Mikä on ollut vaikein/järkyttävin/pahin asia elämässäsi tähän asti?

Vanhemman vakava sairastaminen lapsuudessa niin, että liki kuolemaa käytiin monet kerrat. Teho-osasto tuli tutuksi. Se jätti jälkensä, että itselle niin tärkeän ihmisen menettämistä joutui pelkäämään monta vuotta.

4 vuotta pakkoneurooseista kärsien. Nyt onneksi terveenä takana jo yli 10 vuotta.

Lisäksi "pienempiä" vaikeuksia listalla kuten raiskaus, koulukiusaaminen, avioero, puolison masennus ja itsemurhauhkaukset, oman vanhemman kuolema... olikohan siinä kaikki. Ihme ja kumma, olen ihan tervejärkinen ja hyvinvoiva. Tosin työtä siihen on ollut paljon.

 

Jos nämä asiat ovat ainuita, jotka tulevat olemaan ja ovat elämäni pahimmat asiat, olen ikikiitollinen ja voin sanoa eläneeni ihan hyvän elämän. En voi näitä kahta laittaa samalle viivalle, mutta kumpikaan ei ole toistaan helpompi millään tavalla.

1. Oman tyttären hyväksikäyttö, kun hän oli hyvin pieni. Tunsin itseni ihan avaruusolioksi montavuotta asian jälkeen. Tyttö taitaa tuntea itsensä vieläkin, vaikka tapahtuneesta on yli kymmenne vuotta.

2. Veljen kuolema, vaikka osasinkin sitä odottaa. Mutta se yksinäisyyden tunne oli viedä järjen ja pitkän aikaan tunsin menettäneeni oman lapsuuteni ja se tuntui pelkältä huijaukselta.

Nuo ovat elämäni pahimmat asiat ja tiedän, että nuo eivät ole edes pahimpia, mitä elämä voi ihmeselle eteen tarjota.

Eikä näitä oikeastaan edes voi koskaan verrata, sillä ihmiset kokevat asiat niin eritavoin, riippuen siitä, millainen elämä on elettynä takana. Toiselle se on työttömyys, jollekkin ero, joku taas kokee kumppanins airastumisen, toinen lapsen, yhdellä kuolee kumppani, toisella se lapsi ja jokaisella heistä se suru on yhtä suuri.

 

Vaikein asia on ollut, kun näin ystäväni kuolevan ollessamme alle 10-vuotiaita. Isovanhempien kuolema, veljen lapsen kuolema, väkivaltainen ex, keskenmeno... onhan noita vaikeita paikkoja kertynyt.

 

Varmaan miehen tekoset, väkivalta mua kohtaan, asunnon sotkeminen ja tavaroiden rikkominen, joka johti rikosilmoituksen tekemiseen. Pettämisestä lähti helvetti irti joka johti kamaliin asioihin.
Vanhempien kuolemat.

 

Perheväkivalta, hyväksikäyttö, suhde rajusti väkivaltaiseen mieheen, josta seurasi tapon yritykset, avioero, Oma romahdus. Ja viimeisenä se pahin, oman lapsen kuolema. Ja kaikki mitä mahtui siihen väliin. Näen koko elämäntarinani järkyttävänä ja pahana. Mutta kokisin kaikki uudestaan, jos vain saisin lapseni takaisin.

 

Ystävän kuolema, oli ensimäinen kuolema joka kosketti mua, oli mun isovanhempia jo kuollut, mutta olivat niin etäisiä minulle ja toisaalta pitkän sairauden / pitkäiän uuvuttamia joten heille se oli varmasti helpotus.

Jokainen 4 keskenmenoa on omalla tavalla satuttaneet.

Ystävän vauvan kuolema.

Ja sitten on ainakin yksi vielä, mutten sitä vieläkään pysty kertomaan, ja on sellainen jota en halua täällä enempää puida.

 

Vuoden 2004 tsunami teki elämästäni painajaista. Monta rakasta läheistä "lähti" kertarysäyksellä. Ihan kuin olisi tipahtanut pimeän, mustan ja syvän kaivon pohjalle, johon ei pilkahdustakaan valoa päässyt. Pikku hiljaa elämä kuitenkin veti takaisin otteeseensa ja tänä päivänä minulla on kaikki hyvin. Olen jatkanut elämääni.

 

Kyllä on tosi kurjia juttuja, mitä moni täällä on kokenu!!

Kyllähän isovanhempien kuolema aina on sellainen asia, mitä suree pitkään. Varsinkin yhden isovanhemman, koska olin ihan vaarin tyttö. Nuorimman lapsen sairastaminen, kun ei tiedetty, että selviääkö hän. Ei siis mitään kauheen suuria juttuja. Meidän perheessä sellaisia pienempiä juttuja, pitkäaikaissairauksia ym. jotka uuvuttaa välillä.

 

Vaimon yllättävä kuolema 2 v sitten.

Vaikea päästä yli asiasta.

 

Epäily sitä, että minua on lapsena käytetty hyväksi.. "Onneksi" en muista asioita kovin tarkasti.
Ja toisena 7 vuoden avioliitto miehen kanssa, joka oli alkoholisti. Hakkasi minua, kuvitteli ihme hommia, ja lopussa sairastui skitsofreniaan. Niin ja pettikin vielä.

 

Lapsen sairastuminen krooniseen sairauteen 4v sitten.
Isomummi tappoi itsensä.
Isomamma kuoli 2vkoa sen jälkeen.
Äitini on marttyyri; olen aina väärässä, teen väärin, huono.
Isäni on alkoholisti, joten äitini kaatoi senkin niskaani; yritti tappaa itseään jne ja
minä "hoidin" 6-10v äitiäni, pelkäsin että kuolee, lähtee jne jne.
Koulukiusattu.

 

Vaikeinta on ollut lapsen isän kuolema, sitä oli vaikea selittää 5-vuotiaalle ja vieläkin vuosi jälkeenpäin poika tapahtumaan välillä vahvastikin reagoi ja mulla on aika voimaton olo välillä henkisesti ku ei tiedä miten vois/osais poikaa auttaa. Kun tuntuu ettei aina aika ja rakkaus vaan riitä hoitomuodoksi

 

Rehellisesti en voi käyttää sanoja vaikeaa/järkyttävää/pahinta vaan oli äärettömän vaikuttavaa pitää oman perheenjäsenen kädestä kiinni hänen kuolinhetkellään ja nähdä omin silmin kuinka rakkaan ihmisen elämä päättyy. Kokemus jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta.

 

Lapsen masennus

 

Jos nämä asiat ovat ainuita, jotka tulevat olemaan ja ovat elämäni pahimmat asiat, olen ikikiitollinen ja voin sanoa eläneeni ihan hyvän elämän. En voi näitä kahta laittaa samalle viivalle, mutta kumpikaan ei ole toistaan helpompi millään tavalla.

1. Oman tyttären hyväksikäyttö, kun hän oli hyvin pieni. Tunsin itseni ihan avaruusolioksi montavuotta asian jälkeen. Tyttö taitaa tuntea itsensä vieläkin, vaikka tapahtuneesta on yli kymmenne vuotta.


Tähän on pakko komentoida että insesti varjostaa koko elämää, ei se aika tee tehtäväänsä siinä asiassa. Yleensähän asia puhkeaakin pintaan vasta aikuisena

 

Se kun todellinen minä on hukassa, ja sitä tyhjyyttä paikkaa epäterveellisillä tavoilla (joka vain pahentaa ongelmaa). Ja kun ei osaa luottaa ihmisiin...vaikkei ole mitään syytä olla luottamatta.

 

Jos nämä asiat ovat ainuita, jotka tulevat olemaan ja ovat elämäni pahimmat asiat, olen ikikiitollinen ja voin sanoa eläneeni ihan hyvän elämän. En voi näitä kahta laittaa samalle viivalle, mutta kumpikaan ei ole toistaan helpompi millään tavalla.

1. Oman tyttären hyväksikäyttö, kun hän oli hyvin pieni. Tunsin itseni ihan avaruusolioksi montavuotta asian jälkeen. Tyttö taitaa tuntea itsensä vieläkin, vaikka tapahtuneesta on yli kymmenne vuotta.


Tähän on pakko komentoida että insesti varjostaa koko elämää, ei se aika tee tehtäväänsä siinä asiassa. Yleensähän asia puhkeaakin pintaan vasta aikuisena

Vaikeaa tekee sen hyväksyminen, että näin, mutta tiedän, että se ei häviä koskaan. Ja suututtaa, kun näin pitkän ajan jälkeenkin se vielä vaikutaa. Kun taasen itse tekijä on jatkanut elämäänsä, kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkan.Meillä ei kyse insestistä vaan perhetutusta.

Pakko lähettää voimia kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille ja iso hali Jos elämä ottaa, niin se myös antaakin jotain. Tähän itse uskon ja pakko on uskoakkin, että eteenpäin osaa ja uskaltaa mennä

 

Olin erossa biolgisesta isästäni lapsena äitini johdosta muutaman vuoden ja tiemme erkanivat,sain häneen taas yhteyden ollesani 18v (?) ja kaikki oli "niinkuin ennen"..kerroin pari vuotta myöhemmin jouluaattona olevani raskaana ja helmikuussa isällä todettiin haimasyöpä,siinä sitten kuoli käsi kädessä oltiin.minä vuoteen vierellä ja lapsi mahassa vielä.Isä oli tuolloin 42 vuotias..
Koko tänä aikana en ollut tekemisissä äitini kanssa,kun lapsi oli 2 vuotias sain tädiltäni puheline ttä nyt alkaa oelmaan asiat huonosti.Pari kk tämän jällkeen äitini kuoli ,minä hänen vierellään käsi kädessä..vain 40 vuotiaana levinneeseen paksunsuolensyöpään..

Näistä MINÄ en ole pässyt yli vieläkään,isän kuolemasta 4vuotta ja äidin kuolemasta tule keväällä 3 vuotta,Itselä ikää 24 vuotta ja elämä tuntuu heitelleen.
On raskasta katsoa kun lähienen ihminen riutuu kuoleman sairaana ja kuolee vielä tuolla tavalla..siinä on pakko olla vahvana toisen pelon ja tuskan edessä,siinä täytyy itse olla tuk itoiselle eikä toisinpäin.
Itse näin kun äitini joutui lohduttamaan muita vaikka itse oli se joka sairasti ja oli kuolemassa

 

Tämä palsta ja sen myötä sen huomaaminen miten ilkeitä ihmisiä voi olla! Muuten mun elämä onkin ollut helppoa ja mukavaa.

 

En mä tiedä, tapahtunut paljon kaikenlaista, mut silti olen edelleen hengissä.

Ehkä rankinta on muutaman läheisen sairaudet, jotka vaikuttaa jatkuvasti kaikkeen. Ja se, etten koskaan tuu saamaan normaalia isää/isäsuhdetta. Se on varmaan vaikein hyväksyä...

 

[QUOTE="vieras";25057675]Vaikein, järkyttävin ja pahin asia mitä elämässäni on tähän mennessä tapahtunut on mun ex-mies. Mutta nyt se on taaksejäänyttä elämää ja voin iloita mun helposta ja mukavasta elämästäni![/QUOTE]

Olen kenties eksäsi nykyinen vaimo ja kyllä hän on kertonutkin sinun olevan tuota mieltä ja saimme sen tuntea sekä puhelimitse että kirjeitse ja vielä teksiviestienkin kautta.
Hän on mitä kultaisin mies minulle ja lapsillemme hyvä isä ollut jo monta vuotta.
Sinuna katsoisin peiliin.
Ei kai kukaan ole parhaimmillaan ahdistavassa liitossa, jossa nainen on sairaalloisen mustasukkainen työasioistakin.

 

Olen kasvanut alkoholistiperheessä, mutta ei se mua ole koskaan häirinnyt... varmaan joku defenssi jyllää tms. mutta mua ei ole koskaan kiinnostanut juurikaan kaikki ne häiriintyneet illat, väkivalta, huomiotta jääminen ja sen sellaiset. Suurin juttu mitä olen surenut oli koirani kuolema. Se oli mulle kuin veli. Toisena tulee ukki joka oli "hyvä jätkä" mutta näin jälkeenpäin aateltuna aika kaukainen.

Veikkaan että se mun järkyttävin juttu tapahtu joskus sillon ku en ite mitään tajunnu ja siksi musta on tullu tällänen joka ei paljoa vanhoja muistele ja tähtää uutta kohti. Nykyään on koira ja jotenkin oon siihen erityisen kiintynyt. Ehkä oon menettänyt uskoni jo sillion pienenä ihmiseen. Tuntuu että aitoa rakkautta voin hyväksyä sen puhtaimmassa muodossa jolloin laumanjäsen osoittaa puhdasta lojaalisuutta. Ihmisistä ei taida niitä löytyä.

 

Isovanhempien kuolemat, oma avioero ja omat terveysongelmat...

 

Seksuaalinen hyväksikäyttö esimurrosiässä

 

En jaksa edes alkaa luetella kauheasti enkä tiedä mikä on se vaikein/järkyttävin. Mutta jotain mainitakseni niin omien vanhempien avioero oli enemmän ehkä helpotus,mutta sitä seuranneet uudet avioliitot, "paha äitipuoli", uudet erot, erityisesti äitini ero narsistista kosketti meitä kaikkia silloin jo aikuisia lapsia paljon. Ne on sillä hetkellä olleet vaikeita asioita. Sitten se, että lastemme ollessa 9kk ja alle 3v mieheni sairastui syöpään, viikkoa aiemmin oli todettu syöpä anopilla. Kun nuo todettiin olin jo valmiiksi rikki nuoremman lapsen myöhäislonkkaluksaatiohoidoista. Miehen toivuttua sairaudesta saimme vielä kolmannen lapsen ja tämän ollessa vauva mies petti minua.

Enempää en jaksa jatkaa, mutta ei tosiaan lopu tuohon.