aiemmassa suhteessa mies oli todella omistava. pelkäsi kaikkia ihmiskontakteja, mitä minulla oli ja soitteli perään vaikka menin parhaan tyttökaverini luokse kahvia juomaan. jos minä halusin lähteä viihteelle, ja nimenomaan mieheni kanssa, hän suuttui kauheasti ja kysyi, halusinko lähteä miehiä vikittelemään. sitten jos lopulta mentiin, hän otti mielenosoituksellisesti perskännit, minä jouduin olemaan melkein selvänä häntä kotiin hoitelemassa ja siinä sitten käytiin muutamat rankat riidatkin. miehen omaa epävarmuutta kai se oli. minulla oli ihmiskontaktien tarve, siis kaverisuhteiden tarve ja pitkästyin kotona miehen kainalossa nyhjäämässä, halusin nähdä että maailmassa on muitakin ihmisiä - siis yksinkertaisesti olisin nauttinut jo siitä, että istun miehen kanssa kahdestaan vaikka täydessä ravintolassa. en siis olisi mennyt vikittelemään tai "itseäni esittelemään". no siihen mustasukkaisuuteen tuli sitten mukaan väkivalta ja minä lähdin kävelemään.
nykyisessä suhteessa en ole juuri asettanut rajoja eikä mieskään. ollaan puhuttu siitä, mikä tuntuu pahalta. jos on ollut sellaisia tilanteita, missä mustasukkaisuutta voi esiintyä, niin on etukäteen selvitetty asiat. luottaminen on välillä vaikeaa, ja aina välillä minäkin kärsin pikku mustasukkaisuden pistoksista (poikaystävälläni on paljon naispuolisia tuttuja ja työn takia naisetkin aika paljon tyrkyttää seuraansa) mutta keskustelemme asiasta avoimesti. poikaystävänikin kyllä luottaa minuun vastaavissa tilanteissa. tämä on tietoinen päätös meidän osaltamme. olemme molemmat sitä mieltä, että oma elämä pitää olla eikä tarvitse jokaista minuuttiaan selitellä. yksinkertaisesti luotamme siihen, että olemme toisillemme rehellisiä.
olisi tosi helppo vaan ruveta kyttäämään tai rajoittamaan menemisiä, että "tietäisi varmasti". mutta kun siitä tulee yleensä vain harmia. on tosi rankkaa puhua asiat suoraan, kertoa, että joku asia häiritsee tai kysyä, häiritseekö sinua esimerkiksi joku asia. siitä kun voi seurata riita. mutta pahemmat riidat tulee siitä, kun asiat jättää vain mielen pohjalle muhimaan ja sitten kun ei enää kestä, räjäyttää kaiken ulos.
en siis ole koskaan sanonut, että älä mene baariin tai että et sitten tanssi hitaita. oletan, että hän tietää muutenkin, missä menee sopivan raja. ei hänkään sano niin minulle. toista ihmistä ei voi omistaa, joten meillä on hiukan fatalistinen "niin käy kuin on tarkoituskin käydä" -asenne. oletamme, että toinen kertoo, jos muut rupeavat kiinnostamaan liikaa. siihen asti elämme sen olettamuksen varassa, että tämä on se oikea, meillä menee yhdessä loistavasti ja haluamme ainakin yrittää olla yhdessä koko loppuelämämme.
