Mikä siinä on, että suht moni mies lähtee, kun perheeseen odotetaant toista lasta ja vähän sen jälkeen kun se toinen on syntynyt?

Ei jaksa jatkuvaa napinaa.

 

Ei jaksa jatkuvaa napinaa.

Ja miehethän ei koskaan napise
Ai mut onhan meillä naisilla pidempi pinna B)
Ei hitsi...

 

Mä en tiedä miksi jätti minu raskausaikana. Ehkä mä muutuin niin kauheaksi, hänessähän ei tietenkään mitään vikaa ollut.
Lastakaan ei ole ikinä tavannut vaikka tämä jo 11v. Ja hän se lasta niin hinkui, halusi olla täydellinen isä kun itsellään ei sellaista koskaan ollut.

Silloin se yksin jääminen sattui niin vitusti että luulin kuolevani mutta nyt vuosien päästä olen tietenkin tyytyväinen koska tämän exän rinnalla elämä olisi varmaan ollut aika repivää. Nyt kaikki on hyvin.

 

Voisko syynä olla myös se, että jotkut miehet eivät löydä itselleen paikkaa perheessä? Tarkoitan sitä, että jos perheessä on taapero ja vauva, niin äidin rooli perheessä on naiselle varsin selkeä, mutta mies saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi?

 

Voisko syynä olla myös se, että jotkut miehet eivät löydä itselleen paikkaa perheessä? Tarkoitan sitä, että jos perheessä on taapero ja vauva, niin äidin rooli perheessä on naiselle varsin selkeä, mutta mies saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi?

Eikö miehet sitten ymmärrä ja kestä sitä pikkulapsiaikaa, naisille se on ihan selkeä vaihe elämässä, mutta miehet ei sitä tahdo ymmärtää, vaan kuvitellaan, että elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennen lasta, mutta eihän se niin ole. Meillä ainakin selvästi huomasi sen, että vaikka mies halusi erityisesti tuon ekan lapsen, niin se ei oikein ymmärtänyt sitä mitä se perhe-elämä oikeasti on. Mies kuvittelee että kaikki jatkuu kuten ennen, että mulla on ihan samalla tavalla aikaa hänelle kuin aiemminkin ja mikään ei siis muutu, muuta kuin että lapsi on siinä kuviossa mukana, vähän niin kuin siinä sivussa.
Tän toisen raskauden alussa kärsinkin sitten pahoinvoinnista, jota ei ekan kohdalla ollut, niin se se vasta miehen pinnaa pistikin koville, ei voinut ymmärtää että mulla on ihan oikeasti paha olo.

 

Moni mies vaan on niin itsekeskeinen että jättää leikin kesken kun käy tylsäksi. Siksi en uskalla ottaa riskiä ja tehdä lapsia.

 

Voisko syynä olla myös se, että jotkut miehet eivät löydä itselleen paikkaa perheessä? Tarkoitan sitä, että jos perheessä on taapero ja vauva, niin äidin rooli perheessä on naiselle varsin selkeä, mutta mies saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi?

Eikö miehet sitten ymmärrä ja kestä sitä pikkulapsiaikaa, naisille se on ihan selkeä vaihe elämässä, mutta miehet ei sitä tahdo ymmärtää, vaan kuvitellaan, että elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennen lasta, mutta eihän se niin ole. Meillä ainakin selvästi huomasi sen, että vaikka mies halusi erityisesti tuon ekan lapsen, niin se ei oikein ymmärtänyt sitä mitä se perhe-elämä oikeasti on. Mies kuvittelee että kaikki jatkuu kuten ennen, että mulla on ihan samalla tavalla aikaa hänelle kuin aiemminkin ja mikään ei siis muutu, muuta kuin että lapsi on siinä kuviossa mukana, vähän niin kuin siinä sivussa.
Tän toisen raskauden alussa kärsinkin sitten pahoinvoinnista, jota ei ekan kohdalla ollut, niin se se vasta miehen pinnaa pistikin koville, ei voinut ymmärtää että mulla on ihan oikeasti paha olo.

Tän muuten kun oikeasti tietäis.
Mulla ei oo ollu pahoinvointia tms. mutta ois aika mielenkiintoista oikeasti tietää, miten ne odotuskuukaudet ja vauvakuukaudet eroaa äidin ja isän ajatuksissa.

 

Mä olen törmännyt enemmän sellaisiin, et ensin ollaan vähintään viis vuotta yhdessä, tehdään lapsi ja ennen kun lapsi täyttää vuoden ollaankin jo erottu. Enkä syytä miestä, et olis lähtenyt, vaan erotaan ihan yhdessä. Näitä on mun puolituttujen parissa todella monta.

 

Eikö miehet sitten ymmärrä ja kestä sitä pikkulapsiaikaa, naisille se on ihan selkeä vaihe elämässä, mutta miehet ei sitä tahdo ymmärtää, vaan kuvitellaan, että elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennen lasta, mutta eihän se niin ole. Meillä ainakin selvästi huomasi sen, että vaikka mies halusi erityisesti tuon ekan lapsen, niin se ei oikein ymmärtänyt sitä mitä se perhe-elämä oikeasti on. Mies kuvittelee että kaikki jatkuu kuten ennen, että mulla on ihan samalla tavalla aikaa hänelle kuin aiemminkin ja mikään ei siis muutu, muuta kuin että lapsi on siinä kuviossa mukana, vähän niin kuin siinä sivussa.
Tän toisen raskauden alussa kärsinkin sitten pahoinvoinnista, jota ei ekan kohdalla ollut, niin se se vasta miehen pinnaa pistikin koville, ei voinut ymmärtää että mulla on ihan oikeasti paha olo.

Voi olla, että jotkut miehet eivät ymmärrä. Voihanolla, että miehellä itselään ei ole ollut kovin osallistuva isä ja siten mies itsekin ajattelee, että hänen roolinsa on käydä töissä ja katsoa urheilukanavaa telkkarista. Ja jos se ei miestä tyydytä, niin ei osata oikein muutakaan kuin lähteä läiskimään. Mietin, että juuri tällaisissa tapauksissa saattaisi olla hyvä, jos mies käyttäisi osan vanhempainvapaasta ja nainen menisi siksi aikaa töihin. Tällöin mies ei voisi olla ulkopuolinen sivustaseuraaja vaan hänen olisi yksinkertaisesti pakko osallistua arjen pyöritykseen.

 

vastaus kysymykseen. Siksi kun akka plösähtää.

 

Meillä kävi nyt näin ja nyt olen kuullut tutuilta aika monta muutakin tapausta, jossa on ollut ihan sama asia, perheeseen on odotettu toista lasta, kun päättääkin lähteä suhteesta tai sitten se toinen lapsi on jotain reilusti alle vuoden ikäinen kun ero tulee, kun mies ei enää halua.

Sitten vasta kun toinen lapsi on syntynyt miehet tajuaa että todellakin joutuvat alkamaan ottamaan enemmän vastuuta, arjenkin pyörimisestä- jos ensimmäisen äiti on hoitanut niin kun toinen tulee joutuu se mieskin jo jotain tekemään. Jos mies ei ole ekaa lastakaan ollut kiinnostunut hoitamaan niin sitten taitaa käydä usein ohraisesti koska ei se kiinnostus kasva äkillisesti siinä vaiheessa kun toinen syntyy. Ja jotkuyt on niin kakaroita ja laiskoja että lähtevät helpomman elämän perään-

 

Miehille se on niin helppoa, kun ei vastuu ja työ parisuhteen eteen kiinnosta niin sitten lähdetään ja jätetään nainen vastuuseen siitä normiarjesta. Mikäköhän siinä on, että nykyään ihmisillä ei ole pitkäjännitteisyyttä tehdä työtä parisuhteen eteen, vaan ero otetaan helposti, kun tuntuu siltä, että ei tää toimi.

Oma äitini on sanonut, että kyllä hänkin silloin kun lapset oli pieniä ajatteli montakin kertaa, että hän lähtee, kun homma ei toimi, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että sitten tulisi riitoja lapsista ja ei se mitään muuttaisi. Vanhempani ovat nyt olleet yli 40 vuotta naimisissa ja ei niillä mikään kulissiliitto ole, ovat kasvaneet yhteen, kun ovat kestäneet ne vaikeimmat vuodet yhdessä.

 

Miehille se on niin helppoa, kun ei vastuu ja työ parisuhteen eteen kiinnosta niin sitten lähdetään ja jätetään nainen vastuuseen siitä normiarjesta. Mikäköhän siinä on, että nykyään ihmisillä ei ole pitkäjännitteisyyttä tehdä työtä parisuhteen eteen, vaan ero otetaan helposti, kun tuntuu siltä, että ei tää toimi.

Oma äitini on sanonut, että kyllä hänkin silloin kun lapset oli pieniä ajatteli montakin kertaa, että hän lähtee, kun homma ei toimi, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että sitten tulisi riitoja lapsista ja ei se mitään muuttaisi. Vanhempani ovat nyt olleet yli 40 vuotta naimisissa ja ei niillä mikään kulissiliitto ole, ovat kasvaneet yhteen, kun ovat kestäneet ne vaikeimmat vuodet yhdessä.

Mä luulen, että osaltaan tuohon vaikuttaa sosiaaliturva ja asenteet. Aiemmin oli tärkeää pitää perhe kasassa jo ihan pelkästään taloudellisten syiden vuoksi. Ei voitu heittää häähopeita seinään ja sanoa, että mä en enää viitti sun kaa.

 

Miehille se on niin helppoa, kun ei vastuu ja työ parisuhteen eteen kiinnosta niin sitten lähdetään ja jätetään nainen vastuuseen siitä normiarjesta. Mikäköhän siinä on, että nykyään ihmisillä ei ole pitkäjännitteisyyttä tehdä työtä parisuhteen eteen, vaan ero otetaan helposti, kun tuntuu siltä, että ei tää toimi.

Oma äitini on sanonut, että kyllä hänkin silloin kun lapset oli pieniä ajatteli montakin kertaa, että hän lähtee, kun homma ei toimi, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että sitten tulisi riitoja lapsista ja ei se mitään muuttaisi. Vanhempani ovat nyt olleet yli 40 vuotta naimisissa ja ei niillä mikään kulissiliitto ole, ovat kasvaneet yhteen, kun ovat kestäneet ne vaikeimmat vuodet yhdessä.

näin juuri.... hienoa.Mä olen päättänyt et mä en anna hevin periksi meijän suhteen aj mies on samanlainen,siksi tää suhe 4 vuoden ja yhen vauva-ajan jälkeen näyttää merkkejä selviämisestä.Meillä on ollu vaikeeta joka asiassa otettu yhteen ja nyt asiat sujuu,ongelmat käytiin läpi ja tavallaan tunnetaan toisemme ja tiedetään mitä toiseltaa saa,nyt ei viiti enää käyttää aikaa riitelyyn,kuten kirjotit kasvaa yhteen kun jaksaa selvitä ongelmista.

 

niin ja lisään vielä et lähes mun kaikki äiti kaverit on 25 vuotiaita yh-äitejä,jotenkin surullista,siksikin olen päättänyt et yhessä pysytään ja miksi ei kun on rakkauttakin meijän kesken!

 

ja monesti kai se kakkonen varmaan tehdään suhteeseen "pelastusrenkaaksi" - kun suhde on jo valmiiksi ei niin loistava.

Näin! Mennään naimisiin kun on huono seurustelusuhde, tehdään lapsi kun on huono avioliitto, tehdään toinen lapsi kun on huonoa lapsiperheenarkea jne... Kyynikko? minäkö? B)

Heh, pitääks täs alkaa ajattelemaan, et ne kaks lapsiset perheet mitkä on viel "kasassa" mut ei oo sitä kolmatta tenavaa kuulunut "kituuttavat" vaan siin huonos suhteessaan/perhe-elämässään. :xmas:

 

No ainakin meillä oli rankkaa juuri silloin kun toinen lapsi syntyi. Elämä pyörii niin täysin lasten ja arjen sujuvuuden ympärillä, että se on varmasti kova yllätys kaikille äideille, saati isille. Kolmas solahti sitten aika valmiiseen elämään...

 

Ja olen mä miettinyt sitäkin, kun lukee näitä palstoja, että ehkä meissä naisissakin on sitä vikaa. En nyt tarkoita ap:n tapausta. Mutta kun lukee, että ollaan niin lapsiin suuntautuneita ja kukaan muu ei osaa hoitaa sitä mun lasta ja jos tätä jatkuu vuosia, niin ehkä se mies jotenkin kaipaa muutakin. Ne kun ei tunne ihan samalla tavalla, niin ehkä se parisuhde ei kestä sitä jatkuvaa jäissä oloa ja viimeiseksi jäämistä. Eli kyllä mä koen, että suhdettakin tulisi jotenkin hoitaa, vaikka on pienet lapset ja rankka arki. En tiiä, tää on vaan tällaista pohdintaa....

Oon samaa mieltä aivan täysin =)

 

ja monesti kai se kakkonen varmaan tehdään suhteeseen "pelastusrenkaaksi" - kun suhde on jo valmiiksi ei niin loistava.

Näin! Mennään naimisiin kun on huono seurustelusuhde, tehdään lapsi kun on huono avioliitto, tehdään toinen lapsi kun on huonoa lapsiperheenarkea jne... Kyynikko? minäkö? B)

Heh, pitääks täs alkaa ajattelemaan, et ne kaks lapsiset perheet mitkä on viel "kasassa" mut ei oo sitä kolmatta tenavaa kuulunut "kituuttavat" vaan siin huonos suhteessaan/perhe-elämässään. :xmas:

Eiköhän sen jokainen itse tiedä onko se arki kituuttamista vai ehkä sittenkin sitä, mitä kumpikin on odottanut ja toivonut. Jos kuitenkin on alkujaan paikannut sitä huonoa seurustelusuhdetta naimisiinmenolla niin... ???

 

Meillä kävi nyt näin ja nyt olen kuullut tutuilta aika monta muutakin tapausta, jossa on ollut ihan sama asia, perheeseen on odotettu toista lasta, kun päättääkin lähteä suhteesta tai sitten se toinen lapsi on jotain reilusti alle vuoden ikäinen kun ero tulee, kun mies ei enää halua.

Voimia! Itse en henk.koht tunne yhtään tapauksta.