Mikä yllätti eniten synnytyksen jälkeen?

Mä yllätyin siitä, miten nopeasti synnytyksen rankkuus(kaikki alatiesynnytyksiä) unohtui...heti kun suloinen nyytti tuhisi mahan päällä :heart: :heart: :heart:
Mulla ensisynnytys kesti 17h, eikä kaksi seuraavaakaan synnytystä mitään syöksyjä olleet (8h)...mutta on se uskomatonta, miten kivun pystyy muuttamaan rakkaudeksi... =)

 

Hämmästyttää edelleen (tyttö 3kk) se että se lapsi oikeasti on siinä huolehdittavana ja hoivattavana lopun ikääni. Tuntuu ikäänkuin hän olisi vain lainassa ja pitäisi palauttaa oikeille vanhemmille jossain vaiheessa. Rakastan toki tylleröistä yli kaiken, mutta tuo tunne kummittelee jossain.

 

Minut yllätti heti synnytyksen jälkeen avuttomuus. Olin kuvitellut osaavani ja tehnyt "mielikuvaharjoituksia" vauvanhoidosta, mutta olin aivan tumpelo. Pelotti ottaa vauva syliin jne. Myös se, että vauvanhoito on ympäri vuorokautista oli jonkinlainen yllätys tai sen tajusi vasta kun olin tositoimissa.

Toisen lapsen kohdalla pelkäsin, että en jaksa enää rakastaa ensimmäistä, mutta toisin kävi!

 

Esikoisen synnyttyä yllätti monen muun seikan lisäksi se, ettei ihan heti synnytyssalissa tuntunut muulta kuin helpottavalta, että piina oli ohi. Sitä oli kestänyt 18h. Ei siis suuria tunteita lainkaan, vain helpotusta. Olin niin väsynyt, etten koskaan ole ollut. Ja järkytyin, oliko tuo ISO lapsi tullut minusta ulos, poika painoi 4690 grammaa!

Äidinrakkaus heräsi kuitenkin samaan tahtiin kuin voimat elpyivät.Esikoisen jälkeen on syntynyt vielä neljä lasta, paljon helpommalla, ja sitten onkin jo suuri rakkaudenhyöky jyllännyt heti ensi katseesta!

 

\

Täältä löytyy varmaan kokemuksia ensimmäisen synnytyksen jälkeisistä fiiliksistä. Itse odottelen esikoistani ja mielessäni on jo synnytys ja sen jälkeinen elämä. Kertokaapa mikä teidät on yllättänyt eniten (positiivisesti tai negatiivisesti) itse synnytyksessä ja sen jälkeisessä elämässä yhdessä uuden tulokkaan kanssa?

Minut yllätti se etten muuntunutkaan kodinihmehengettäreksi. Olin yhä sama ihminen vaikka tulin äidiksi. Esikoinen oli helppo vauva, joten vauvassa itsessään ei ollut ihmettelmistä sen kummemmin. Pysyin vain itsenäni enkä muuttunutkaan madonnaksi. Se vähän harmittikin. No, loppujen lopuksi hyvä niin. Nyt minulla on kaksi reipasta poikaa jotka ovat jo isoja ja reippaita. Olen ikuisesti onnellinen että uskaltauduin äidiksi.

 

Täällä valtaosa vaikuttaa olleen välittömästi äidirakkauden fiiliksissä. Minä en ollut. Ei minulla mitään raskauden jälkeistä masennustakaan ollut. Lapsen saaminen vain oli hyppy tuntemattomaan, enkä kyllä heti tuntenut itseäni äidiksi, ts. kun esim. juttelin lapselle vaippaa vaihtaessa tms. ja selitin tekemisiäni, kutsuin itseäni ensalkuun etunimellä. Äidiksi kutsuminen tuntui tosi oudolta.

Kaikille ystävilleni, jotka saivat lapsen jälkeeni, korostinkin, ettei äitiyden tuntu välttämättä tule heti eikä siitä pidä tuntea huonoja mieltä tai potea omaatuntoa. Meilläkin kun kaikki sujui: helppo raskaus, nopea synnytys, imetys toimi heti, lapsi nukkui jne. eli en ollut erityisen väsynyt tms. mutta silti minun piti kyllä kasvaa äitiyteen ja vahvat tunteet tulivat pikku hiljaa parin ensimmäisen kuukauden kuluessa.

Se, mikä yllätti synnytyksen jälkeen, oli jälkivuoto. Kun ensimmäisen kerran menin vessaan, tajusin valuvani käytävälle ja pöntöllä istuessa kuulin jonkun hoitajan voivottelevan, että kuka täällä nyt on tällain sotkenu. Jotenkin koko asia oli mennyt multa ihan ohi, vaikka olin lukenut kaikki neuvolan prosyyrit ja lainannu kirjastosta muutakin kirjallisuutta.

Tuli sellainen olo, että tässä hyvässä neuvolasysteemissämme ollaan loppujen lopuksi kiinnostuneita äidistä vain sen verran kuin hänen hyvinvointinsa välittömästi vaikuttaa sikiön ja jo syntyneen lapsen hyvinvointiin. Eli synnytyksen jälkeen ainoa äidissä kiinnostava asia on imetyksen sujuminen. Jää esim. kertomatta, että ai niin synnytyksen jälkeen valut vielä verta useita päiviä.

 

\

Täällä valtaosa vaikuttaa olleen välittömästi äidirakkauden fiiliksissä. Minä en ollut. Ei minulla mitään raskauden jälkeistä masennustakaan ollut. Lapsen saaminen vain oli hyppy tuntemattomaan, enkä kyllä heti tuntenut itseäni äidiksi, ts. kun esim. juttelin lapselle vaippaa vaihtaessa tms. ja selitin tekemisiäni, kutsuin itseäni ensalkuun etunimellä. Äidiksi kutsuminen tuntui tosi oudolta.

Mulla ihan samanlaisia fiiliksiä. Totta kai sitä teki kaikkensa lapsen eteen, mutta enimmäkseen sitä oli vain epävarma, herkkä ja sekaisin. Jollain vaistolla siinä toimittiin, äidinvaisto mikä lie, mutta ei se mitään rakkaudentäyteistä punaa ollut.. Pari kk meni ja sitten vasta aloin tunnistamaan aitoa rakkautta. Nyt sitä on ihan onnesta ymmyrkäisenä, poika on 7kk eikä voi muutakuin halailla ja pussailla koko ajan. Sitä kattelee poikaa ja miettii, miten jostain voikin NIIN välittää :heart:

 

Eniten yllätti se, miten helppo synnytys loppuviimeksi itsellä oli. Odotin muiden juttujen perusteella paljon kauheampaa kokemusta, mutta onneksi näin. Toinen yllätys oli se miten paljon lapsi tosiaan vie aikaa. Useat varoittivat siitä, mutta vasta nyt sen tajuaa. Alkuun kun ei malttanut lasta laskea sylistä lattialle, että olisi itse aamulla ehtinyt hampaat pesemään, saati syödä kunnon aamupalan. Päivä tosiaan suunnitellaan täysin pienokaisen ehdoilla!!!

 

Mut kyllä yllätti PERÄPUKAMAT!!! Olihan niitä ennenkin ollu, mutta silloin istuskelin kananmunien päällä...

 

Tiesin kyllä odottaa, että jokin ihmeellinen kokemus nimeltään´äidinrakkaus´ilmaantuisi, mutta enpä tiennyt tulevasta mitään...
Se rakkaus, mitä yhtäkkiä tunsin pientä kohtaan jyräsi yli kuin miljoona tiejyrää, mikään ei maailmassa ollut enää ennallaan.Kuinka käsittämättömän suuri tunne olikaan minussa? Olisin voinut vain katsella suloista, nukkuvaa pientä tytärtäni tunnista toiseen ja itkeä ilosta.

 

Ihan ekan synnytyksen jälkeen synnytyssängyltä noustessa se maha, joka oli kuin muumimammalla

Kuinka kipeää voi tehdä maidon nousu ja imetys alkuun, ennenkuin rinnanpäät tottuu siihen imutukseen

Kuinka kiinni on pienessä vastasyntyneessä :flower: joskus ei ennätä edes rauhassa suihkuun...

KUINKA PALJON VOIKAAN TUNTEA RAKKAUTTA :heart: :heart:

Pari päivää menee euforisessa tilassa, ei juuri väsytä. Mutta väsy iskee muutaman päivän päästä...minulla ainakin näissä "myöhemmissä" tapauksissa.

 

Minut yllätti ensimmäisen synnytyksen nopeus ja helppous; neljässä tunnissa oli vauva maailmassa. Vauvan hoito ja vanhemmiksi kasvaminen sujui heti luontevasti, eikä tuttavaperheen kauhukertomukset pitäneet ollenkaan paikkansa. Saivat esikoisensa kuukautta ennen meitä ja varoittelivat, että kotiinpääsy on aivan kauhea paikka, niin avuttomaksi tunsivat itsensä ja pelkäsivät vastuuta pienestä tulokkaasta.

 

Ihana, että on noin paljon pelkästään positiivisia vastauksia. Olen kuitenkin sitä mieltä ja lisäksi realisti, että ekan syntymään liittyy myös negatiivisia tuntemuksia.

Se vanhemmaksi tuleminen tuo samalla myös järkyttävän huolen lapsesta...se huoli on suurempi kuin koskaan aikaisemmin tuntemani.
Pieni vauva on niin heikosti kuitenkin elämän langassa kiinni, vaikka toisaalta niin tomera olisikin.

Vanhemmuuteen kasvaminen vie pitkän ajan. Äidiksi kasvaa samalla kun lasta odottaa ja synnyttää, äiti olet heti sairaalassa mutta vanhemmuuteen ja sen haastavuuteen kasvaa vain elämällä arkea lapsen kanssa. Sitoutuminen on täydellistä. Esim. oman ajan käsite muuttuu täysin, toivottavasti molemmilla vanhemmilla.

Yhteinen aika puolison kanssa muuttuu. Eipä vaan kuherrellakaan enää kovin yllättäen, ei käydä elokuvissa...kaikki muuttuu jollain tavoin suunnitelmalliseksi.

Itse synnytys oli minulla rankka, tosin en helppoa odottanutkaan. Jälkivuotoa tuli pitkään, rinnat olivat kipeät imemisestä ja maidon paljoudesta. Rintaliivejä pidin pitkään yötäpäivää suojien kanssa. Alapää ei taida koskaan tulla entiseksi pitkän venytyksen jälkeen.

No, joo...
Olen kuitenkin sitämieltä, että vanhemmuus on paras kasvunpaikka. Se kasvattaa pakostakin ja toki sitä nöyrästi haluaakin kasvaa lasten myötä. Jos minulla ei olisi lapsia olisin tyystin toinen ihminen, enkä ainakaan yhtään parempi tai viisaampi.
Vanhemmuus on yhteinen, antoisa tehtävä puolison kanssa.

 

-Sairaudet surut ja teholle joutuminen
-Kuinka kipeä voi olla synnytyksen jälkeen
-Kuinka monia viikkoja jälkivuoto voi jatkua
-Kuinka älyttömästi maitoa voi tulla (Kaikki vaatteet märkänä varpaisiin asti...)
-Kuinka rankkaa on valvoa yötä päivää koliikkivauvan kanssa
-Kuinka väsynyt voi olla
-Kuinka vähän yhteistä aikaa (ei enää laikaan) miehen kanssa, kun kaikki asiat pitää tehdä vuorotellen, koska lapsi ei nuku ikinä.
-Kuinka menettää kokonaan oman ajan ja omat suunnitelmat ei toteudu

Toisaalta
-Kuinka uskomatonta, että meillä tosiaankin on tämä lapsi, ja hän on hengissä!!

 

Heti synnytyksen jälkeen se, miten väsynyt synnytyksen jälkeen olin. Varmasti vaikutti nopea synnytys ja pitkä ponnistus (yli tunti), mutta en muista mitään ensimmäisistä hetkistä tytön synnyttyä. En ollut osannut varautua siihenkään, että sairaalapäivät menisivät lähinnä nukkuessa ja totutellessa vauvaan. Synnytys oli normaali alatiesynnytys ilman mitään komplikaatioita, mutta silti olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Varmaan elin jonkinlaista shokkivaihetta, positiivisessa mielessä onneksi!

Toinen suuri yllätys oli, miten väsyttävää ja sitovaa imetys onkaan. En tosiaan tullut ajatelleeksi, etttä vauvan ruokkimisen lisäksi imetykseen liittyy niin suuri tunnelataus. Tai että illat tississä kiinni roikkuva vauva voi suorastaan ärsyttää ja välillä olisin halunnut tehdä ihan mitä vaan, paitsi istua viisi tuntia sohvalla imettämässä. No, pistetään nämä alun hormonimyrskyn piikkiin, lopulta en olisi raaskinut lopettaa imetystä ollenkaan

Ja kun hormoneista nyt tuli puhe, niin sekin oli yllättävää miten mielialat voi heitellä laidasta laitaan. En ole niitä kaikkein tasaisimpia luonteita muutenkaan, mutta aluksi tunteet olivat kyllä pinnassa ja herkässä tavallistakin enemmän. Vaikeinta oli oppia hyväksymään väsymysksen ja kyllästymisen tunteet, jopa suuttumus, jota väsyneenä tajusi tuntevansa omaa rakasta pikkuistaan kohtaan.

Nyt kun esikoinen on yli 3v ja kuoopus kohta 1v, niin edelleen jaksan ihmetellä miten viikonloppu ei eroa arjesta mitenkään!? Paitsi, etttä mies on kaksi kokonaista päivää kotona...Mutta tenavat heräävät viikkonlousta välittämättä kukonlaulun aikaan, ovat nälkäisiä ruoka-aikoina ja nukkuvat tai eivät nuku päikkäreitään



Ja miten näille kullannupuille tuleekin äidille asiaa aina heti, kun kerkee tietokoneen avata...

 

Ensimmäisen lapsen kohdalla en oikein muista, siitä on jo 12 vuotta aikaa. Ainakin se miten pitkäksi synnytys voi venyä (yli 38 tuntia) päättyen sektioon... Olin vissiin kuvitellut kaiken käyvän kuin elokuvissa. :/

Toisen lapsen synnytyksessä hämmästytti pitkä ponnistus vaihe, se etten "hallinnut" tilannetta. Se oli aika kamalaa kun kätilöt ja lääkärit piiskasivat ponnistamaan vaikka olin ihan puhki poikki.

Kolmannen lapsen syntymässä yllätti vastasyntyneen sepsis, jälleen tuli tunne ettei kaikki ole tosiaankaan hallinnassa. Lapsi taisteli itsensä elävien kirjoihin ja parantui.... silti en voi olla miettimättä mitä jos......

Neljännessä synnytyksessä yllätti ilokaasun teho, olin kirjaimellisesti "huppelissa". Silti se oli synnytyksistä paras ja helpoin, ponnistin jakkaralta ja nappasin lapsen itse syliin kun hän syntyi. Se oli upea kokemus.

 

Minulle oli itsestään selvää, että imetän lastani. Olin aina ihmetellyt, kuinka joku voi ruokkia pientä lastaan korvikkeella tuttipullosta. Oli todella surullista todeta, ettei minulta tule maitoa kaiken yrittämisen jälkeenkään. Häpesin ja itkeä tirautin silloin tällöin asian vuoksi. Ei sitä maitoa tullut toisen eikä kolmannenkaan lapsen kohdalla, vaikka joka kerta kuinka yritin.

 

Se suunnaton rakkauden tunne omaa vauvaani kohtaan yllätti. Olin toki kuullut, että mitään niin suurta ei ole kuin äidinrakkaus, mutta silti... :heart: :heart: :heart:

Negatiivisesti yllätti se, että rinnat olivat aivan JÄRKYTTÄVÄN kipeät. Imetys sattui niin maan pe.....sti ja jopa pieni hipaisu rintoihin tuntui kipeältä!

 

Kätilö keskittyi enemmän mieheni viihdytykseen kuin minun hyvinvointiin, puhumattakaan lapsesta. Töykeä asenne minua kohtaan synnytyssalissa.
Kamalat kivut ja jälkisupistukset, hyvä kun ei lapsi tippunut sylistä. Kuuma kesä, kamala hiki aina imettäessä, yöks.
Hössöttävät sukulaiset, jotka eivät millään halua uskoa että olen kelpo äiti ilman jatkuvaa "vahtimista" ja "seurantaa" \|O .
Imettämisen hankaluus, ennenkaikkea siitä näkökulmasta ettei mies halunnut millään uskoa että maito riittää ja tarjosi lapselle korviketta, kunnes oma maito alkoi tyrehtyä \|O .prkl!
Miehen käsittämätön asenne ja uskonpuute, että elämää voi jatkaa vaikka ON lapsi/lapsia.
Sairaalassa oli monta naista samassa huoneessa, eikä ollut yön eikä päivän rauhaa levätä. Olin väsyneempi sairaalassa, kuin kotona. Mieluummin palvelen itse itseäni, kuin olen nukkumatta monta päivää.

Positiivinen yllätys oli se miten paljon lapsista tulee iloa elämään ja miten paljon mies osallistuu lasten hoitoon, vaikka hössötys välillä menee todella överiksi.
:flower:

 

hirvee väsy ja totaalinen elämänmuutos! mitään ei kerkee/voi enää tehdä... mutta on ihana seurata pienen ihmisen alkutaivalta... poika on nyt 8kk ja unettomia öitä vietetään edelleen... se on musta kaikkein rankinta! Tsemppiä sulle!!! :hug:

 

Negatiivista synnytyksen jälkeen oli mm. se, et en tienny ennen sitä et vessassa käyminen voi olla aika tuskallista repeämien ja tikkien takia.

Positiivista tietty se, et sen vauvan kans pärjäs kaikesta epävarmuudesta huolimatta ja et mä olin sittenkin se joka tunsi vauvan tarpeet parhaiten.

 

Suuret kiitokset kaikille kysymykseeni vastanneille. Olen jo itsekin päässyt maistamaan synnytyksen jälkeistä elämää. Vauvamme syntyi kolme viikkoa sitten. :heart:

Minä yllätyin positiivisesti siitä valtavasta rakkauden määrästä lasta kohtaan, joka tuli välittömästi synnytyksen jälkeen. Itse synnytyskin oli mielestäni paljon "helpompi" kuin mitä olin kuvitellut.

Negatiivisesti minut yllätti se, ettei lapsivuodeosastolla saanut toipua rauhassa. Kätilöt, lastenhoitajat, muut huoneessa olijat pitivät siitä huolen. Oli ihana päästä kotiin viiden sairaalassaolopäivän jälkeen.

 

Onnea teille kaikille :flower:

 

Onnea hirmuisesti :flower: :kieh: :xmas:

 

Kaiken äidinrakkauden ja elämänmuutoksen lisäksi yllätyin sektiosynnytyksen jälkeen omasta naiseudestani ensimmäisen kerran.Olin kokenut sen verran kovia, että olin siinä sivussa oppinut hyväksymään itseni ja naiselliset piirteeni. Seksuaalisuus syntyi ja kukoistaa esikoisen syntymän jälkeen - mahtavaa parisuhteen kannalta!