Mikä siinä lapsen hoidossa on niin raskasta?

[kok]

Mitäs tähän nyt sanois..? No, osaksi ainakin lastenhoidosta tekee rankkaa se että.. no hitto.. Jos mä alotan näin, mulla on itselläni nyt 8 kk vanha poika (olen myös raskaana, joka tekee pojan hoitamisesta välillä ihan fyysisestikin raskasta, kun toinen ei vielä edes konttaa.. ), olen koko ajan huolissani pojasta:

-onkohan se nyt saanut suuhunsa jotain ku noin maiskuttaa?*kaivaa vauvan suuta, vauva kokeilee purukalustoaan kun on luovuttanut suun kiinnitiristämisen kanssa* ,

-no nyt mä päästin sen ryömimään lattialle ilman housuja, hitto.. täytyy laittaa sille housut ettei tuu palovammoja..*pyydystää kovaa vauhtia karkuun menevän vauvan ja karmean itkupotkuraivarin jälkeen saa vihdoin vauvalle housut jalkaan, hetken päästä sukat on kuitenkin jaloista kadonneet jos sellaiset on erehtynyt laittamaan*


Ihana <3

- Mikä toi ääni oli? kerpeleen pennut jos niiltä lentää joku pallo tohon partsille ku vauva nukkuu siellä! *käy tarkistamassa ja jatkaa imurointia, tiskaamista, pyykkienpesua..*

-voi kettu, olikohan toi kukka myrkyllinen? *ottaa rytätyt kukanlehdet lapsen kädestä ja saa taas lapsen itkemään*

-No nyt sillä valuu taas toi räkä.. Pliis, älä oo flunssa, älä oo flunssa..

Mä en tiedä yhtään millasen kuvan tästä kirjotuksesta saa, mutta siis rankinta on se, että haluaa olla hyvä äiti, hyvä vaimo, pitää kodin siistinä, olla edustava, täytyy muistaa ulkoilla lapsen kanssa, hoitaa asiat... Ja se hetki kun tulee vaikka joku kylään "ihanaa, nyt mä saan istua vähän aikaa ja juoda kahvia" niin vauva on muuten vaan kiukkuinen, ruoka ei kelpaa, syliin halutaan mutta ei halutakaan, mikään lelu ei ole kiva, ei edes ne vilkkuvat ja soivat mitkä yleensä jaksavat viihdyttää, kappas, lapsella olikin vatsa sekaisin "miksiköhän? mitäs mä sille syötinkään?", saan vaihdettua vaipan... Istun kahvipöytään uudestaan "no, nyt" pidän lasta sylissä ja hyppyytän, koska mikään muu ei juuri nyt kelpaa... "ai, nytkö sun täytyy jo lähtee? No, seuraavalla kerralla sitten!"

Oonkohan mä nyt hirveen sekava, mutta siis, lapsi on mulle älyttömän rakas enkä sitä mihinkään vaihtais. Arvostan joka päivää, joka hetkeä jonka saan lapsen kanssa viettää, kunpa vaan voisin keskittyä pelkästään lapseen, joka päivä ja koko ajan.. Se on oikeastaan se muu elämä joka tekee kotiäitiydestä rankkaa.. ei niinkään se lapsi, vaan se kaikki muu.

 

[kok]

Mitäs tähän nyt sanois..? No, osaksi ainakin lastenhoidosta tekee rankkaa se että.. no hitto.. Jos mä alotan näin, mulla on itselläni nyt 8 kk vanha poika (olen myös raskaana, joka tekee pojan hoitamisesta välillä ihan fyysisestikin raskasta, kun toinen ei vielä edes konttaa.. ), olen koko ajan huolissani pojasta:

-onkohan se nyt saanut suuhunsa jotain ku noin maiskuttaa?*kaivaa vauvan suuta, vauva kokeilee purukalustoaan kun on luovuttanut suun kiinnitiristämisen kanssa* ,

-no nyt mä päästin sen ryömimään lattialle ilman housuja, hitto.. täytyy laittaa sille housut ettei tuu palovammoja..*pyydystää kovaa vauhtia karkuun menevän vauvan ja karmean itkupotkuraivarin jälkeen saa vihdoin vauvalle housut jalkaan, hetken päästä sukat on kuitenkin jaloista kadonneet jos sellaiset on erehtynyt laittamaan*


Ihana <3

- Mikä toi ääni oli? kerpeleen pennut jos niiltä lentää joku pallo tohon partsille ku vauva nukkuu siellä! *käy tarkistamassa ja jatkaa imurointia, tiskaamista, pyykkienpesua..*

-voi kettu, olikohan toi kukka myrkyllinen? *ottaa rytätyt kukanlehdet lapsen kädestä ja saa taas lapsen itkemään*

-No nyt sillä valuu taas toi räkä.. Pliis, älä oo flunssa, älä oo flunssa..

Mä en tiedä yhtään millasen kuvan tästä kirjotuksesta saa, mutta siis rankinta on se, että haluaa olla hyvä äiti, hyvä vaimo, pitää kodin siistinä, olla edustava, täytyy muistaa ulkoilla lapsen kanssa, hoitaa asiat... Ja se hetki kun tulee vaikka joku kylään "ihanaa, nyt mä saan istua vähän aikaa ja juoda kahvia" niin vauva on muuten vaan kiukkuinen, ruoka ei kelpaa, syliin halutaan mutta ei halutakaan, mikään lelu ei ole kiva, ei edes ne vilkkuvat ja soivat mitkä yleensä jaksavat viihdyttää, kappas, lapsella olikin vatsa sekaisin "miksiköhän? mitäs mä sille syötinkään?", saan vaihdettua vaipan... Istun kahvipöytään uudestaan "no, nyt" pidän lasta sylissä ja hyppyytän, koska mikään muu ei juuri nyt kelpaa... "ai, nytkö sun täytyy jo lähtee? No, seuraavalla kerralla sitten!"

Oonkohan mä nyt hirveen sekava, mutta siis, lapsi on mulle älyttömän rakas enkä sitä mihinkään vaihtais. Arvostan joka päivää, joka hetkeä jonka saan lapsen kanssa viettää, kunpa vaan voisin keskittyä pelkästään lapseen, joka päivä ja koko ajan.. Se on oikeastaan se muu elämä joka tekee kotiäitiydestä rankkaa.. ei niinkään se lapsi, vaan se kaikki muu.

Meni ihan väärään paikkaan toi kommentti

 

[vieras]

Ihmiset kokee asiat erilailla. Toiset kokee yösyötön raskaaksi, toisen uhmaiän ja toisten mielestä kaikki lapsen kanssa vietetty aika on ruusuilla tanssimista.. mutta harvemmin näin.

Itse koin vauva-ajan kohtuuhelppona. Toki oli rankkaa, kun yritti pyrkiä täydellisyyteen ja joutui huomaamaan, ettei pysty. Välillä jäi tiskit tiskaamatta ja vessaan alkoi muodostua vaippavuori. Kun asiat kasaantui, oli entistä raskaampaa. Vauva-aikana väsyttävimpiä asioita oli ehkä rintaraivarit ja jotenkin vaikka oli varautunut, niin silti vauvan hoidon sitovuus yllätti.

Raskainta itselle oli kuitenkin uhmaiän alkaminen, kun lapsi ei totellut mitään ja halusi kaiken.

 

[vieras]

Raskaus riippuu minusta paljon äidin korvien välistä. Tietysti ihan vauvasta/lapsestakin riippuu jos esim nukkuu huonosti, on koliikkia, allergioita,muita sairauksia jne. Ehkä raskainta on henkisesti minusta. Aikuista seuraa oikeasti kaipaa kun on 24/7 vauvan/lapsen/lasten kanssa. Ne elää niin eri maailmassa ja jos ei osaa heittäytyä koko ajan ihmettelemään niitä muurahaisia ja miten muusi leviää pitkin pöytää, niin kyllä käy tylsäksi ja raskaaksikin. Lapset kaipaa rutiineja ja jos haluaa pitää jonkinlaista aikataulua elämässä yllä, se vaatii myös sitten suunnittelua. Omiin menoihin meneminen vaatii lastenhoidon järjestämisen (mies ei välttämättä todllakaan aina ole käytettävissä.. ). Ja jos ei hoitajaa saa ni sit ei mennä. Vastuu, täyspäiväinen valmius ja käytettävissä oleminen, ne rassaa ainakin mua.

 

[Mrs Shillelagh]

Lapsissa on aika helvetinmoisia eroja.

 

[Mie]

Lapsissa on aika helvetinmoisia eroja.

Peesi!! Ja tämän kun kaikki vielä ymmärtäisivät (+ sisäistäisivät!), niin äiditkin saattaisivat ymmärtää toisiaan paremmin!

 

[vieras äiti]

Minnulle kaikkein raskainta on ollut se, etten tuntenut lasta syntymän jälkeen varsinaisesti omakseni. Vaikka mielestäni henkisesti valmistauduin pitkään ja kivuliaaseen synnytykseen etukäteen, olin sen koitoksen jälkeen lähinnä järkyttynyt, eikä kunnon tunnesidettä lapseen syntynyt. Ja ne kivut ym. eivät todellakaan siihen kadonneet, kun lapsen ensimäistä kertaa syliini sain.

Joka paikasta luin vain, kuinka ihanaa onnea ja autuutta se lapsen saaminen on ja tunsin järkyttävää syyllisyyttä, etten moisia tunteita lastani kohtaan kyennyt tuntemaan. Ja siis kyseessä synnytyksen jälkeinen masennus

Lapsi on kohta vuoden ja terapian ja lääkityksen ansiosta olen pikkuhiljaa alkanut tuntemaan lämpimiä tunteita lastani kohtaan, mutta edelleenkään en pysty sanomaan, että lapseni olisi parasta mitä minulle on tapahtunut jne. Eikä asiaa auttanut yhtään huonosti nukutut yöt ja se, että koin imetyksen todella vastenmieliseksi ja ympäristön aiheuttamien paineiden vuoksi jatkoin kuitenkin täysimetyksellä 5kk.

Näiden lisäksi koin, että vanhat ystäväni olivat hylänneet minut raskauden ja äitiyden myötä ja kun olin yksin kotona lapsen kanssa päivät (välillä tosi pitkiäkin päiviä, kun mies yrittäjä ja tekee paljon töitä) oli se muutos entiseen elämään niin totaalinen, etten siihen osannut etukäteen mitenkään valmistautua.

Lisäksi äidiksi tulo on nostattanut mieleen ne kaikki traumaattiset asiat omasta lapsuudestani, jotka jo luulin mielessäni käsitelleeni ja yli päässeeni, mutta empäs sitten vain ollutkaan.

Eihän tuo itse vauvan hoitaminen ole varsinaisesti rankkaa tai vaikeaa...

 

[keskosäiti]

Kimalle hienoa kun jaksat! Oikeesti. Mie luovutin puolen vuoden jälkeen sen ihanne äitinä olemisena yrittämisen. Toki hoidin vauvaa parhaalla tavalla kuin kykenin mutta en jaksanut raessata onko joka viikko luututtu lattiat ja jos pyykkikori oli täys. tiskiä meillä tuli vähän joten sitä ei tarviinnu sen kummemmin huolehtia. Pari kertaa viikkossa imuroin ja pesin vessan muu aika kului vauvan hoitoon sylittelyyn, sitterissä heijaamiseen ja lohdutukseen. Vauvani itki ja oli kivulloinen koko ajan ja ainoa mikä lohdutti oli syli ja läheisyys. Liikuttaminen kehdossa, sitterissä hejaaminen. Itku meinaa tulla kun muistelee miten kipeä vauvani oli ne ekat kuukaudet.

 

[no]

ne sotkee ja metelöi.

 

[vieras minäkin]

Lapsissa on aika helvetinmoisia eroja.

Peesi! Esikoinen oli kuin enkeli ja silloin ihmettelin, että mitä jotkut valittaa Nyt numero kakkosen kohdalla (ja tosiaan minullahan on siis jo kokemusta!) tuntuu siltä, että ei tähän vaan pysty. Toi on aivan kamala Eikä tähän taloon tule enempää lapsia. Jos ois kuopus ollut ensimmäinen niin ainoaksi olisi jäänyt.

 

[Sprite]

Lapsissa on aika helvetinmoisia eroja.

Tämä on niin totta.

Itsellä ei tietoakaan siitä kamalasta ja rankasta ajasta, eikä siitä hirmuisesta väsymyksestä ja uupumisesta.

Ja meillä on kuitenkin 2 lasta alle vuoden ikäerolla. Mutta meillä onkin käynyt tuuri siinä mielessä, että molemmat ovat olleet tosi helppoja ja tyytyväisiä tapauksia.

Mä en pidä meidän arkea raskaana, mutten vähättele niitä, jotka on ihan rikkipoikki yhden kanssa. Enhän mä edes tiedä millaista se on.
Yhdessä voi olla helposti enemmän hommaa kun näissä kahdessa yhteensä

Etukäteen ei kukaan voi tietää millainen se lapsi ja arki sen kanssa tulee olemaan.

 

[kolmatta lasta odottava]

minusta ensimmäisen lapsen kanssa oli raskainta juuri yöheräämiset ja tottuminen siihen että vauva vaatii koko ajan huomiota. Kun oli koko ikänsä saanut nukkua täydet yöt. niin ei sitä hetkessä elimistö totu heräämisiin. Tosin ensimmäinen lapsi olikin meillä tosi vaativa ja itkuinen. Ensimmäisen lapsen kanssa ei saanut päivisin edes siivottua, kun se vaati koko ajan huomiota, kahden lapsen kanssa se onnistuu jo ihan hyvin Tietenkin itse tottuu siihen ettei omaa aikaa juurikaan ole ja että lapset siinä pyörii ympärillä. Mutta siis tiivistettynä, itsestäni rankinta oli se elämän muutos ja epävarmuus jota ensimmäisen lapsen kanssa kokee. Sitä herkemmin ottaa muiden ihmisten puheet ja arvostelut. Ja lapsen itkut omaksi syykseen. Toisen lapsen kanssa otti asiat jo rennommin.

 

[Juuri näin]

työhön verrattuna lapsi perheen elämä on raskasta koska. lapseen on sidottuna koko ajan, ympäri vuorokauden, viikosta toiseen, vaikka olisit itse kipeänä ja haluisit lepäillä on pakko hoitaa se lapsi myös. töitä taas tehdään yleensä se 5päivää ja 2päivää lomaillaan.

lapset tosin kyllä vievät aikaa mutta kyllä ne palkitseekin todella paljon.

Peesi, tää on hyvin sanottu!

 

[NewArtRiot]

Ei se musta ainakaan mitenkään fyysisesti raskasta ole, paitsi joskus sitäkin jos itse on kipeä tai jotain. Psyykepuoli tässä joskus ottaa lujille! :headwall:

 

[ei niinkään hoitaminen]

Lapsen hoidossa ei niinkään ole raskasta hoitaminen vaan se vastuu! Sinulla on vastuu lapsestasi 24/7 ja se vastuu painaa. Aina miettii, että onko lapsella nyt kaikki hyvin. Ja esikoisen kanssa vielä lisäksi kyseenalaistaa omia taitojaan ja on epävarma äitiydessään. Osaanko nyt vaihtaa tämän vaipan tälle rakkaalle lapselleni parhaalla mahdollisella tavalla?

Vauva-aikana tietty raskasta myös yöheräilyt. Minusta se oli raskasta esikoisen kanssa, vaikka olikin hyvin nukkuva vauva. Toinen ei ollut niin hyvä nukkumaan, mutta silti jaksoin paremmin, koska en stressannut omista tekemisistäni niin paljon.

Isompana lapset sotkevat ja riehuvat, juoksevat karkuun/auton alle, jos et vahdi herkeämättä. Vastuu on iso. Ja sitten kun itsenäistyvät ja pitää irrottaa otettaan niin silti valvoo yöt ja murehtii lastensa asioita. Se siinä äitiydessä se raskain osa on. Onneksi äitiydessä on enemmän sitä hyvää tuon "rankkuuden" vastapainoksi.

 

[5 meilläkin]

minusta siinä ei ole mitään raskasta!tai no,ehkä joskus vois nukkua enempi tai jotain muuta vastaavaa,mutta en koe sitä raskaaksi..

Ei se lastenhoito olekaan raskasta, ainakaan jos siitä tykkää :heart: Kun vaan joku tekis edes osan niistä loputtomista, päälle kaatuvista kotitöistä

 

[Blue Rush]

Yövalvomiset kuule alkaa väsyttämään pidemmän päällä.
Ei meilläkään esikoiselta valvottu, kuopus alkoi heräämään 6-12krt/yössä 7kk ikäisenä ja siinä oli kuule hermo tiukassa päivätkin!
Ja jatkuvasti kiukkuava uhmaikäinen lapsi vie voimat, varsinkin kun niitä on 2kpl yhtäaikaa kiukkuamassa..
Henkisesti tosi uuvuttavaa välillä, silloin sitä miettii että miten tässä oikein jaksaa.

 

[Edna Birch]

Se on asennekysymys mikä on raskasta ja mikä ei. Jotkut ei kestä yhtään yöheräilyä, toiset pärjää vuosikausia tunnin pätkissä nukutuilla 4h yöunilla.

Mulle henkkohtasesti on joskus raskasta kahden lapsen äitinä olemisessa
- vastuu ja huoli
- sairastelut

Yöheräilyt ja muutaman kuukauden yksin vastuussa olo lapsista verottivat voimia silloin, mutta nyt on taas elämä aurinkoista. Eihän mikään elämä oo koko aikaa ihanaajee, vaan ylä- ja alamäet, suuret riemut ja suuret veetutukset kuuluu asiaan.

 

[vieras]

- jatkuva yövalvominen vauvan sekä esikoisen kanssa. Aikainen herätys esikoisen kanssa. Eli siis ihan konkreettinen univelka väsyttää ja kuormittaa päivää
- uhmaikäisen kanssa taiteilu, omien kasvatuskeinojen miettiminen, pohtiminen ja toteuttaminen. Eli siis mietin paljon sitä, että minkälaisen koululaisen, nuoren, aikuisen lapsestani haluaisin, mitkä arvot ovat tärkeimpiä opettaa lapselle, mistä ei tarvitse olla niin tiukka.
- sairaudet. Meille siunaantunut molemmille lapsille paljon allergioita ja esikoisella vaikea astma, joka ilmentyy öisin liman oksenteluna ym.
- en saa omaa aikaa läheskään riittävästi, miehellä oma yritys jossa töitä on tehtävä ja sukulaiset kaukana. Tuttavat aina välillä auttavat, mutta heillä kaikilla omiakin lapsia...

Siihen lasten hoitamisen rankkuuteen tosiaan vaikuttaa millainen lapsi/lapset on. Sen olen myös huomannut, että jos itseltään vaatii liikaa tekee se asiat heti rankemmaksi. Esim. miten puhdas kodin pitäisi olla ym. Eli oma asenne ratkaisee myös jonkun verran.

 

[vieras]

Omasta kokemuksestani voin sanoa sen verran, että silloin kun minmulla ei ollut vielä lapsia ajattelin ap:n tavoin.
a tein myös itselleni paljon periaatepäätöksiä, että sitten kun minulla on lapsia niin MINÄ teen asiat tietyllä tapaa, enkä koskaan tee jotaina asiaa kuten esim. kaverini lapsensa kanssa. Sitten kun lapsi syntyi ja kasvoi joutui perumaan päätöksiä ja nöyrtymään ettei minusta tullutkaan täydellistä äitiä. Hirmu rankkaa/vaikeaa minulla ei ole ollut. Mutta nyt yritän olla paras äiti lapsilleni en se täydellinen äiti, jonka kodissa on aina siistiä, pullan tuoksua ja leveästi hymyilevä äiti.

 

[leijona76]

Rankinta ja yllättävintä oli se uuden ihmisen 100% sitovuus ja läsnäolo 24h/7. Poika oli itkuinen ja valvoi hirveästi kunnes oppi nukkumaan edes tunnin päikkärit 5kk iässä. Alussa itseä väsytti ja myrkytys+leikkaus+hemppa veivät voimia aika tavalla.Oli kaksin päivät vauvan kanssa ja tosi zombie alku kk. Ajan mittaan on helpottanu vaikka nyt omat haasteensa on 2v lähestyvän tahtojan kanssa.
Mut siis ei voi kenenkään puolesta mennä sanomaan onko rankkaa vai ei ja monenko lapsen kanssa. Tilanteet ovat erilaisia ja omallakaan asenteella ei loputtomiin pötki kun ei saa nukkua, olla rauhassa, syödä jne....ja yksi itkee aina vaatien jotain.

 

[ov]

Ihan asiallisia vastauksia odotan ja lähinnä heiltä jolla on yksi tai kaksi lasta.

Vielä itse lapseton mutta kova yritys päällä ja tuntuu että ympärillä ihmiset ja lehtien artikkelit maalaavat hirveän raskasta kuvaa lapsen hoidosta ja ehkäpä hieman naivina en ymmärrä mikä siinä voi olla niin kamalaa ettei yksi tai kaksi aikuista jaksa.

Vauva-aika on helppoa. Ja todennäköisesti kun lapsen saat, niin sulle tulee ekan lapsen vauva-aikana ihan voittajafiilikset: tää on näin helppoa, mä osaan tän, mä oon superäiti kun tää menee näin hienosti!

Mutta jos halua etukäteen harjoitella, niin pyydä miestäsi herättämään sinut joka yö noin tunnin välein niin että nouset pystyyn. Hanki itsellesi mojova flunssa ja kieltäydy lepäämästä. Pyydä miestäsi väittämään vastaan kaikkeen mitä sanot ja heittelemään tavaroita ympäri kämppää. Voit pyytää miestäsi myös huutamaan, itkemään ja vänkäämään asioista. Karkailu on myös plussaa. Pue kuukauden ajan miehesi joka aamu ja mielellään pari kertaa päivässä myös ulkovaatteisiin. Pyydä häntä laittamaan hanttiin, kiemurtelemaan ja heittäytymään välillä ihan löysäksi. Voit myös pyytää häntä samalla haukkumaan sinua tyhmäksi ja lyömään päänsä leukaasi. Ulkoile miehesi kanssa ja neuvo häntä karkaamaan, juoksemaan ja kiipeilemään aina silmän välttäessä. Yllytä miestäsi kuraleikkeihin. Ruoka-aikaan pyydä miestäsi sotkemaan, tiputtelemaan ruokaa lattialle, kaatamaan maidon seinään ja kiljumaan. Syö oma ruokasi kylmänä ja yritä syöttää miestäsi samalla kun luet hänelle kirjaa ja hän kääntelee päätään eestaas. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kun olet tuota kokeillut vähän aikaa, niin saatat ehkä tietää millaista on elämä 2veen kanssa. Ja helppoahan se on tuohon päälle vielä lisätä sitten se pienempi sisarus...

 

[KullanMurutx4]

Miksi mä en yllättyny, että ap on lapseton?

Ei se tosin aina raskasta olekkaan, mutta välillä joo.

no näihä se mennee

 

[Starbucks]

no lyhyesti ap:n kysymykseen. Eli lapsesta tätyy kantaa vastuu päivästä toiseen, ei koskaan vapaata, jos lapsi on vilkkaampaa sorttia menee viel extraenergiaa, jos mies tekee paljon töitä eikä työpäivän jälkeen enää jaksa auttaa lastenhoidossa puhumattakaan kotihommista niin kyllä siinä väsyy välttämättä. Jos lapselle ei ole hoitajia, joita vois pyytää aina sillon tällöin. Myös se on kiinni äideistä kuka tarvitsee sitä omaa aikaa, jotkut tarttee sitä enemmän toiset vähemmän. Mä oon sellainen että mä tarviin omaa aikaa ja otan sen vaikka keskellä yötä jos ei muu auta. Sitten väsyttää jo heti aamusta. Mutta silti mä sitä aikaa tarvitsen, muuten tuun hulluks.

 

[.-]

Jatkuva samasta asiasta kieltäminen on henkisesti raskasta ja siihen vielä ku lapsi vain mällistelee päälle