Mikä on ollut vaikein/järkyttävin/pahin asia elämässäsi tähän asti?

[QUOTE="tyttö";25059409]Älä turhia vähättele, ns. pienempi juttu on ihan yhtä vaikea läpi viedä kuin vaikeampikin. Tottakai kun on kovempia kokenut, nämä toisten "pienet murheet" tuntuu itsestä "yksinkertaisilta". Mutta eihän se niin mene. Huono vertaus mutta ajatus on niin että jollekin puolimaratooni on jo suuri saavutus, kokeneelle hyvällä ajalla juostu täyspitkä. Kummallakin kuitenki maalissa yhtälailla voimat pois.

Taistelutahdosta en tiedä - monta kertaa olisin tahtonut heitää hanskat tiskiin ja päätää päiväni. Omalla kohdalla kun vielä kaikki on ollut sattumuksia, ei niinkään asioita joihin olisi omalla panoksellaan vaikutta (ainoa oli avioero)[/QUOTE]

Mä en kyllä oikeasti ole kokenut mitään kovinkaan vaikeaa. Elämä on soljunut aika hyvin aina. Toisille taas tuntuu kerääntyvän kaikenlaista ja osalle sellaisia asioita, joiden käsittely kestää läpi elämän. :| Kokemuksia ei toki voi eikä tarvitse verrata toisiinsa, mutta kyllä suuriin traumoihin reagoidaan yleensä eri tavalla kuin pienempiin elämän vastoinkäymisiin. Pitää olla myös suhteellisuudentajua ja kykyä nähdä asioiden mittasuhteet. Joku on joskus väittänyt, että kärsimyksen määrä on kaikilla ihmisillä elämän aikana muka sama. Vaikea uskoa, kun itse on aina ollut onnellinen ja hyvinvoiva, kun taas lähipiirissä osalle ihmisistä jokainen päivä on taistelua...

 

Läheisen ystävyyssuhteen katkeaminen niin, ettei selvitetty asioita kasvotusten. Jäin kuin nalli kalliolle. /

NinaTT:n kanssa vai?

 

Itselläni on myöskin vaikea miettiä, mikä olisi kamalin kaikista.

Alkoholisti vanhemmat, oma isä hyväksikäyttänyt, ensimmäinen "poikaystävä" (oli 18, minä 12) raiskasi,
koulukiusaaminen, itsemurhayritys, koomassa muutama viikko ja vuosi suljetulla.
Päästyäni sairaalasta poliisien kanssa juttelemaan, kun isipappa päätti tappaa äidin ja kaksi nuorempaa sisarustani.
Ja minulla on siis ikää 21-vuotta.

Mutta silti on olo, että huomenna on parempi päivä ja jaksan siihen asti.

 

Hmmmmm...
Rakkaan mummoni poismeno :'(
Myös rakkaan koiran poismeno :'(

Nämä satuttivat kaikkein eniten!
Koiran kuoleman olin itse todistamassa ja se oli ihan hirveää,
kun toinen kuoli silmien alla!
Mutta toisaalta lohduttavaa, koska näin, ettei enää kärsinyt ja
meni rauhassa.. voih! :'( ..sniif..

 

Itselläni on myöskin vaikea miettiä, mikä olisi kamalin kaikista.

Alkoholisti vanhemmat, oma isä hyväksikäyttänyt, ensimmäinen "poikaystävä" (oli 18, minä 12) raiskasi,
koulukiusaaminen, itsemurhayritys, koomassa muutama viikko ja vuosi suljetulla.
Päästyäni sairaalasta poliisien kanssa juttelemaan, kun isipappa päätti tappaa äidin ja kaksi nuorempaa sisarustani.
Ja minulla on siis ikää 21-vuotta.

Mutta silti on olo, että huomenna on parempi päivä ja jaksan siihen asti.

:| :hug: Ihanaa, että jaksat uskoa tulevaan!

 

Pakko se on uskoa. En aio hevillä luovuttaa tässä elämässä.
Vaikka 17-vuotiaana itsemurhayrityksen takia sairaalaan jouduin, olen sen jälkeen hankkinut ammatin ja nyt vakituinen työ.
Perhe on poissa, mutta vanhempia en kaipaa pätkääkään. Sisarukset olivat minulle vieraita, sillä vanhemmat rakasti heitä, itse sain hankkia omat vaatteet ja ruoat, mikä varmasti kuuluu vanhemmille, jos kyseessä 10-vuotias lapsi. Siellä minä pulloja keräämällä ruokaa itselleni hankin.

 

Kun lukee näitä, tulee sellainen ole, ettei olekaan ihan kummajainen...
- isän kuolema ollessani lapsi
- alkoholisti isäpuoli ja turvaton kotielämä
- seksuaalinen hyväksikäyttö
- koulukiusaaminen
- päihdekokeilut
- väkivaltainen parisuhde
- masennus

Nykyään olen onnellinen, kahden ihanan lapsen äiti. Olen kiitollinen ihanan rauhallisesta elämästämme. Usein kyllä huomaan miettiväni, että koska taika särkyy.

 

Pahinta on ollut tuntea itsensä rumaksi ja ei-halutuksi koko elämäni ajan. Mitään pahaa ei ole kukaan tehnyt tai muuten sattunut, silti elän epäonnistunutta elämää. Joskus toivoisin että joku kävisi kimppuun ja hakkaisi sairaalakuntoon, että olisi joku jota syyttää, jonkunlainen oikeutus tähän pahaan oloon.

Otan osaa teidän murheeseen jotka olette oikeasti kokeneet hirvittävyyksiä. :/

 

[QUOTE="utelias";25064160]NinaTT:n kanssa vai?[/QUOTE]

Selvästi joo kun tänne nyt useamman kerran vihjaillut että näin on Tytsillä käynyt "jonkun" ystävän kanssa, eli koittaa tätä kautta saada NinaTT:n kuulolle.

Uskon jotenkin että NinaTT on kohdellut Tytsiä huonosti, kun palstallakin oireilee omituisesti pitkissä ketjuissaan.

 

Hmmm..Vaikea sanoa, että mikä on ollut vaikein.

En järkyty helpolla, mutta jollain tapaa ja erillä tavalla vaikeita asioita on olleet mm.
eräästä uskonnollisesta lahkosta irtautuminen teini-ikäisenä, seksuaalinen hyväksikäyttö/raiskaus ja viimeisen vuoden aikana olen tullut ei-suunnitellusti raskaaksi, lapsen bio-isä hylkäsi ja ystävä teki itsemurhan.
Pienen serkun kuolema oli pysäyttävää ja surullista, mutta en ole kokenut sitä varsinaisesti vaikeaksi asiaksi.

Oikeastaan en mitään noita asioita itse koe järkyttävinä/vaikeina, mutta ne on mulle sellasia ns. isompia juttuja jotka ovat vaikuttaneet varmasti mun arvo- ja ajatusmaailmaan sekä olemiseen ihmisenä huomattavasti.

 

Hmmm..Vaikea sanoa, että mikä on ollut vaikein.

En järkyty helpolla, mutta jollain tapaa ja erillä tavalla vaikeita asioita on olleet mm.
eräästä uskonnollisesta lahkosta irtautuminen teini-ikäisenä, seksuaalinen hyväksikäyttö/raiskaus ja viimeisen vuoden aikana olen tullut ei-suunnitellusti raskaaksi, lapsen bio-isä hylkäsi ja ystävä teki itsemurhan.
Pienen serkun kuolema oli pysäyttävää ja surullista, mutta en ole kokenut sitä varsinaisesti vaikeaksi asiaksi.

Oikeastaan en mitään noita asioita itse koe järkyttävinä/vaikeina, mutta ne on mulle sellasia ns. isompia juttuja jotka ovat vaikuttaneet varmasti mun arvo- ja ajatusmaailmaan sekä olemiseen ihmisenä huomattavasti.

Ohhoh. En tiennytkään tuota kaikkea. :hug:

 

Pahinta on ollut tuntea itsensä rumaksi ja ei-halutuksi koko elämäni ajan. Mitään pahaa ei ole kukaan tehnyt tai muuten sattunut, silti elän epäonnistunutta elämää. Joskus toivoisin että joku kävisi kimppuun ja hakkaisi sairaalakuntoon, että olisi joku jota syyttää, jonkunlainen oikeutus tähän pahaan oloon.

Otan osaa teidän murheeseen jotka olette oikeasti kokeneet hirvittävyyksiä. :/

: / Tuollainen on raskasta. :hug: Toivottavasti opit hyväksymään itsesi.

 

Koiran kuoleman olin itse todistamassa ja se oli ihan hirveää,
kun toinen kuoli silmien alla!
Mutta toisaalta lohduttavaa, koska näin, ettei enää kärsinyt ja
meni rauhassa.. voih! :'( ..sniif..

:hug: Mullakin kuoli vuosia sitten koiravanhus syliin. Ajan myötä suru helpottaa, mutta (onneksi) sitä ei unohda

 

mutta tässä:
-mummoni kuolema viime kesänä

-parhaan lapsuudenystäväni joutuminen rajuun hirvikolariin n.5v sitten, mutta josta onneksi selvisi suhteellisen vähin vammoin.

-veljen sairaus

-aseella uhatuksi tuleminen teininä kotimatkalla n.6v sitten jonkun ihan pimeän hörhön toimesta paikassa, missä sitä ehkä vähiten osasin odottaa: tosi pienen entisen kotikuntani autiolla kylän raitilla illansuussa. Pelästyin tätä tilannetta niin paljon, etten uskaltanut kertoa kenellekään, vaan avaudun tästä tasan nyt ensimmäistä kertaa ikinä (

-ja viimeisimpänä pari kuukautta sitten murtautuminen häkkivarastooni, josta vietiin rahallisesti aika pieniarvoista, mutta enemmän tunnearvoista tavaraa, mikä harmittaa, suututtaa ja loukkaa ihan vietävästi. Tyhmänä kun luotin että tavarani saisivat olla rauhassa

 

Läheisen ystävyyssuhteen katkeaminen niin, ettei selvitetty asioita kasvotusten. Jäin kuin nalli kalliolle. Inhoan asioita, jotka jäävät jossain mielessä kesken ja joihin ei voi itse vaikuttaa. Eipä mitään tuon pahempaa. Todella helpolla olen tähän mennessä päässyt. Kaikille ne omat murheet on toki aina isoja eikä niitä voi verrata toisten kokemuksiin. Kauheita juttuja teillä joillakin jo tässä vaiheessa ketjua. : /

ymmärrän tätä, koska nuorena ottaa kaiken niin erilailla. jos (toivottavasti ei) raskaita kokemuksia iän myötä kertyy ja ne pitäisi sitten lokeroisa, tämä olisi sinulekin eria asia, mutta kenelekkään ei pitäisi suoda sen raskaampia taakkoja kuin jaksavat kantaa...

omalla kohdalla raskaimpia ovat olleet parhaan ystäväni kuolema (olin17 ja hän 16v), isäni ja mummoni kuolema parin viikon viiveellä (molemmat "lähivanhempia" minulle, jäin isälleni erossa ja asuin mummoni luona kun isä oli reissussa töissä) ja lapsen äkillininen sairaus jonka takia oltiin jakso sairaalassa. ja nämä ei ole järjestyksessä luokiteltuna, koska ne ovat omaa aikaansa jokainen ja jokaisen vastoinkäymisenmyötä ja pilven kultareunan myötä ne voi luokitella uudelleen..

 

Mulle on tapahtunut paljon pahaa. Mutta ehkä järkyttävintä on ollut huomata, kuinnka läheiset kääntää selkänsä silloin kun itsellä on ollut suuria murheita.

 

Syöpäsairaan rakkaan ihmisen tsemppaaminen alusta loppuun, vaikka itsekin oli aivan hajalla. Ja lopulta vieressä katsominen kun vetää viimeisen henkäyksen.

Pari vuotta kohta ja vielä en ole lähelläkään toipumista tuosta ajasta.

 

Pikkuveljen itsemurha on ollut se pahin kokemus.

 

[QUOTE="vieras";25057675]Vaikein, järkyttävin ja pahin asia mitä elämässäni on tähän mennessä tapahtunut on mun ex-mies. Mutta nyt se on taaksejäänyttä elämää ja voin iloita mun helposta ja mukavasta elämästäni![/QUOTE]

Niin munkin, mutta mulla se ei ole vielä monenkaan vuoden jälkeen taakse jäänyttä.

 

Lapsen mielentilan järkkyminen pitkä-aikaisen koulukiusaamisen johdosta.Yöllisiä kohtauksia,joissa lapseen ei saanut mitään kontaktia.En nukkunut pariin kuukauteen öisin...

 

lapsen sairastuminen syöpään

 

Raiskaus, sisaren kuolema, avopuolison lähteminen toisen matkaan ja keskenmeno ovat olleet aikamoisia surun aiheita elämässäni.