A
"a p"
Vieras
Olen miettinyt mitä ihmettä se oikein on. Rakkauteni ei vaan lopu, ja vaikka yrittäisin erota, en pysty, kaksi kertaa olen yrittänyt, mutta perunut.
Loma oli juuri, olimme kaksi viikkoa yhdessä koko ajan. Kolme kertaa jouduin itkemään hänen takiaan, ja muunkin ajan tunsin oloni kireäksi ja stressaantuneeksi, ei ollenkaan sellaiseksi jollaiseksi pitäisi , kun on rakastamansa miehen seurassa.
Meillä on hyviäkin hetkiä, mutta eniten minua rassaa miehen negatiivisuus ja empatiakyvyn puute. En saa häneltä tukea tai lohtua kun tarvitsisin, kipeänäkin joudun vääntämään kättä että saisin vain levätä, ja hän vahtisi lasta. Hän ei myöskään jaksa kuunnella huoliani, eikä aina ilojanikaan. Usein kun koitan jutella, hän puuhaa jotain lapsen kanssa, niin että joudun kyselemään kuulitko, kuulitko? (sitä kysyn joka päivä noin 5 kertaa) Lisäksi mies on sovinistinen ja rasistinen, opettanut lapsellemmekin (3,5) v. juttuja n**kereistä, ja että naiselle pitää huutaa "hyvä peppu" yms. Pitää naisia miehiä tyhmempinä, ja hänen mielestään naisilla ei pitäisi olla äänioikeutta. Kotitöitä mies ei tee koskaan oma-aloitteisesti, pyytämälläkin vain ehkä imuroi, joskus viikko sen jälkeen kun olen nätisti pyytänyt, usein en jaksa odottaa siihen asti vaan teen sen itse. Muitakin kotitöitä hän tekee pyytämällä, venyttäen viimeiseen asti. Vapaa-aikanaan hän on paljon poissa omissa jutuissaan, eli minulle kotitöiden lisäksi lankeaa ehkä 90% lapsen hoidosta vapaa-aikana. Niin, kärsimätönkin hän on, tiuskii minulle tai lapselle. Lisäksi vahtii usein tekemisiäni ja huomauttelee mtä teen väärin, vaikka itse ei tekisi mitään. Tietää mielestään (lähes) kaiken, ja on sanonut että on omasta mielestään 99% aina oikeassa.
Yritin jättää hänet ekan kerran -11 keväänä, ja tokan kerran viime talvena, mutta peruin, koska mies vannoi rakkauttaan. Ja eroajatus tuntui hirveältä. Tiedän että minä tässä nyt roikun miehessä joka ei tee minua onnelliseksi. Tunnen olevani lievästi masentunut, kaipaisin elämääni rauhaa ja harmoniaa. Jos minulla joskus olisi vielä mies, toivoisin hänen olevan kiltti, lempeä ja huomioonottava, empaattinen ihminen kuten itsekin olen.
En silti ole vain hiljaa alistunut, pistän kyllä kovan kovaa vastaan miehelleni, ja sekin repii kun riitaa on ehkä joka toinen päivä. Ei se tee lapsellekaan hyvää, kyllä hän on ollut niitä kuulemassa useinkin.
Silti ajattelen että jos lähden, olen perheenrikkoja. Ja sitä mieskin on sanonut, että ydinperhe on lapselle parhaaksi. Mies osaa syyllistää hyvin, ja on välillä jopa saanut minut uskomaan että minä olen hankala ihminen, ja että hän on kärsivällinen ihminen kun jaksaa minua. Kuitenkin kun suutun, se johtuu ihan aina miehestä. Mies saattaa ensin olla minulle todella inhottava täysin syyttä, ja kun suutun, hän pistääkin kaiken minun syykseni.
Miksi sitten alunperin aloin olla hänen kanssaan, ja tein lapsenkin? Ihan yksinkertaisesti siksi että ensihuuma oli vielä päällä, kun aloin odottaa, 1 v. 7 kk tapaamisestamme. Hänen todellinen luonteensa ei ollut tullut esiin, hän oli aivan toisenlainen. Hän muuttui omaksi itsekseen aika pian lapsen syntymän jälkeen, ja äitiyslomalla jo huomasin hoitavani kodin ja lapsen 99% yksin. Biologinen kellokin tikitti, lapsentekoikää ei ollut pahemmin enää jäljellä, eikä lasta ollut vielä kummallakaan. Eli ihan omaa syytäni.
Kertokaa nyt, miten saan järkeä päähäni, ja pystyn jättämään miehen? Yksinjääminen pelottaa, taloudellinen pärjääminen, sekä lapsen kanssa pärjääminen, varsinkin kun tiedän että olisin hänen kanssaan eronkin jälkeen aika pitkälti kahdestaan, uskon ettei mies tapaisi häntä todellakaan joka toinen viikonloppu, kun on vihjaillut jopa ulkomaille muutosta jos ero tulisi.
Potkikaa minua perseelle, kiitos!!!!
Oho tulipa pitkä, toivottavasti joku jaksoi lukea. Mutta joka sana on juuri niin kuin se on.
Loma oli juuri, olimme kaksi viikkoa yhdessä koko ajan. Kolme kertaa jouduin itkemään hänen takiaan, ja muunkin ajan tunsin oloni kireäksi ja stressaantuneeksi, ei ollenkaan sellaiseksi jollaiseksi pitäisi , kun on rakastamansa miehen seurassa.
Meillä on hyviäkin hetkiä, mutta eniten minua rassaa miehen negatiivisuus ja empatiakyvyn puute. En saa häneltä tukea tai lohtua kun tarvitsisin, kipeänäkin joudun vääntämään kättä että saisin vain levätä, ja hän vahtisi lasta. Hän ei myöskään jaksa kuunnella huoliani, eikä aina ilojanikaan. Usein kun koitan jutella, hän puuhaa jotain lapsen kanssa, niin että joudun kyselemään kuulitko, kuulitko? (sitä kysyn joka päivä noin 5 kertaa) Lisäksi mies on sovinistinen ja rasistinen, opettanut lapsellemmekin (3,5) v. juttuja n**kereistä, ja että naiselle pitää huutaa "hyvä peppu" yms. Pitää naisia miehiä tyhmempinä, ja hänen mielestään naisilla ei pitäisi olla äänioikeutta. Kotitöitä mies ei tee koskaan oma-aloitteisesti, pyytämälläkin vain ehkä imuroi, joskus viikko sen jälkeen kun olen nätisti pyytänyt, usein en jaksa odottaa siihen asti vaan teen sen itse. Muitakin kotitöitä hän tekee pyytämällä, venyttäen viimeiseen asti. Vapaa-aikanaan hän on paljon poissa omissa jutuissaan, eli minulle kotitöiden lisäksi lankeaa ehkä 90% lapsen hoidosta vapaa-aikana. Niin, kärsimätönkin hän on, tiuskii minulle tai lapselle. Lisäksi vahtii usein tekemisiäni ja huomauttelee mtä teen väärin, vaikka itse ei tekisi mitään. Tietää mielestään (lähes) kaiken, ja on sanonut että on omasta mielestään 99% aina oikeassa.
Yritin jättää hänet ekan kerran -11 keväänä, ja tokan kerran viime talvena, mutta peruin, koska mies vannoi rakkauttaan. Ja eroajatus tuntui hirveältä. Tiedän että minä tässä nyt roikun miehessä joka ei tee minua onnelliseksi. Tunnen olevani lievästi masentunut, kaipaisin elämääni rauhaa ja harmoniaa. Jos minulla joskus olisi vielä mies, toivoisin hänen olevan kiltti, lempeä ja huomioonottava, empaattinen ihminen kuten itsekin olen.
En silti ole vain hiljaa alistunut, pistän kyllä kovan kovaa vastaan miehelleni, ja sekin repii kun riitaa on ehkä joka toinen päivä. Ei se tee lapsellekaan hyvää, kyllä hän on ollut niitä kuulemassa useinkin.
Silti ajattelen että jos lähden, olen perheenrikkoja. Ja sitä mieskin on sanonut, että ydinperhe on lapselle parhaaksi. Mies osaa syyllistää hyvin, ja on välillä jopa saanut minut uskomaan että minä olen hankala ihminen, ja että hän on kärsivällinen ihminen kun jaksaa minua. Kuitenkin kun suutun, se johtuu ihan aina miehestä. Mies saattaa ensin olla minulle todella inhottava täysin syyttä, ja kun suutun, hän pistääkin kaiken minun syykseni.
Miksi sitten alunperin aloin olla hänen kanssaan, ja tein lapsenkin? Ihan yksinkertaisesti siksi että ensihuuma oli vielä päällä, kun aloin odottaa, 1 v. 7 kk tapaamisestamme. Hänen todellinen luonteensa ei ollut tullut esiin, hän oli aivan toisenlainen. Hän muuttui omaksi itsekseen aika pian lapsen syntymän jälkeen, ja äitiyslomalla jo huomasin hoitavani kodin ja lapsen 99% yksin. Biologinen kellokin tikitti, lapsentekoikää ei ollut pahemmin enää jäljellä, eikä lasta ollut vielä kummallakaan. Eli ihan omaa syytäni.
Kertokaa nyt, miten saan järkeä päähäni, ja pystyn jättämään miehen? Yksinjääminen pelottaa, taloudellinen pärjääminen, sekä lapsen kanssa pärjääminen, varsinkin kun tiedän että olisin hänen kanssaan eronkin jälkeen aika pitkälti kahdestaan, uskon ettei mies tapaisi häntä todellakaan joka toinen viikonloppu, kun on vihjaillut jopa ulkomaille muutosta jos ero tulisi.
Potkikaa minua perseelle, kiitos!!!!
Oho tulipa pitkä, toivottavasti joku jaksoi lukea. Mutta joka sana on juuri niin kuin se on.
