mietteitä

[äiskis]

Ne jotka ovat lukeneet aiempia kirjoituksiani uusperhekokemuksistani ja miehestäni, ovat saattaneet ihmetellä,eikö sitten mitään hyvää sanottavaa ole tästä ajasta eikä miehestä,jonka kanssa kuitenkin sen uusperheen perustin.
Toki meilläkin on ollut myös hyviä hetkiä,niinkuin muillakin,nyt vaan kun tämä avioliitto alkaa olla jo loppusuoralla, on tullut käytyä läpi kaikki kipeimmät kohdat.
Suurin vastoinkäyminen oli nimenomaan mieheni alkuaikojen epärehellisyys,minä en vain osannut antaa anteeksi. Itse kerroin miehelle rehellisesti itsestäni ja lapsistani ja siitä, miten lujilla olin ollut nuoremman kanssa. Siitä huolimatta hän,vaikka siis tiesi,että minulla oli jaksamista omissanikin,toi elämääni poikansa joiden ongelmat hän salasi(yökastelu,tuhriminen,äänien kuuleminen ja pakkotoiminnot.).Mies siis tavallaan päätti puolestani,että hyväksyn sen että minulle tulee kaksi moniongelmaista lasta,omiene lisäksi.En saanut valita,haluanko,en saanut miettiä,pystynkö huolehtimaan myös hänen lapsistaan,kun omanikaan eivät niitä helpoimpia olleet.
Olin ja olen vieläkin,katkera ettei hän kertonut minulle asioita jotka minun olisi mielestäni ollut hyvä tietää ennen yhtenmuuttoa. Mutta hän ei kertonut juuri siitä pelosta,että peräännyn.
Poikien tila on kohentunut huomattavasti sinä aikana,kun olemme olleet yhdessä.Äänet mitä toinen pojista kuuli,jäi sinne heidän vanhaan kotiinsa,ne eivät seuranneet meille.Olen varma että poikien oireilu johtui turvattomuudesta ja heidän vanhempiensa jatkuvista riidoista,jotka olivat raivokkaampia ennen kuin tulin kuvioihin. Myös muut ongelmat ovat jo käytännössä ohi,eli poikien kannalta oli hyvä,että päädyimme yhteen. Ei siksi että olisin niin hyvä äitipuoli,vaan siksi,että meidän yhdessäolo aikana on aina ollut aikuinen saatavilla.
Alkuun meilläkin oli rakastumisen huumamme,mies oli mitä kiltein ja huomaavaisin. Yhteenmuuton jälkeen tilanne muuttui pikku hiljaa,huomasin olevani kaikesta yksin vastuussa,mies omistautui elämään itselleen,haki kai korvausta yksinhuoltaja vuosistaan...
Ehkä joku suurisydämisempi olisi voinut ymmärtää paremmin, ja antaa anteeksi miehelle.
Lisäksi mies ei koskaan,puheistaan huolimatta hyväksynyt lapsiani perheen jäseniksi,vain omansa. Se oli asia mitä vielä vähemmän saattaa antaa anteeksi...Aika vaikea minun usein on muistaa ne hyvät hetket ja hyvät puolet,ikävä kyllä,vaikka tiedän niitä olleen.Mikä muu olisi voinut ,kuin hyvät hetket ,kantaa huonojen päivien ylitse 4 vuoden ajan.

 

[saunan takana tilaa]

Luottamus on äärimmäisen tärkeää,jos se puuttuu niin suhteella ei ole mitään toivoa.
Mun mies kertoi heti ekasta tapaamisillasta lähtien että hän aikoo hakea lapsensa huoltajuutta ja asumista ja että edessä on verinen taisto.Hän kertoi avoimesti ongelmista mitä hänellä oli johtuen edellisestä parisuhteesta.Alkuun kuvittelin että hänen puheissaan on suuri liioittelun maku kun hän kertoi lapsensa äidistä ja ajattelin että katkeruushan sieltä pilkistää ja otin asian vähän kevyesti.
En olis voinut kuvitellakkaan että puheet siitä miten lapsi on välillä ilman ruokaa,jätetään baarireissujen ajaksi yöllä yksin,lyödään eikä lapsesta huolehdita kunnolla että ne olis olleet totta.
Mä en ennen tätä suhdetta osannut kuvitella millasia äitejä sitä maa päällään kantaa.Kaikki on nähty ja koettu,pahinta on ollut ehkä se että miehen lapsen oireilut vaikuttaa niin paljon mun lapsiini.Ja mies on muuttunut tän kahden vuoden aikana tosi paljon ja huonompaan suuntaan.
Mä ymmärrän että hänellä on paineet kovat ja jatkuva pelko ja huoli lapsesta mutta se miten paljon se on meidän keskinäisiin väleihin ja miehen suhtautumiseen mun lapsiini on vaikuttanut oli mulle yllätys.
Saa nyt nähdä tuleeko tilanteeseen helpotusta,käräjäoikeus on tässä kuussa.

 

[Harmaa]

Olet ihana Äiskis!!Kirjoituksistasi paistaa aina sellainen elämänkokemus ja järki..
Kirjoittele toki jatkossakin tänne mietteitäsi ja voimia mahdollisen eron läpikäymiseen! :hug:
Mitä muuten tarkoitit noilla miehesi pojan pakkotoiminnoilla?

 

[äiskis]

Elämän kokemusta,sitä on karttunut,mutta järkevyydestä...vaan kukapa meistä ei tekisi virheitä. Ihmisiä tässä ollaan,onneksi.
Pojalla oli sellaisia kurkku äännähdyksiä,nyökyttelyä,silmien räpsyttelyä, lähinnä sellaista tic-tyyppistä oireilua.Hänellä oli myös pakkomielteisen tapaista ajattelua joka koski hirviötä ja sen sellaisia.

Eipä sitä itsekään koskaan olisi uskonut,millaisia vanhempia voi olla. Olen itse kuullut mitä omituisempia juttuja miehen poikien vauva ajoista silloin kun molemmat vanhemmat olivat kotona,eipä se äitikään kovasti huolta kantanut,vaan vauvana pojat olivat,näin olen kuullut,likaisia,koska he pulauttelivat paljon,ei äiti viitsinyt vaihtaa vaatteita,vaan vain kuivatteli ne. Ja lukuisia muita esimerkkejäkin on,sellaisia mitä en koskaan itse tekisi.
Minäkään en aikanaan voinut ymmärtää missä määrin miehen ja exänsä riidat voisivat vaikuttaa lapsiini ja myös itseeni. Mutta toki,nyt jälkiviisaana voi todeta,että tietenkin se toi turvattomuuden tunteen kotiimme,kun ei voinut koskaan tietää,milloin poikien äiti olisi yhtäkkiä oven takana raivoissaan,vaikka hänen raivonsa ei minun lapsiini yltänytkään millään tavalla.Elämästä tuli epävarmaa.
ja tottakai se vaikutti myös parisuhteeseen,mies oli aina avuton ja tukeutui minuun jatkuvasti...lopulta saatoin vain ihmetellä mistä itse otan tukea. Toisaalta tuntui siltäkin,että kodissani on toinenkin nainen,jonka läsnäolo tuntui jatkuvasti,mies oli ollut kovin riippuvainen exästäänkin.
Eilen yllättäen vanhempi pojista tuli sanomaan,"jos isä taas löytää uuden naisen,en halua että siitä naisesta tulee uusi äitipuoli,sä olet ollut mulle niin kauan äitipuoli,enkä halua ketään toista tilallesi." Sanoin,että olet jo iso poika,ei sinun tarvitse pitää ketään äitipuolena,jos et halua,mutta voihan se isän uusi naisystävä olla ihan ookoo,sitä ei kannata vielä miettiä.
Hetken päästä poika sanoi vielä:" Jon(minun poikani) kunniottaa sua varmasti enemmän,kuin mitä mä omaa äitiäni." Sanattomaksihan siinä jäi,surulliseksikin.
Sen olen oppinut,ettei äitinä sen enempää kuin äitipuolena koskaan ole valmis,aina on oppimista.Sanotaan että vanhemmat kasvattavat lapsiaan,mutta sanoisin niin olevan toisinkinpäin. Vanhemmuus on kuin talo jota rakennetaan,mutta se ei koskaan tule valmiiksi.