Miksei mieheni vaan sopeudu sairauteensa?

[väsynytts]

Aloitus oli vähän provosoiva, mutta myönnän välillä ajattelevani noin. Mies on kärsinyt iskias- ja alaselkäkivuista kohta kaksi vuotta. Selkä on leikattukin kerran reilu vuosi sitten, eikä uutta leikattavaa ole. Magneettikuvat on otettu kolme kertaa. Fysioterapiassa hän on käynyt monta jaksoa, mutta siitä ei ole ollut apua. Omatoimisesti hän yrittää kuntouttaa ja jumpata ilman tulosta.

Eilen sitten fysioterapeutti oli sanonut miehelle, että lopettavat nyt hoitojakson, koska hän ei pysty enempää kuntouttamaan selkää eikä siitä ole hyötyä. Kivut siis jatkuvat. Ymmärrän mieheni lannistumisen, ettei siitäkään ollut apua.

Mies siis on matalavireinen, vähäpuheinen ollut jo tämän parin vuoden ajan. Selkäkipu vei häneltä mm liikuntaharrastuksen. Kivut ovat päivittäisiä. Silti myönnän miettiväni välillä, miksei mies vaan hyväksy, että selän tilanne on nyt tämä. Miksi aina pitää toivoa, että jotain pystyttäisiin tekemään, kun mitään ei kuitenkaan pystytä?

Eikö olisi helpompaa vaan myöntää tilanne ja etsiä elämäänsä liikunnan sijaan muita haasteita ja mielenkiinnon kohteita?

 

[rockyroad]

Suosittelen osteopatiaa (taas). Kannattaa kokeilla. Ite sain avun välilevynpullistumaan. Toinen on kalevalainen jäsenkorjaus, josta tutut on saaneet apua, mutta sitä en ole ite kokeillut.

 

[vicy]

Oletko itse koskaan joutunut elämään jatkuvien kipujen kanssa? Tai menettämään itsellesi jotain todella tärkeätä?
Etpä ole tainnut,kun et näytä ymmärtävän ettei se ihan sormia napsauttamalla onnistu!

 

["Helmi"]

ymmärrän sinua ja ymmärrän miestäsi, se on vaikea myöntää itselleen että ei pysty siihen mihin muut.. haluaa keksiä sen keinon haluaa pitää toivosta kiinni,voipi olla että miehesi on myös masentunut tästä kaikesta, mutta ei tajua sitä, jos myöntäminen olisi lopullinen luovuttaminen,joskus asiat voi saada suhteettoman suuria mittasuhteita.

sinä taas haluaisit hyväksyä asian koska tuo turhan toivon ylläpitäminen turhauttaa ja kuluttaa voimia... ehkä jopa ärsyttää..saatat haluta että elämä ei keskity miehen ympärille

 

[vierasf]

Miksi sairauteen tässä kohtaa pitäisi sopeutua? Enemmin kai olisi sopeuduttava siihen että ainakin tällä hetkellä sairaus rajoittaa tiettyjä asioita. Sopeutuminen kipuun kuulostaa lähinnä kamalalle. Sietämään kipua tietyissä tilanteissa voi joutua opettelemaan, mutta onko se sama kuin sopeutuminen.

 

["noo"]

Oletko itse koskaan joutunut elämään jatkuvien kipujen kanssa? Tai menettämään itsellesi jotain todella tärkeätä?
Etpä ole tainnut,kun et näytä ymmärtävän ettei se ihan sormia napsauttamalla onnistu!

Samaa mietin. Itse oon kolmekymppinen selkävaivainen ja ei tähän ihan hetkessä totu! Kipu ja vaivat ovat todella masentavia ja ne vaikuttavat ihan kaikkeen: mulla ne ainakin häiritsevät nukkumista, liikkumista, paikallaan olemista, vapaalla oloa, harrastuksia ja töitä! Ihan kohtuutonta olettaa, että siihen vain pitäisi sopeutua.

Toisekseen selkävaivojen kanssa joutuu varmaan aina jumppaamaan... Vaikka vaiva ei parantuisi, useimmilla se kuitenkin pysyy parempana, kivut vähempinä ja selkä liikkuvampana. Joten jumppaa ja selkäystävällistä liikuntaa se miehesi tulevaisuudessakin tarvitsee. Koetapa sinä jaksaa kuunnella ja tukea häntä vähän tahdikkaammin. Yhtä laillahan tässä voisi kysyä, että mikset sinä vaan sopeudu miehesi tukemiseen.... Yhtä järkevä ja epäempaattinen kysymys.

 

[tippis]

Hermokipu on niin kovaa, että siinä on minusta vähän kohtuutonta vaatia KIPUUN sopeutumista. Erilaisiin rajoitteisiin sopeutumiseen on kyllä pakko jossain vaiheessa alistua. Kipuun voi yrittää hakea apua kipupolin kautta, jos kipu on sietämätöntä.

 

["aapee"]

Hermokipu on niin kovaa, että siinä on minusta vähän kohtuutonta vaatia KIPUUN sopeutumista. Erilaisiin rajoitteisiin sopeutumiseen on kyllä pakko jossain vaiheessa alistua. Kipuun voi yrittää hakea apua kipupolin kautta, jos kipu on sietämätöntä.

En ole vaatimassa KIPUUN sopeutumista, vaan sairauteen sopeutumista. Ja kuten viimeisimmässä lausessa kirjoitin, tilanteen myöntämistä itselleen ja uusien harrastusten/haasteiden etsimistä.

 

[Onnenetsijä]

Koska se on helpommin sanottu kuin tehty.

Mulla meni lähes 25 vuotta että opin hyväksymään sen että eläessäni en kivutonta päivää näe. itse olen kärsinyt kovista kivuista lapsuudesta asti enkä edes tiedä mitä on kivuton elämä. Silti hyväksymiseen meni aikaa.

Miehesi on ilmeisesti ennen elänyt kivutonta elämää? Sanoit että kivut on olleet läsnä nyt pari vuotta. Se on pitkä aika mutta hyväksymisen kannalta aika lyhyt kuitenkin. Miehelläsi on kuitenkin vertauspohjaa siihen terveeseen elämään ja hän on menettänyt paljon. Ei sitä ole helppo hyväksyä.

Mä ymmärrän kyllä senkin että tilanne on myös sinulle raskas. Ei ole helppoa katsoa toisen tuskaa vierestä ja varsinkin jos myös masennusta tulee kuvioihin.

Mutta miehesi tarvitsee nyt aikaa. Ei ole helppoa hyväksyä omaa vajaavaisuuttaan, kipuaan ja kaiken päälle sitä että apukeinoja kipuun ei ole.

Toivon miehesi kannalta että hän oppii elämään asiaan kanssa. Helppo tie se ei ole. Tsemppiä todella paljon miehellesi ja myös sinulle toivon paljon kärsivällisyyttä.

 

[BootyPeppi]

Vaihtoehtoja on kyllä ja fysioterapiassa kuuluu ne kertoa. Itse sain kivunhoitolaitteen joka normaalisti annetaan siinä vaiheessa kun lääkkeet ei enää auta. Erilaisia hoitomuotoja on paljon. Lannistua ei saa eikä alistua sairaudelle.

 

["Sussu"]

Täältä myös suositus osteopatialle!

 

["Vieras"]

Voiko kivun tunnetta edes hyväksyä? Minä tuskin ainakaan osaisin.

 

[BootyPeppi]

Kipupolille kannattaa pyytää lähete.

 

[chef]

Mä en tule koskaan hyväksymään sitä täysin, että mun selkäni on näin sökö.

Mä en kivutonta päivää ole varmaankaan 15 vuoteen nähnyt, mutta pääsääntöisesti kivut ovat sitä luokkaa, että niiden kanssa pystyy elämään ihan kohtuullista elämää. Teen paljon kaikkea sellaista, mitä mun ei ns. pitäisi tehdä, koska sen tekemisen vuoksi kivut yltyvät...mutta en mä oikein sohvallekaan vaan voi makaamaan jäädä. Ja pitkällä tähtäimellä sekin kyllä saa selkäkivun lisääntymään.

Jotta mä voisin sanoa hyväksyneeni tilanteen, koen että mun pitäisi jättää tekemättä kaikki se, mikä selkää ärsyttää ja kipua tuottaa. Mutten pysty siihen. Enhän mä voisi tehdä tässä elämässä juuri mitään!

Mä luovuin kilpatanssista, tenniksestä ja uimahyppyharrastuksesta, mutta kuntosaliharrastus on asia, jonka perään edelleen, jopa näin 10 vuoden jälkeen "itken". Vuosi sitten kävin salilla tovin, mutta siitä seurasi taas monen kuukauden kohtuu kivulias jakso, joten se piti unohtaa. En kuitenkaan lupaa unohtaa sitä vieläkään koko loppuelämäni ajaksi.

En ole löytänyt yhtäkään liikuntalajia, jota voisin harrastaa täysin kivuitta. Ei sellaista ole olemassakaan. Joten mun täytyisi luopua liikunnasta KOKONAAN koko loppuelämäkseni. Ei onnistu.

Eikä auta edes harrastuksen vaihto. Mä tykkään tuunata kaikkea pientä, mutta yhden lipaston kunnostamisen jälkeen (vaikka tein sen pikkuhiljaa, käyttäen 3 päivää siihen aikaa) ei tarvitse hetkeen taas kuvitella olevansa selän osalta kunnossa.

Olen kokeillut myös kevyempiä käsitöitä, kuten ompelu, mutta se istuminen on aivan tappokamaa tälle selälle. Ompelen ja tuunaan kuitenkin silti, sillä sen avulla pysyy mieliala pirteänä. Ainakin siis sen aikaa, kun kivut on vielä kohtuuden rajoissa ja niiden kanssa pystyy elämään. Asia on tietenkin toinen silloin, kun takana on taas pitkä jakso todella kovaa ja elämää rajoittavaa kipua. Silloin tuntuu siltä, ettei auringonsäteitä juuri risukasan pohjalle näy.

Näin keväällä olen koittanut opetella vähän kasvimaan saloja. Mutta se se vasta kipeää tekeekin, kun kuokkii kukkamaata. Sama juttu marjojen keräämisen kanssa...en pysty poimimaan mustikoita, kuin korkeintaan yhteen pieneen piirakkaan ja sen jälkeen olen loppupäivän ihan invaliidi.

En mä oikein keksi mitään sellaista tekemistä, mihin mä kykenisin ilman kipuja ja joka olisi samalla nautinnollista. Kirppiksiä tykkään kierrellä, mutta ajoittain sekin puuha on tauolla, kun olen nuun huonossa kunnossa. Kaipa mä voisin postimerkkejä alkaa keräilemään, mutta siitä on sitten se nautinnollisuus melko kaukana.

 

[Keittiönoita]

Mulla on ollut jatkuvia kipuja vuodesta 1995 lähtien. Tai no, on ollut yksi kivuton päivä näiden vuosien aikana.

2 vuotta kipuhistoriaa on todella lyhyt aika. Tuossa vaiheessa vielä elättelee toiveita, että kivuista pääsisi joskus eroon. Ei halua antaa periksi eikä myöntää sitä, että tietyt asiat elämässä on auttamattomasti ohi. Haluaa kieltää koko asian. Kun totuus sitten pääsee tajuntaan ja ymmärtää, että tätä kipua tulee olemaan 24/7 ainakin seuraavat 50 vuotta, niin tunne on suoraan sanottuna musertava. Se on kuin pieni kuolema. Eikä mikään ihme, jos ihminen masentuu ja ajattelee, että kuolema todella olisi parempi vaihtoehto kuin elämä kipuilevana.

Mulla itselläni meni 3 vuotta diagnoosista ennenkuin suostuin edes ajattelemaan, että parantavaa hoitoa ei ole ja että kipu tulee olemaan kaverini koko lopun elämäni. Siitä meni noin vuosi, ennenkuin hyväksyin tilanteen ja aloin miettimään, miten tulevaisuudessa aion selvitä työstäni yms asioista. Ja koska en sairaanhoitajan työstä olisi selvinnytkään, lähdin vaihtamaan alaa. Ja se oli mulla se sykäys, joka sai ajattelemaan, että hei, ei mun elämäni olekaan vielä lopussa.

Helppoa kipujen kanssa eläminen ei ole. Ja välillä on päiviä, ettei jaksa kyyneltensä läpi hymyillä. Sitten vaan pitää muistuttaa itseään, että tämä on mun elämäni ja näillä korteilla pelataan, mitä elämältä on saanut.

Jaksamisia sekä miehellesi että sinulle :hug:

 

[Maine Coon/]

Oletko elänyt selkäkipujen kera?tiedätkö millaista se on?Itselläni on selkäsairaus mihin ei ole muuta apua kuin leikkaus, jos sekään auttaa(ei vielä kuulemma leikata) tai lyricaa; mikä ei poista kipua, mutta tekee niin väsyneeksi että menee taju kankaalle eli nukkuu yöt.Sairauden vuoksi menetin työpaikan.Ymmärrän hyvin että miehesi ei halua hyväksyä ja toivoo että olisi vielä jotain tehtävissä.