Miettiikö kukaan muu koskaan, että mitähän vikaa minussa on?*turhis*Valivalia

[IhanaValo]

Mie mietin.
Ihan jo senkin takia, kun ei oikein ole kavereita. Kateellisena kuuntelen juttuja, kun joku on kaveriporukalla ollut jossain ja on ollu hauskaa.
Välillä se ei haittaa, osaan olla keskenänikin ja onhan miulla mies ja lapset. Mutta sitten taas välillä, kun yrittää ottaa yhteyttä niihin pariin kaveriin jotka on (tai no, en oo siitäkään niin varma enää, että onko ne ees kavereita kun ei meinaa ikinä niistä mitään kuulua) ja aina vaan vastataan että joo, on ollu kiireitä, pitäis nähdä joskus...mutta sitä joskusta ei ikinä tule.

Viimeks kävin "tyttöporukalla" ulkona tammikuussa. Ja sitäkin tapaamista piti sovitella varmaan puol vuotta.

En välttämättä ees tommosia isompia illanistujaisia kaipais, vaikka nekin on ihan mukavia, mut jos ees joskus näkis, kävis kylässä tai ostoksilla. Mutta ei.

Itteeni kai saan syyttää, en oo mikään sosiaalinen ihminen ja tutustuminen on aika vaikeeta. Onko muilla tämmöstä vai ootteko löytäneet helposti kavereita?

 

[-.-]

Täällä toinen. Kuukausi sitten kaveri kävi kylässä. Edellinen kerta kun näin kavereita oli viime vuoden toukokuussa kun kävin kaveri kanssa kahvilla. Siinä mun tämän ja viime vuoden sosiaalinen elämä.

Lapsuuden kavereita olen yrittänyt pyytää et nähtäis mut eipä kellään ole koskaan aikaa. Olen nähnyt heidät viimeksi kolme vuotta sitten.

 

[hyvä tyyppi]

Mä tutustun tosi helposti ihmisiin. Vaan mitään syvempää ei kehkeydy mistään niistä. Saatetaan sopia, että tavataan uudestaan, mutta se vaan jotenkin jää.
Vaikka tunnen kuuluvani johonkin porukkaan, käykin niin, että kun juhlia järjestetään, niin minut varmaan unohdetaan kutsua.

SIt kuitenkin minusta, että "no se on hyvä tyyppi". Öö, olen hyvä tyyppi, mutta minun kanssani ei lähdetä mitään syvempää ystävyyttä kehimään.

Näytänkö lie ulkoisesti sitten jotenkin "ei sitä kiinnosta oikeasti enempää kuin mitä on pakko"-tyypiltä tjt.

 

[PölyEsteri]

Yksi, mikä voi selittää kavereiden puutteen, on elämäntilanne. Kun on lapsiakin ja perhe ja työ yms. Niin ei tuu viikoittain soiteltua. Kavereillä on kaikilla se joku kaveri, jolle ne aina soittaa ja jonka kanssa on helppo tavata. Sama juttu mulla, sanotaan, et joo, pitäs tavata, soitellaan. Mä oon huono soittelemaan. Joskus ku oon soittanut, niin ei oo sopinut, niinhän se menee, oma syy kun otan yhteyttä niin harvoin.

Oon myös huomannut, että en oikein viitsi tutustua uusiin ihmisiin... Ne olisivat taas työn ja tuskan takana, niille pitäisi soitella. Enkä tunnu löytävän samalla tavalla sitä helppouden tunnetta enää uusissa ihmissuhteissa. Hassua on se, että eniten pidän yhteyttä kaveriin, johon tutustuin 4 vuotiaana. Vaikka se on välillä asunut tosi kaukanakin, niin sen seurassa on vaan aina niin helppo. On muitakin helppoja kavereita. Mutta silti en saa aikaiseksi soitella... Mitä jos ne toivoo, etten soita, ettei tarvii kieltäytyä?

 

[PölyEsteri]

Mut tänään tulee yks kaveri, kerta pyysin. Ei tarvii suunnitella mitään erityistä tekemistä, riittää kun on.

 

[kokopoppoo]

Mie mietin.
Ihan jo senkin takia, kun ei oikein ole kavereita. Kateellisena kuuntelen juttuja, kun joku on kaveriporukalla ollut jossain ja on ollu hauskaa.
Välillä se ei haittaa, osaan olla keskenänikin ja onhan miulla mies ja lapset. Mutta sitten taas välillä, kun yrittää ottaa yhteyttä niihin pariin kaveriin jotka on (tai no, en oo siitäkään niin varma enää, että onko ne ees kavereita kun ei meinaa ikinä niistä mitään kuulua) ja aina vaan vastataan että joo, on ollu kiireitä, pitäis nähdä joskus...mutta sitä joskusta ei ikinä tule.

Viimeks kävin "tyttöporukalla" ulkona tammikuussa. Ja sitäkin tapaamista piti sovitella varmaan puol vuotta.

En välttämättä ees tommosia isompia illanistujaisia kaipais, vaikka nekin on ihan mukavia, mut jos ees joskus näkis, kävis kylässä tai ostoksilla. Mutta ei.

Itteeni kai saan syyttää, en oo mikään sosiaalinen ihminen ja tutustuminen on aika vaikeeta. Onko muilla tämmöstä vai ootteko löytäneet helposti kavereita?

Tämä voisi olla minun kirjoittamani, niiin tutulta kuulostaa! Paitsi että minulla on yksi lapsi ja olin viimeksi tyttöporukalla ulkona reilu vuosi sitten..

 

[upper]

Surullisen tuttua. Mulla on kaveriporukka johon kuulun (tai kuuluin?) ja kun menin vuosi sitten naimisiin loppui nekin vähäiset yhteydenotot mitä siihen saakka oli. Me tavataan noin 2 kertaa vuodessa tällä porukalla, porukan sisällä tapaavat useammin - mua ei enää kysytä. Liekö kateutta kun eivät ole onnistuneet rakentamaan parisuhdetta, mistä minä tiedän. Tiedän ainoastaan sen, että mua ei enää kysytä mihinkään ja jos haluan tavata niin sitten kysyn itse ja järjestelen tapaamisen.

Soittelukaveria ei ole, kyllästyin olemaan aina se, joka soittaa. Mulle ei soiteta. Kaipaan kyllä kovastikin hyvää tyttökaveria, jonka kanssa jakaa elämän pieniä juttuja - niitä joita ei miehelle halua selittää. Tyttöjen juttuja. Olen ystävänä "vaativa" siten, että kaipaan aitoa vuorovaikutusta ja keskusteluja, sitä että on toiselle läsnä tiukan paikan tullen ja toisinpäin. Yksi hyvä ystävä jäi sellaisessa tilanteessa kokonaan pois, kun hänellä oli vaikea elämäntilanne ja minä tuin, tilanne kääntyi toisinpäin ja hän muisti minua parilla sähköpostilla ja "voimia, jaksamista" -viestillä. Läsnä olemisesta ei voi edes puhua tässä yhteydessä.

Toivon silti yhä, että löytäisin hyvän ystävän, edes yhden.

 

[Kiukkuperse]

mulla on 3-vuorotyö, 4v tytär ja ihana mies. Silti mulla on aikaa viikottain nähdä ystäviä. Se on ihan itsestä ja ystävistä kiinni miten saa aikataulut ja muut sopimaan niin, että ehtii näkemään.

 

[Keittiönoita]

Otsikkosi kysymykseen: en enää nykyisin. Kavereita mulla on ollut aina ja ystävystynkin helposti, mutta muissa asioissa sitten on enemmänkin ollut vikoja meikäläisessä. Olen kuitenkin tehnyt vuosien työn opettelemalla tuntemaan itseni ja tuntemaan myös omat vikani. Vioista, jotka olen kokenut itselleni harmillisiksi, olen opetellut pääsemään eroon. Muut vikani olen opetellut hyväksymään.

 

[Blue]

mulla on 3-vuorotyö, 4v tytär ja ihana mies. Silti mulla on aikaa viikottain nähdä ystäviä. Se on ihan itsestä ja ystävistä kiinni miten saa aikataulut ja muut sopimaan niin, että ehtii näkemään.

Tohon kun ympäät kaksi muutakin, vanhempaa, lasta jotka harrastavat tosissaan kolme kertaa viikossa, kaksi koiraa ja omakotitalon niin huomaat että ei se aina ihan vain itsestä ole kiinni...

 

["vieras"]

Jep. Tulee mietittyä. Tai lähinnä se, että mihin ne ystävä pariskunnat hävisi. Vielä yhteen aikaan käytiin yhdessä mökkeilemässä, saunomassa, grillailemassa ja kyllä vasta vuoroisesti pyysimme mekin, ettei aina vain meitä kutsuttu. Nyt, ei pitkään aikaan mitään. Sekin tietysti vaikuttaa, et mieheni on todella paljon töissä, sen lisäksi, että on sen 8h töissä.
Omia ystäviä on muutava, siis äiti ystäviä.

 

[Kiukkuperse]

Tohon kun ympäät kaksi muutakin, vanhempaa, lasta jotka harrastavat tosissaan kolme kertaa viikossa, kaksi koiraa ja omakotitalon niin huomaat että ei se aina ihan vain itsestä ole kiinni...

Mulla ystävinä myös tuollaisessa elämäntilanteessa olevia kun kuvailit ja sama heillä, aikaa on myös ystäville... Koti on silti kunnossa, parisuhde kunnossa, lapset saa harrastaa, elämetkin saa aikansa jne...

 

[Blue]

Mulla ystävinä myös tuollaisessa elämäntilanteessa olevia kun kuvailit ja sama heillä, aikaa on myös ystäville... Koti on silti kunnossa, parisuhde kunnossa, lapset saa harrastaa, elämetkin saa aikansa jne...

Mutta varmasti he joutuvat sumplimaan aikatauluja ja sopimaan sopivalla varoitusajalla ne tapaamiset jotta muilta tekemisiltään ehtivät. Koska se lähtö ei tosiaan ole vain itsestä kiinni, vaikka niin haluaisikin. Ymmärsit varmaan pointin.

 

[Keittiönoita]

Soittelukaveria ei ole, kyllästyin olemaan aina se, joka soittaa. Mulle ei soiteta. Kaipaan kyllä kovastikin hyvää tyttökaveria, jonka kanssa jakaa elämän pieniä juttuja - niitä joita ei miehelle halua selittää. Tyttöjen juttuja. Olen ystävänä "vaativa" siten, että kaipaan aitoa vuorovaikutusta ja keskusteluja, sitä että on toiselle läsnä tiukan paikan tullen ja toisinpäin. Yksi hyvä ystävä jäi sellaisessa tilanteessa kokonaan pois, kun hänellä oli vaikea elämäntilanne ja minä tuin, tilanne kääntyi toisinpäin ja hän muisti minua parilla sähköpostilla ja "voimia, jaksamista" -viestillä. Läsnä olemisesta ei voi edes puhua tässä yhteydessä.

Toivon silti yhä, että löytäisin hyvän ystävän, edes yhden.

Varmaan yksi syy mun helposti ystävystymiseen on juuri se, että en ole vaativa. Mulla on monenlaisia ystäviä, osa jopa tyttäreni ikäisiä. En koe ongelmaksi olla ystävyyssuhteessa se, joka antaa enemmän, koska mulla on ystäviä, jotka eivät varmaan edes pystyisi tukemaan ketään vaikeuksissa elävää. Enkä sellaista heiltä odotakaan. En etsi ystävikseni "samanhenkisiä", vaikka heitäkin ystävissäni on. Monasti on suorastaan virkistävää olla sellaisen ihmisen seurassa, joka on täysin erilainen kuin minä.

 

[IhanaValo]

Kiitos vastauksista! "Kiva" kuulla että löytyy muitakin, vaikka eipä kaverittomuutta kellekään toivois.
Miusta tuntuu että oon muiden kavereiden jutuista niin ulkona ku olla voi, meillä on lapset ja heillä ei. Mutta sit on näitä muitakin tuttuja, joilla on myös lapsiakin mut ei hekään pidä yhteyttä.

Pikkuisen vihreänä olin eilenkin miehelle, ihan tahtomattani, kun sitä oli työkaverit pyytäneet vielä työpäivän päätteeksi "yksille". Aattelin että mikäpä mie oon "kieltämäänkään", vaikka ite vaan suurimman osan aikaa möllötän kotona. Kiva että ees sillä on kavereita ja toivosin että lapsetkin sais kavereita vaikka niiden äiti onkin tämmöinen. Vaikea.

 

[Kiukkuperse]

Mutta varmasti he joutuvat sumplimaan aikatauluja ja sopimaan sopivalla varoitusajalla ne tapaamiset jotta muilta tekemisiltään ehtivät. Koska se lähtö ei tosiaan ole vain itsestä kiinni, vaikka niin haluaisikin. Ymmärsit varmaan pointin.

ymmärsin juu

 

[ihan yksin]

Samaa tulee joskus aina mietittyä. En tiedä, mikä minussa on vikana. Yhtään ystävää en ole koskaan ikinä onnistunut hankkimaan. Ns kavereita on ollut muutamia, mutta eivät nekään ole tekemisissä enää sen jälkeen, kun minusta ei ole heille enää mitään hyötyä. Aina oli joku jotain vailla, mutta kun muutin toiselle paikkakunnalle, niin kukaan ei tullut koskaan pyynnöistä huolimatta käymään vaikka paikkakunnalla muuten kävivätkin. Uudella paikkakunnalla en ole sen paremmin tutustunut kehenkään. Työkaverihin vaan, jotka nekin suurimmaksi osaksi miehiä eikä heidän kanssaan todellakaan tule vapaa-ajalla vietettyä aikaa. Ja sitten 2 naapuria, jotka kans ovat sellaisia osa-aikakavereita, kun ei ketään muuta ole saatavilla ja olis jotain mielenkiintoista kerrottavaa, niin silloin kelpaan.

 

[Onaha]

Ihmiset jämähtää omiin pieniin kuvioihinsa ja pysyy niissä. Tiedän valtavan paljon ihania, kivoja ihmisiä, joita en kuitankaan juurikaan tapaile, vaikka joskus käy mielessä. Se on niin helppo vaan soittaa niille tietyille ja samoille ja kyläillä heidän kanssa vanhasta tottumuksesta. Ja kun aika on kortilla niin siksikään ei tule niin tehtyä tuttavuutta muihin.

Ajoittain mäkin mietin, että miksei mulla ole tommosta kivaa kaveriporukkaa jonka kanssa mennä jne, mutta kyllä se vika mun kohdalla löytyy ihan itsestä. Olisihan niitä, kun saisi aikaiseksi. Pitää itse antaa itsestään aika paljonkin, jotta se toinenkin osapuoli innostuu pitämään ystävyyttä yllä. Pitää olla avoin, mutta ei tungetteleva ja tehdä kivoja ehdotuksia tapaamisista ja yhteisistä tekemisistä. Kutsua kotiinsa syömään tai muuta mukavaa. Soitella aina välillä ja kuunnella miten sillä ystävällä menee. Itse ainakin myönnän, että oon vähän liian laiska tähän. Sitten pitäisi vielä pysyä perillä kaverin elämän kiemuroista, jotta osaisi tukea ja tarjota seuraa oikeina hetkinä. Mulla on kuitenkin perhe, koti, työ ja sitten ne pari valittua ystävää. Miten mä jaksaisin enemmän, vaikka kivoihin ihmisiin törmäileekin? Joskus - kuten kesällä kun on aikaa - tuntuu että olisi kiva jos olisi enempi ystäviä, mutta loppupeleissä kaikki se vaiva joka ystävyyden ylläpitämisestä aiheutuu on sen verran iso ettei huvita, vaikka se antoisaa olisikin toisaalta.

 

[Keittiönoita]

Ihmiset jämähtää omiin pieniin kuvioihinsa ja pysyy niissä. Tiedän valtavan paljon ihania, kivoja ihmisiä, joita en kuitankaan juurikaan tapaile, vaikka joskus käy mielessä. Se on niin helppo vaan soittaa niille tietyille ja samoille ja kyläillä heidän kanssa vanhasta tottumuksesta. Ja kun aika on kortilla niin siksikään ei tule niin tehtyä tuttavuutta muihin.

Ajoittain mäkin mietin, että miksei mulla ole tommosta kivaa kaveriporukkaa jonka kanssa mennä jne, mutta kyllä se vika mun kohdalla löytyy ihan itsestä. Olisihan niitä, kun saisi aikaiseksi. Pitää itse antaa itsestään aika paljonkin, jotta se toinenkin osapuoli innostuu pitämään ystävyyttä yllä. Pitää olla avoin, mutta ei tungetteleva ja tehdä kivoja ehdotuksia tapaamisista ja yhteisistä tekemisistä. Kutsua kotiinsa syömään tai muuta mukavaa. Soitella aina välillä ja kuunnella miten sillä ystävällä menee. Itse ainakin myönnän, että oon vähän liian laiska tähän. Sitten pitäisi vielä pysyä perillä kaverin elämän kiemuroista, jotta osaisi tukea ja tarjota seuraa oikeina hetkinä. Mulla on kuitenkin perhe, koti, työ ja sitten ne pari valittua ystävää. Miten mä jaksaisin enemmän, vaikka kivoihin ihmisiin törmäileekin? Joskus - kuten kesällä kun on aikaa - tuntuu että olisi kiva jos olisi enempi ystäviä, mutta loppupeleissä kaikki se vaiva joka ystävyyden ylläpitämisestä aiheutuu on sen verran iso ettei huvita, vaikka se antoisaa olisikin toisaalta.

Mulla on aika paljon juuri sun kaltaisiasi ystäviä, jotka eivät edellytäkään jatkuvaa yhteydenpitoa. En minäkään edellytä ja olen itsekin vähän laiska ja saamaton. Silti tapaan näitä ystäviäni aina silloin tällöin..just nyt mietin, ketä kysyisin seurakseni Maailma kylässä festareille.