M
"myy"
Vieras
Taas huomaan olevani tilanteessa, jossa oman jaksamiseni rajoilla teen juttuja lähisukulaisten hybäksi. Huomasin jo kuukausi sitten että alan olla taas siinä pisteessä että jaksamisen loppu onlähellä. Minulla on mies reissuhommissa ja hoidan lapset ja arjen yksin. Ajoittain tulee kausia jolloin en vain enää jaksaisi millään ja silloin on pakko höllätä kaikki .
No nyt on parin vuoden jälkeen taas tuo tilanne. Olen lopussa. Tunnistan tietyt merkit itsestäni ja nyt pitäisi OIKEASTI lopettaa hetkeksi kaikki stressi ja kaikki mahdolliset velvoitteet joita lasten lisäksi on. Vielä kaksi viikkoa pitäisi jaksaa omia töitä ja sitten olisi täysin vapaata ladten kanssa. Parempi olisi jos voisi nollata tilannetta rauhassa, mutta lapsia nyt ei saa mihinkään joten heidän kanssaan sitten puuhataan jotain ilman mitään suunnitelmia ja velvoitteita.
Nyt kuitenkin pukkasi lähisukulaiselta sellainen todella ikävä työhomma enkä pääse siitä eroon. Ei saa sitä muuten tehtyä ja hänelle tärkeä asia monestakin syystä joita en tässä viitsi alkaa tarkemmin ruotimaan. Jos en tee tätä omaa osaani niin koko hänen unelmansa tyssää siihen, mutta minä en vaan enää jaksaisi yhtään asiaa lisää. Oli niin syyllinen olo että en pystynyt mitenkään kieltäytyä. Sanoin että en haluaisi tehdä jos vain mahdollista, mutta ei se auttanut. Ei ollut sydäntä sanoa että ei.
Mikä siinä on että vaikka naru kaulassa laittaa toisten hyvinvoinnin omansa edelle. Sitten jos yrittää omaa parastaan ajatella niin on todella syyllinen olo. Tämä on kauheaa tunnustaa mutta ajoittain toivon että sairastuisin fyysisesti todella vakavasti, jotta silloin asetelma ehkä kääntyisi toisin päin eikä minun tarvisi olla se joka aina tukee ja auttaa muita.
Mua oikeasti pelottaa välillä että milloin se raja tulee vastaan ja mulla loppuu tämä jaksaminen kokonaan. Olen yrittänyt miehelleni puhua siitä miten lopussa ajoittain olen, mutta hän ei halua puhua tai ei ymmärrä mitä sanon. Häneltä en saa tukea. Yritin käydä myös perheneuvolan terapeutilla mutta en saanut sieltä apua.
En tie miksi tätä tänne vuodatan. Aika turhaa kait lopulta mutta eipä tässä muutakaan ole. Ehkä se vaan pieneksi hetkeksi helpotti kun sain tämän kirjoitettua. Minusta tuntuu vaan siltä että en jaksa enää kauaa ja se pelottaa
No nyt on parin vuoden jälkeen taas tuo tilanne. Olen lopussa. Tunnistan tietyt merkit itsestäni ja nyt pitäisi OIKEASTI lopettaa hetkeksi kaikki stressi ja kaikki mahdolliset velvoitteet joita lasten lisäksi on. Vielä kaksi viikkoa pitäisi jaksaa omia töitä ja sitten olisi täysin vapaata ladten kanssa. Parempi olisi jos voisi nollata tilannetta rauhassa, mutta lapsia nyt ei saa mihinkään joten heidän kanssaan sitten puuhataan jotain ilman mitään suunnitelmia ja velvoitteita.
Nyt kuitenkin pukkasi lähisukulaiselta sellainen todella ikävä työhomma enkä pääse siitä eroon. Ei saa sitä muuten tehtyä ja hänelle tärkeä asia monestakin syystä joita en tässä viitsi alkaa tarkemmin ruotimaan. Jos en tee tätä omaa osaani niin koko hänen unelmansa tyssää siihen, mutta minä en vaan enää jaksaisi yhtään asiaa lisää. Oli niin syyllinen olo että en pystynyt mitenkään kieltäytyä. Sanoin että en haluaisi tehdä jos vain mahdollista, mutta ei se auttanut. Ei ollut sydäntä sanoa että ei.
Mikä siinä on että vaikka naru kaulassa laittaa toisten hyvinvoinnin omansa edelle. Sitten jos yrittää omaa parastaan ajatella niin on todella syyllinen olo. Tämä on kauheaa tunnustaa mutta ajoittain toivon että sairastuisin fyysisesti todella vakavasti, jotta silloin asetelma ehkä kääntyisi toisin päin eikä minun tarvisi olla se joka aina tukee ja auttaa muita.
Mua oikeasti pelottaa välillä että milloin se raja tulee vastaan ja mulla loppuu tämä jaksaminen kokonaan. Olen yrittänyt miehelleni puhua siitä miten lopussa ajoittain olen, mutta hän ei halua puhua tai ei ymmärrä mitä sanon. Häneltä en saa tukea. Yritin käydä myös perheneuvolan terapeutilla mutta en saanut sieltä apua.
En tie miksi tätä tänne vuodatan. Aika turhaa kait lopulta mutta eipä tässä muutakaan ole. Ehkä se vaan pieneksi hetkeksi helpotti kun sain tämän kirjoitettua. Minusta tuntuu vaan siltä että en jaksa enää kauaa ja se pelottaa