Mikä eteen...

...kun puolison lapsi ärsyttää? Kun ei yksinkertaisesti pysty sietämään lasta, joka on aina saanut kaiken haluamansa, ikinä ei ole tarvinnut totella, aina on saanut olla se yksi ja ainoa, suvun pikku kultamussu... Kirveelläkään ei sitten suostu sopeutumaan yhteisiin pelisääntöihin (asuu meillä), vaan itsekkäästi vaatii kaiken itselleen kun on siihen tottunut. Isä ei tee mitään asialle vaikka on muka samaa mieltä kanssani. Koko mieheni suku vetää samaa linjaa lapsen kanssa, kuin ennenkin. Miksi minun lapseni piti sopeutua uuteen elämään? Miksi minulta vaaditaan rakastamista ja ymmärrystä kun kukaan ei ymmärrä minun kantaani, edes mieheni? Olen yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt, mutta en vain voi sille mitään, että jo pelkkä lapsen näkeminenkin saa vereni kiehumaan. Tiedän myös senkin, ettei lasta voi syyttää saamastaan kasvatuksesta (tai sen puutteesta). Aikuisen käsissä on lapsen kasvaminen kunnon ihmiseksi. En vain jaksa enää yrittää yksin pitää perhettä onnellisena. En jaksa katsella oman lapseni pahaa mieltä, kun taas kerran toinen sai haluamansa eikä tarvinnut totella.
Pitäisikö minun livetä oman lapseni kasvatusperiaatteista ja alkaa antaa hänenkin elää kuin pellossa?
Tiedän, ettei näin voi jatkua. Auttakaa, onko ketään saman kokenutta?

 

Kyllä, tutulta tuntuu. Tosin mun tilanne ei ehkä ihan niin paha kuin sun. Mutta kuitenkin, välillä tunnen tosiaan vihaavani mieheni lasta, ja tunnen hänen olevan este ja riesa perheemme onnessa. Ja kuitenkin hän on ihan kiva poika. Kirjoitin muutamia viikkoja takaperin aiheella onneton uusiopuoli enemmään tuntemuksiani asiasta, kun oikein pahasti kiristi..
Nyt taas vähän helpottaa!

 

Tunnistan itseäni sinun kirjoituksessasi.... Olen myös huomannut hermostuvani pienistäkin asioista, jotka liittyvät tähän lapseen. Tunnen saaneeni yliannoksen tätä sirkusta, ärsytyskynnys madaltuu kokoajan. Kiva kuulla että teillä on tilanne helpottanut. Voi kun helpottaisi meilläkin!

 

[Kirjoitin muutamia viikkoja takaperin aiheella onneton uusiopuoli enemmään tuntemuksiani asiasta, kun oikein pahasti kiristi..
Nyt taas vähän helpottaa!
[/quote]


Kirjoitin siis otsikolla onneton uusioäitipuoli...

 

Sepä se meilläkin on, kun tuntuu että oikeen seuraan pojan tekemisiä välillä, että ihan varmaan jättää ton ja ton tekemättä tai tekee juuri niin kun ajattelinkin. Ja taas nalkutetaan...
Tai kun tulen illalla töistä kotiin, ja näen pihalla kaikki lelut leviänään, astun ovesta sisään ja näen ulkovaatteet levällään eteisessä. Kiva juttu kun tulee kotiin ja eka asia mitä sanoo tulee nalkutuksena ulos. Enkä mä halua olla mikään nalkuttava akka kuitenkaan, ja sit kuitenkin olen!

Musta tuntuu, että ne piirteet mitä eniten pojassa vihaan on suoraan peritty isältä. Ja kerran kun aikuiselle ihmiselle en viitsi enkä halua sanoa asioista mitkä voisi itsekin oivaltaa, nalkutan sitten pojalle. Eli tavallaan poika saa tuplavihat ylleen. Tosi fiksua multa...
Meillä lapsi teini-iässä, miten teillä?

 

esikouluikäinen on omani, tämä toinen hieman nuorempi.. Kovasti olen ihmetellyt sitäkin, miten voin tuntea näin, onhan kyseessä sentään rakastamani miehen lapsi!

 

Kun miä muutin yhteen ukkoni kanssa,oli aika hankalaa juuri siksi,että miehen pojilla ei ollut ollut oikeastaan mitään rajoja ja sääntöjä,tosin ei heitä voinut sanoa poispilatuiksikaan,koska olivat joutuneet pärjäämään lähes itsekseen...Pojat eivät itse vaatineet mitään erikoiskohtelua,vaan sopeutuivat oikeastaan varsin nopeasti,isällä sen sijaan oli suuria vaikeuksia hyväksyä,ettei hänen lapsensa olleet ns.parempia lapsia joka asiassa. Lapsia en muutenkaan koskaan vihaa,vaikka en aina kaikkia lasten tekemisiä hyväksyisikään,mutta eipä minulla ollut aihettakaan vihata poikia,he sopeutuivat parhaansa mukaan siihen ettei enää esim. valvottu klo 22-23 arkisin,eikä syöty suklaavanukasta aamu-väli-iltapalaksi jne.Sen sijaan poikein itsepäiselle isälle tuli vihastuttua useammankin kerran...
Kun meille syntyi myös yhteinen lapsi,on mies hiukan muuttunut sen suhteen että pojat olisivat parempia lapsia,nyt sen osan saa yhteinen lapsemme,mutta hän onkin koko perheen silmissä aivan erityinen ja kaikkien lellikki,myös sisaruksiensa.

 

Ihan kun omasta elämästäni olisin lukenut!
Koen huonoa omaatuntoa tunteista joita miehen esikoinen minussa herättää, mutta en voi mitään tunteilleni. Se lapsi on vaan yksinkertaisesti niin lellitty ja ärsyttävä, että karvat nousee pystyyn
Edessä on mukamas niin kiltti ja kunnollinen, mutta kun silmä välttää tönii, potkii ja sortaa muita lapsia. Nyt olis taas kauhujen viikonloppu edessä kun pikku herra saapuu meille tänään

 

Voi kuinka tuttuja tunteita :kieh:
Meilläkin isän pienet kullanmurut ovat sellaisia riiviöitä, etten ole ennen moisia nähnyt. Eikä isä rakkaudessaan näe totuutta vaan pahentaa tilannetta vaan. Tytär vetää höplästä kuus-nolla ja vinkuu vinkumistaan, jotta vaan saa kaiken huomion. Ja senhän isältä saa, kun vähän vinkaisee ettei ole tekimistä tms. Ja poika tekee pahojansa, ja syyttää aina kavereita ja isompia poikia, ja isä uskoo täydestä! Ja vanukkaita syödään aamupalaksi, välipalaksi ja iltapalaksi, eikä sitten normaali ruoka maistukaan, vaan siinä on kuulemma aina jokin kummallinen maku... Nukkumaan eivät mene koulupäivinäkään ennen klo 23, isän mukaan eivät halua niin ei niitä väkisin voi laittaa... Voi kiesus, että kyrpii useasti.

 

Olen niin täydellisen kyllästynyt tähän uusperheen äitinä olemiseen! En millään jaksaisi enää esittää onnellista, en jaksa viettää aikaani miehen ja tämän lapsen kanssa, haluan poispoispois!!
Pakkaisin lapseni ja tavarani ja häipyisin elämään yh-elämää jota nykyään niin kovaa kaipaan..En vaan tiedä uskallanko sitä tehdä, mutten voi tässäkään enää kauaa istua märehtimässä kohtaloani..
En jaksa enää sitä kun ihmiset kysyy: "No kuinkas teidän uusioperheen arki on lähteny sujumaan?" "Onko lapset sopeutunu? Kyllä ne sopeutuu, riidat ja tappelut ovat vain VELJESRAKKAUTTA!!!"?? Ihan varmaan joo..
"Nyt sinun pitää näyttää lapsipuolellesi että olet rakastava äiti ja otat hänet avosylin lapseksesi, ei haittaa, vaikka huonot tavat istuvat sitkeässä, SINÄ OLET AIKUINEN, SINUN PITÄÄ YMMÄRTÄÄ!!"
Miksei h.lvetissä kenenkään muun tässä sakissa tarvitse ymmärtää mitään tai antaa kaikessa periksi? Kysyn vaan. Aaaarrrggghhhhhhh!!!!!!!

 

Pois,pois,pois, se tulee mullekin mieleen joka ikinen kerta kun se piloille lellitty kakara tulee meille. Lisäks poika(6v) on viettäny suurimman osan elämästään aikuisten seurassa, ei alkuun osannut edes leikkiä lasteni kanssa ja on aina korvat höröllään puuttumassa aikuisten keskusteluihin ja asioihin. Inhottaa ja ärsyttää se jatkuva jaloissa roikkuminen ja pyöriminen ja lässytys Minkäänlaisia rajoja pojalle ei ole asetettu, käytöstavoista tai hygieniasta ei tietoakaan. Käsien pesu, hampaiden pesu ja wc:n vetäminen täysin vieraita asioita. Vuosi sitten poika vielä puettiin, syötettiin,pestiin ja pylly pyyhittiin. Ei siis osannut 5vuotiaana tehdä itse YHTÄÄN MITÄÄN! -paitsi vaatia, että saa tahtonsa läpi.
Tiedän ettei poika itse ole suinkaan suurin syypää siihen minkälainen on, mutta isänsä ei helpota asiaa millään lailla. Päinvastoin, ruokkii pojan huonoa ja itsekästä käytöstä Häntä kun ei saisi komentaa muut kuin isä itse. Ja tämä isä kun on paikalla niin vähän, että pakkohan mun on puuttua pojan tekemisiin, ihan samalla tavalla kun omienikin. Meillä on tietyt säännöt, jotka olen joutunut suurimmaksi osaksi itse laatimaan ja latelemaan kun olen aina kotona ja paikalla. Mutta ennenkaikkea ne on tasapuolisia ja hyväksi havaittuja. Tämä isin kultapoika on vaan jostain syystä etusijalla ja sääntöjen ulkopuolella.
Ei perkule kyllä sovi mulle, ei niin millään!
Tuntuu että olen(niinku olenkin, tarkemmin ajateltuna)joutunut tekemään 5vuotiaan kanssa kasvatus"työtä", mikä olis pitänyt aloittaa jo pari-kolme vuotta sitten. Silti minä olen se paha ja ilkeä ihminen kun asetan pojalle samat rajat kun omilleni. Että pistää vihaks taas
Mutta nyt meidän yhteinen pikkuprinsessa(3kk), nukahti yöunilleen, joten painunpa itsekin pehkuihin ja mietin taas huomenna millä saan taottua järkeä sekä isälle että pojalle...
Ellei kellään oo mitään hyviä ja toimivia ideoita?!?!?!?!

 

\

Ihan kun omasta elämästäni olisin lukenut!
Koen huonoa omaatuntoa tunteista joita miehen esikoinen minussa herättää, mutta en voi mitään tunteilleni. Se lapsi on vaan yksinkertaisesti niin lellitty ja ärsyttävä, että karvat nousee pystyyn
Edessä on mukamas niin kiltti ja kunnollinen, mutta kun silmä välttää tönii, potkii ja sortaa muita lapsia. Nyt olis taas kauhujen viikonloppu edessä kun pikku herra saapuu meille tänään

Auttaiskohan, jos kokoontuisitte koko porukka pieneen perhepalaveriin - siis sinä, miehesi ja kaikki perheen lapset, se etälapsikin. Laatisitte vaikka porukalla "pelisäännöt", miten yhteisessä kodissa toivotaan kaikkien käyttäytyvän esim. ei kiusata muita, ei lyödä, potkita... siis tietysti lasten ikätason huomioon ottaen ja ketään syllistämättä tai sormella osoittamatta.
Ja jos joku ottaa siinä tilanteessa puheeksi, että toinen potkii yms. niin silloin on tilaisuus rauhallisesti ja syyttelemättä kysyä onko hän itse huomannut niin tekevänsä ja miksi hän niin toimii?

 

\

Pois,pois,pois, se tulee mullekin mieleen joka ikinen kerta kun se piloille lellitty kakara tulee meille. Lisäks poika(6v) on viettäny suurimman osan elämästään aikuisten seurassa, ei alkuun osannut edes leikkiä lasteni kanssa ja on aina korvat höröllään puuttumassa aikuisten keskusteluihin ja asioihin. Inhottaa ja ärsyttää se jatkuva jaloissa roikkuminen ja pyöriminen ja lässytys Minkäänlaisia rajoja pojalle ei ole asetettu, käytöstavoista tai hygieniasta ei tietoakaan. Käsien pesu, hampaiden pesu ja wc:n vetäminen täysin vieraita asioita. Vuosi sitten poika vielä puettiin, syötettiin,pestiin ja pylly pyyhittiin. Ei siis osannut 5vuotiaana tehdä itse YHTÄÄN MITÄÄN! -paitsi vaatia, että saa tahtonsa läpi.
Tiedän ettei poika itse ole suinkaan suurin syypää siihen minkälainen on, mutta isänsä ei helpota asiaa millään lailla. Päinvastoin, ruokkii pojan huonoa ja itsekästä käytöstä Häntä kun ei saisi komentaa muut kuin isä itse. Ja tämä isä kun on paikalla niin vähän, että pakkohan mun on puuttua pojan tekemisiin, ihan samalla tavalla kun omienikin. Meillä on tietyt säännöt, jotka olen joutunut suurimmaksi osaksi itse laatimaan ja latelemaan kun olen aina kotona ja paikalla. Mutta ennenkaikkea ne on tasapuolisia ja hyväksi havaittuja. Tämä isin kultapoika on vaan jostain syystä etusijalla ja sääntöjen ulkopuolella.
Ei perkule kyllä sovi mulle, ei niin millään!
Tuntuu että olen(niinku olenkin, tarkemmin ajateltuna)joutunut tekemään 5vuotiaan kanssa kasvatus"työtä", mikä olis pitänyt aloittaa jo pari-kolme vuotta sitten. Silti minä olen se paha ja ilkeä ihminen kun asetan pojalle samat rajat kun omilleni. Että pistää vihaks taas
Mutta nyt meidän yhteinen pikkuprinsessa(3kk), nukahti yöunilleen, joten painunpa itsekin pehkuihin ja mietin taas huomenna millä saan taottua järkeä sekä isälle että pojalle...
Ellei kellään oo mitään hyviä ja toimivia ideoita?!?!?!?!

Oletko miettinyt niitä tilanteita, jolloin miehesi lapsen käytös ärsyttää sinua? Ärsyttäisikö oman lapsesi käytös samassa tilanteessa yhtä paljon? Voisiko olla niin, että kaikki mikä liittyy tuohon "vieraaseen" lapseen, ärsyttää? Istahda hetkeksi miettimään, mitä hyviä asioita näet tuossa lapsessa? Toisaalta, ota itsellesi positiivisena asiana kaikki se, missä olet saanut tuon pienokaisen oppimaan jotain hyvää itseltäsi. Vaikka ne olisivatkin ihan pieniä asioita, ne kantavat varmasti hedelmää tulevaisuudessa. Kaikki ohjeet ja neuvot joita lapsi saa, jotta osaisi toimia muiden seurassa niin, että tulee hyväksytyksi paremmin, ovat hänelle hyvä asia. Ehkäpä käytös muuttuu hitaasti, mutta jotain positiivista siinä varmasti pikkuhiljaa tapahtuu.
Unohda negatiivinen ja keskity hetkeksi miettimään mitä hyvää tuossa lapsessa on, sehkäpä se helpottaa omaa oloasikin?