Miksi ihastumisen pitää olla tämmöistä? Vai onko vika vaan mussa?

[Epänormaaliko?]

Välillä oon onneni kukkuloilla ja ihan varma siitä, että tunne on molemminpuolinen. Ja sitten taas kohta oon epätoivon syövereissä, enkä tiedä mitä mies musta miettii ja tykkääkö se edes musta vai ei. Tää tekee mut ihan hulluksi, sitä paitsi tämä on kamalaa! Kuka ihme on ikinä mennyt keksimään, että ihastuminen ois ihanaa? Tää ei todellakaan ole sitä.

Ja mistä hemmetistä mä saan varmuuden miehen tunteista? En todellakaan aio kysyä suoraan. Välillä musta tuntuu että se on jotenkin ujo mun seurassa, ei oikein uskalla edes koskettaa ja kun se koskettaa mua, tuntuu että se on kerännyt siihen puuhaan rohkeutta ties miten pitkään ja on hermostunut. Niinkuin eilen. Kun se kosketti mua olkapäähän, se kosketus ei ollut sellainen "normaali" tai "tavallinen", tiiättekö. Vaan se oli sellainen jotenkin kuin se ois haaveillut siitä jo vaikka miten pitkään mutta ei ole uskaltanut tehdä sitä ennenkuin siinä kohtaa, ja se oli kyllä herttaista mutta jotenkin hermostunutta. Ihan kuin se ois yhtäkkiä ylittänyt itsensä ja pakottanut itsensä uskaltamaan.

Ja tämmöisiä mäkin sitten vapaa-ajallani mietin. Ei hyvänen aika :/

 

[hoho]

Tuskin kukaan oikeesti tykkää tollasesta kusi sukassa olevasta nynneröstä. Piparin takia saattaa sellasta vähän aikaa esittää

 

["vieras"]

Tuskin kukaan oikeesti tykkää tollasesta kusi sukassa olevasta nynneröstä. Piparin takia saattaa sellasta vähän aikaa esittää

Ryömipäs takaisin sinne koloosi, nyt on jo aamu.

 

["anna"]

Semmoista se ihastuminen on, mulla myös
Ja olen sitä mieltä, että jos sä luulet miehen olevan suhun ihastunut, niin se sitten on myös. Luota vaistoihisi.

 

["Nih"]

When love is not madness, it is not love. ~Pedro Calderon de la Barca