkäymisiä, saan YSTÄVILTÄNI ja PERHEELTÄNI vienoa veemäistä hymyilyä ja kuulen jälkeenpäin miten vastoinkäymisiäni levitellään ympäriinsä vahingoniloisesti naureskellen.
Ajankohtainen esimerkkitapaus jotta ymmärtäisitte mistä puhun:
Valmistuin ravintolakokiksi aikoinaan, ihmiset ympärilläni naureskelivat että no hyvä että edes joksikin valmistuit ja rivien välistä oli luettavissa että heidän mielestään kokin ammatti on = paskaduunari. Vakityöpaikkaa en saanut, tein viisi vuotta töitä pätkissä, osa-aikaisissa ja keikkoina. Kaikesta päätellen olin tykätty työntekijä, jos jossain paikassa olin vaikka kesälomalaisia tuuraamassa, poikkeuksetta sieltä soiteltiin perään myöhemminkin aina kun oli tarvetta tilapäiselle työntekijälle.
Vakipaikkaa en silti löytänyt, ja sain siitä osakseni koko sen vuosien ajan vihjailua että pitäisikö minun katsoa peiliin kun en minnekään kelpaa vakituiseksi työntekijäksi. Pidin kokin hommista kovasti, ja oli kolme ns. "vakipaikkaa" josta soiteltiin ahkeraan että nyt olisi vuoroja tarjolla ja pysyin leivänsyrjässä kiinni vaikka työelämä oli epäsäännöllistä ja arvaamatonta. Kaverini utelivat palkkaani ja oli vähän haisteltavissa riemua siitä että tienaan vähemmän kuin he.
Päätin kuitenkin vaihtaa alaa, haaveksin yliopisto-opinnoista. Kun tämän sanoin ensimmäistä kertaa, kaikki (siis ihan kaikki, kaverit, perheeni, jopa oma mieheni) suorastaan v*ttuilivat että onko tämä nyt minulle ihan realistinen unelma. Viimeisen vuoden ajan olen käynyt aikuislukiossa ilta- ja etäopiskeluna tiettyjä valikoituja kursseja jotka ovat keskeisiä alalla johon haen ja olen avoimessa yliopistossa suorittanut tulevan(?) alani perusopintoja sekä mm. virkamiesruotsin ja englannin kursseja. Opintopisteitä jotka saan hyväksiluettua olen haalinut vuoden aikana 30, käyden samalla niitä lukion kursseja loistavilla arvosanoilla JA lisäksi tehnyt edelleen kokin hommia. Hain nyt tämän kevään haussa ja olen jo täydesä vauhdissa pääsykoemateriaalin kimpussa.
Ja eilen sain TAAS v*ttuilua siitä että yritän jotain joka ylittää kapasiteettini ja että ei pidä liikoja pettyä jos en pääsekään kouluun ja vaikka pääsisinkin niin yliopisto-opiskelu on jotain joka saattaa iskeä märän rätin lailla päin naamaa jne jne jne.
Miksi miksi miksi ympärilläni on ainoastaan ihmisiä jotka pitävät minua jonain luuserina ja MIKSI he niin kovasti nauttivat siitä jos epäonnistun?! Ja jos onnistun niin sitten se on jotain johon "ihan kuka tahansa pystyisi".
Anteeksi avautuminen, vähän ärsyttää.
Mutta se ei toimi toisinpäin.
Jos onnistun jossain ja olen siitä iloinen, saan poikkeuksetta vähättelyä ja naureskelua takaisin.
Jos epäonnistun jossain tai kohtaan elämässäni vastoinkäymisiä, saan YSTÄVILTÄNI ja PERHEELTÄNI vienoa veemäistä hymyilyä ja kuulen jälkeenpäin miten vastoinkäymisiäni levitellään ympäriinsä vahingoniloisesti naureskellen.
Ajankohtainen esimerkkitapaus jotta ymmärtäisitte mistä puhun:
Valmistuin ravintolakokiksi aikoinaan, ihmiset ympärilläni naureskelivat että no hyvä että edes joksikin valmistuit ja rivien välistä oli luettavissa että heidän mielestään kokin ammatti on = paskaduunari. Vakityöpaikkaa en saanut, tein viisi vuotta töitä pätkissä, osa-aikaisissa ja keikkoina. Kaikesta päätellen olin tykätty työntekijä, jos jossain paikassa olin vaikka kesälomalaisia tuuraamassa, poikkeuksetta sieltä soiteltiin perään myöhemminkin aina kun oli tarvetta tilapäiselle työntekijälle.
Vakipaikkaa en silti löytänyt, ja sain siitä osakseni koko sen vuosien ajan vihjailua että pitäisikö minun katsoa peiliin kun en minnekään kelpaa vakituiseksi työntekijäksi. Pidin kokin hommista kovasti, ja oli kolme ns. "vakipaikkaa" josta soiteltiin ahkeraan että nyt olisi vuoroja tarjolla ja pysyin leivänsyrjässä kiinni vaikka työelämä oli epäsäännöllistä ja arvaamatonta. Kaverini utelivat palkkaani ja oli vähän haisteltavissa riemua siitä että tienaan vähemmän kuin he.
Päätin kuitenkin vaihtaa alaa, haaveksin yliopisto-opinnoista. Kun tämän sanoin ensimmäistä kertaa, kaikki (siis ihan kaikki, kaverit, perheeni, jopa oma mieheni) suorastaan v*ttuilivat että onko tämä nyt minulle ihan realistinen unelma. Viimeisen vuoden ajan olen käynyt aikuislukiossa ilta- ja etäopiskeluna tiettyjä valikoituja kursseja jotka ovat keskeisiä alalla johon haen ja olen avoimessa yliopistossa suorittanut tulevan(?) alani perusopintoja sekä mm. virkamiesruotsin ja englannin kursseja. Opintopisteitä jotka saan hyväksiluettua olen haalinut vuoden aikana 30, käyden samalla niitä lukion kursseja loistavilla arvosanoilla JA lisäksi tehnyt edelleen kokin hommia. Hain nyt tämän kevään haussa ja olen jo täydesä vauhdissa pääsykoemateriaalin kimpussa.
Ja eilen sain TAAS v*ttuilua siitä että yritän jotain joka ylittää kapasiteettini ja että ei pidä liikoja pettyä jos en pääsekään kouluun ja vaikka pääsisinkin niin yliopisto-opiskelu on jotain joka saattaa iskeä märän rätin lailla päin naamaa jne jne jne.
Miksi miksi miksi ympärilläni on ainoastaan ihmisiä jotka pitävät minua jonain luuserina ja MIKSI he niin kovasti nauttivat siitä jos epäonnistun?! Ja jos onnistun niin sitten se on jotain johon "ihan kuka tahansa pystyisi".
Anteeksi avautuminen, vähän ärsyttää.
