Mikä yllätti eniten synnytyksen jälkeen?

Täältä löytyy varmaan kokemuksia ensimmäisen synnytyksen jälkeisistä fiiliksistä. Itse odottelen esikoistani ja mielessäni on jo synnytys ja sen jälkeinen elämä. Kertokaapa mikä teidät on yllättänyt eniten (positiivisesti tai negatiivisesti) itse synnytyksessä ja sen jälkeisessä elämässä yhdessä uuden tulokkaan kanssa?

 

Mä en tiennyt että tyttövauvoilla voi olla ekat "kuukautiset" jo heti synnyttyään, kauhistuin kun vaipassa oli verta meidän 2 vrk vanhalla tytöllämme, hoitaja vaan tokas jotta tytöllä on kuutiset...

Sitten omasta voinnista, en tiennyt että vuoto voi kestää viikkoja ja että jopa kolmen viikon päästä voi hyytymiä tippua.

Positiivista oli se että tunsin heti olevani äiti ja vaistot lapsen turvassapitämisessä heräs heti.

 

Äidinrakkaus! Tottahan olin jo raskausaikana tuntenut lämpimiä tunteita vauvelia kohtaan ja tiesin että rakastan häntä kovasti, mutta kaikesta huolimatta tää kuuluisa äidin rakkaus yllätti positiivisesti! Eli en osannut kuvitellakaan kuinka valtavaa, syvää ja kokonaisvaltaista se on. Olen aina ollut hyvin perhekeskeinen ja lapsirakas, mutta siitä huolimatta en olisi uskonut kuinka omaa lastaan voikaan rakastaa niin valtavasti.
Itse synnytyksestäkin jäi ihan mukava fiilis. Olen valmis heti uuteen synnytykseen kunhan vaan esikoisemme (nyt 4,5kk) on vähän vanhempi ja alan odottaa toista. :heart:

 

Eniten yllätti varmaan omat tunteet pienokaista kohtaan! :heart: Miten joku voi olla niin suloinen ja ihana :heart: :heart: En ole koskaan erityisesti pitänyt vauvoista/lapsista, johtunee omasta kokemattomuudesta tai siitä ettei ne ole ollut omia.

 

Minut yllätti täysin se, että omaa aikaa ei enää ollutkaan. Vauvan ehdoilla mentiin 24 tuntia. Syy tähän luultavasti oli se, että olin nähnyt vain sellaisia äitejä joiden vauvat nukkuivat ja viihtyivät yksinkin. Mutta meidän eskoinen oli aivan toisenlainen. nukkui lyhkäsiä pätkiä, eikä viihtynyt lattialla. Mutta kaikkeen tottui............

 

Eniten yllätti kun synnytyksen jälkeen ei tuntunutkaan yhtään miltään. Enkelikuoro ei soittanut harpuilla, ei ilotulitusta, ei suurta jumalaista äitiyden kaikkivoipaisuutta. Olo oli ainoastaan hämmästynyt. Sitten iski masennus että itsessä on jotain vikaa kun kaikki naistenlehtien kliseet ei omalla kohdalla toteutuneetkaan. Vuosien jälkeenkin asia vähän kaihertaa vaikkakin olen oppinut hyväksymään että omalla kohdalla se kiintyminen ei syntynyt heti kun lapsen oli saanut pungettua ulos. Jotenkin olin myös onnistunut ohittamaan tiedon jälkisupistuksista tai olin niin töttöröö etten pystynyt sisäistämään mitään ennalta saatua tietoa. Sitten kun niitä jälkisupistuksia alkoi tulla niin luulin että on jäänyt huomaamatta että odotankin kaksosia ja ajattelin että en enää kyllä toista jaksa synnyttää.

 

synnytyksestä yllätti se kuinka nopeasti ja "kivuttomasti" kävi nimimerkillä synnytyspelkoinen (kuunnellut tarinoita ja kestoja 1-2 vrk)
Synnytyksen jälkeen varmaan se rakkaus vauvaa ja omaa miestä kohtaan, nyt ollan perhe - se että nyt olen ÄITI

 

Positiivisena oli se määrä rakkautta, mitä sitä tunsi lasta kohtaan. Olen toki ollut TODELLA rakastunut miehiin eläissäni, mutta ne eivät olleet mitään tähän verrattuna.

Ikävänä yllätyksenä tuli sektion jälkeiset komplikaatiot ja jälkivuodon loppuminen vasta kaavintaan 5kk synnytyksestä.

 

Kyllä tuo herkistyminen ja se äidinrakkauden määrä oli ihan pökertää. Mutta täytyy myöntää, että kun olin ollut kuitenkin työelämässä pitkään ja se työ oli tärkeetä (olevinaan), oli kuitenkin vaikeaa heittäytyä kotiäidiksi. En oikein tahtonut päästää irti siitä entisestä elämästä vaikka vauva ja mies oli niin upea. No siinä meni jonkin aikaa, että sai päänsä järjestykseen ja nyt siis pikkukakkosta jo vartoilen kun tuli sit se seuraava tunne.... eli en haluu lähtee töihin vaan olla kotona =) =) =) ja vauvat on niin iiiihania :heart: :heart: :heart: .

 

Sain pojan 30v. Synnytyksessä ei yllättänyt mikään.Mutta yhteiselo muuttui vauvan myötä.Ei ollut enää sitä kahdenkeskistä aikaa.Mies opiskeli ja oli AINA nenä kiinni kirjoissa.Oli raskasta kun poika söi maitoa öisin 2h tunnin välein.Päivisin en tehnyt muuta kuin nukuin kun poika nukkui.

 

Mulle on jäänyt mieleen ensimmäisestä kerrasta se kun kukaan ei ollut sanallakaan maininnut kuinka paljon se maidon rintoihin nouseminen sattuu, kai sen on sinne tilansa raivattava, en tiedä. Mutta sitä yllätyin ja pelästyin hieman ja oli sellainen olo, et miks ei kukaan ole kertonut tätä.

Ja se tunteiden herkistyminen ja heittelehtiminen. Itku voi tulla niin pienestä ilosta kuin murheestakin helposti. Ja ne tunteet ovat niin voimakkaita, ettei sitä etukäteen ymmärtänyt ennen kuin ne koki. Kyllähän kuullut tietenkin oli, mutta se voima yllätti.

 

Synnytys oli pelkäämääni helpompi, mutta rakkaus vauvaa kohtaa heräsi tosi hitaasti. Välillä jopa inhosin vaativaa vauvaani, olisin halunnut siitä eroon. :/ Siis välillä... Ensimmäinen vuosi oli rankka, alkoi helpottaa kun menin töihin. Toisen vauvan kohdalla rakkaus syntyi hetimiten, ja esikoinenkin on nykyään vähintäänkin maailman rakkain :heart:

 

Meidän poitsu sai alkunsa laps.hoitojen kautta joten olin niin onnessani koko raskausajan ja varautunut jotenkin kaikkeen positiivisella mielellä.Mikään ei siis oikein keikauttanut kuppia nurin,ei edes yövalvomiset ym.Äidin rakkaus on kyllä käsittämätön asia.Mun maailma kyllä pysähtyi hetkeksi siinä vaiheessa kun sain pojan ensimmäistä kertaa käsivarsille,ei sitä oikein voi sanoin kuvailla..Onnea odotukseen! :heart:

 

B) Sitä oli viikokausia jotenkin poissa olevassa tilassa, oli vaikeaa uskoa että lapsi todellakin on ikioma Jatkuva väsymys sekä hormoonien vaikutus mielialaan. Ja kyllähän sitä hämmästy kuinka kamalaan kuntoon toi alpää rukka oli silvottu Oli vaikee uskoo että niiden repeemien ja viiltojen jälkeen siitä käyttökelposta enään saiskaan

 

Se että minusta syntyi äiti! En todellakaan ollut mikään äitiyden perikuva ennen raskautta (jo raskausaikana äidinvaistot alkoivat herätä) eikä mulla ollut mitään vauvakuumeitakaan. Tämä yletön äidinrakkaus on niin mahtavaa, etten enää voisi kuvitellakaan että olisin jäänyt lapsettomaksi! Tosin se nyt on jälkikäteen helpompi sanoa...omat ja toisten halut menivät sekaisin, mm. siksi tuli "siirrettyä" tätä äidiksi tuloa. :/

Sitten se että miten 100%:sti vauva sitoo, sitä ei voinut tajuta ennen kuin se on omalla kohdalla vaikka juuri se oli myös yksi niistä seikoista, miksi epäröi "lapsenhankintaa". Siihen auttoi kuitenkin se että pitää viikoittain omaa vapaata ja todellakin PITÄÄ niistä vapaista kiinni! Nimittäin sitä on helppo jämähtää kotiin vaikka olisikin ollut menevää sorttia...Mutta tähänkin sitovuuteen tottuu ajanmyötä.

Alku tosiaan on rankkaa, mutta ah niin palkitsevaa! Nyt minä olen yhä kotona hoitamassa "vauvaani" (1v.3kk) vaikka luulin haluavan palata töihin viimeistään kun vauva on 1v.! Jäisinkin pidemmäksi aikaa kotiin mutta rahan takia on palattava työelämään ensi vuoden alussa... :'( Kunpa tapahtuisi ihme ja tulisi jostain ylimääräistä rahaa....

 

ennestään mukulat 10 ja 9 vee... kuopus oli tosi toivottu... syntyi viikolla 30... meinattiin kuolla molemmat...

 

Monia yllätyksen aiheita tuli matkan varrella.

Ensinnäkin että "joutu" keisarinleikkaukseen. Jotenkin siitä (kaikennäköstä takkua) oli ihan ulalla monta päivää.

Sellasta äidinrakkaushyökyä en kokenut ekan kanssa. Mutta kun toka poitsu tuli maailmaan (leikkauksella), niin kyllä silloin rakkaus oikein hyökyi ylitse :heart:

Ja se tosi asia että lapset on yksilöitä =) Sitä kuvitteli, että kun toisen vauvan kans mennään samallatavalla kun ekan... Laitokselta kotiin tultua poitsu veti kahdet päikkärit 15 min/kerta!!! Siinä se oli kotipuuhastelut ja esikoisen kans puuhailut =)

No, pojat kasvaa ja arki hepottuu Ja tyhjä syli alkaa kaivata uutta vaavia

 

Minusta tuntui että minua oli huijattu kun heti voinutkaan nukkua vatsallaan isosta mahasta päästyään- sitä niin hartaasti odotin! Kukaan ei kertonut kuinka kipeät ja isot rinnat on maidon noustua. Ettei se kosku lopu vauvan ulos putkahdettua. :x

 

Itse synnytyksessä yllätti helppuos. Olin maalaillut valmiiksi jo kauhukuvia. Sitten yllätti se, ettei synnytyksen jälkeen tuntunut miltään. Siis erilaiselta. kaikkialla hehkutettiin fiiliksiä, jotka puhkeavat heti kun vauvan saa syliin. Mulla meni varmaan pari kuukautta fiiliksellä : mun täytyy huolehtia tuosta pienestä. Sitten vasta kasvoi rakkaus lapseen.
Myös se yllätti, ettei ns. omaa aikaa enää löytynytkään ja tuntui ettei koskaan saanut nukkua tarpeeksi.

 

jos ei oteta lukuun imetystä. Toinen yllätys olikin sitten se, että imetys ei sujunut. Tietysti yllätys oli sekin, että vauva joutui teholle, enkä siis voinutkaan olla hänen kanssaan. Synnytys (tai lopulta leikkaus) oli yllätyksellinen. En myöskään kokenut lapsen kanssa paljonkaan tunnekuohuja, mikä oli yllätys. Rakkaus lapseen on tullut ajan kanssa.

 

Aivan uskomatonta kuinka kahdesta ihmisestä, miehestä ja naisesta kasvoi lapsen syntymän hetkellä isä ja äiti. Niin luonnollista, mutta silti niin ihmeellistä...

 

Se, että miten saattoi itkettää niin pirusti vaikka kaikki oli maailman ihanasti! Vollotin miehen puseroa vasten sairaalassa, itkin hoitajillekin enkö vain ees osannut sanoa, miksi tai mitä itkin...Vauva sylissänikin itkin, itkettiin yhdessä kilpaa
Ja olin tosi onnellinen!

 

positiivisesti yllätti se, että mulla ei oo ollutkaan pinna niin kireellä lapsen kanssa kun pelkäsin (yleensä hermostun aika helposti pikku asioista, jotka ei suju heti helposti ja nopeesti)kaikesta valvomisesta huolimatta. positiivisesti yllätti myös se, että lapsi ja äiti taitaa olla perusluonteeltaan samanlaisia. Tällasena mietiskelijä tyyppinä pelkäsin sitä, että jos lapsesta tuleekin "ikiliikkuja" miten jaksan.
Positiivinen yllätys oli myös se, että kaipaan "omia juttuja" vähemmän kun ennen lapsen syntymää ajattelin.Positiivinen juttu on kanssa toi vanhemmuuteen kasvaminen yhdessä miehen kanssa (tuntuu tosi hyvältä ja luonnolliselta)ja sellanen tunne, että joku tyhjä paikka (nimetön kaipuu) elämässä on nyt täyttynyt, joku sellanen syvällä oleva tyytyväisyys-onnellisuus.

Vaikeinta on ehdottomasti se, että joutuu tulemaan vähällä unella toimeen. Mulla on ollu aina aika iso unen tarve (8-10 tuntia vrk)ja oon kestänyt huonosti univelkaa/valvomista. Se just yllätti, että nää rikkonaiset yöt kestää näin pitkään. Jotenkin sitä oli varautunut valvomaan pari-kolme kuukautta.

 

negatiivisesti se karmea univelka ja risaiset yöt....apuva!meinaas molemmat lapseni huusi ekan puoli vuotta ja heräili kerran tunnissa.....mutta hengissä olen!positiivista se mahdoton rakkaus :heart: :heart: :heart:

 

Tunteiden totaalisuus. Usein puhutaan siiitä, että vauvat vierastavat, mutta mulla meni melkein puoli vuotta ennen kuin saatoin (suht) vapautuneesti antaa vauvan toisen syliin - yllätti kerta kaikkiaan se totaalisen rakkauden ja suorastaan omistamisen tunne, ettei voi hetkeksikään irrottaa silmiään lapsesta. Kun lähdin eka kertaa yksin kaupungille, ja kävin kahvilla ystäväni kanssa, niin sydäntä kouraisi toisen lapsen itku ja maito alkoi tulvia rintoihin, vaikka lapsi oli siinä vaiheessa jo useamman kuukauden ikäinen ja aivan hyvässä hoivassa isänsä kanssa. ja järjellä tiesin, että varmasti olin kahvikupposeni ansainnut.

Lapsen päivähoitoon vieminen oli myös aivan kauheaa - pitkään lähdin tarhasta töihin kyyneleet silmissä ja ensimmäinen työtunti meni aivan pipariksi.