Mieshuolia.

[musta harmaana]

Mulla on mies, ketä rakastan. Meillä on kiva koti, ihania lapsia. Olen kotiäitinä, ja mies käy töissä. Saan mieheltä hellyyttä, seksiä, jutellaan päivän asioista, soitellaan kesken työpäivän. Eli asiat on hyvin.

Mutta.

Mä olen silti niiiiiiin kyllästynyt. Koen olevani onneton parisuhteessamme. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, eikä menojakaan juuri. Olen yrittänyt ehdottaa, mutta aina ne johkin kaatuu.

Sitten on toinen mies.
Olen tutustunut tähän toiseen ennen miestäni, ja jonkun aikaa "pyörittiin". Seksiä ei harrastettu, vaikka useampi kuukaus nukuttiin satunnaisesti yhdessä ja yhteydenpito oli tiivistä. Pari reissuakin heitettiin yhteistuumin. Sitten se lopahti, enkä kokenut surua edes, jatkoin elämääni.

Pari vuotta tuosta "suhteesta", tapasin mieheni.
En ole ajatustakaan uhrannut tuohon toiseen kolmeen vuoteen, en ole nähnyt toista enkä kuullut mitään. Fb'ssä oltiin kavereita, että sitä kautta nyt jotenkin kartalla mitä tuohon mun seinälle joskus hänen päivityksiään tuli.

NYT olen törmännyt vahingossa tähän toiseen nyt jonkun ajan sisällä useasti, ollaan tekstailtu, juteltu facebookissa. Pari kertaa on käynyt niin että ollaan oltu samassa baarissa, juteltu. Sitten siihen on tullut mukaan halailua jne. Pientä flirttiä. Toisella ja mulla täsmää jutut, meillä on hauskaa. Mä pidän häntä äärimmäisen vetävän näköisenä miehenä, ja hän minua.
Kaksi kertaa on käynyt niin, että ollaan sitten suudeltu ihan kunnolla ja kiihkeästi. Olen ihastunut tähän toiseen. Haluan olla hänen elämässään mukana, mutta ystävänä.

Ongelma siis on, että miten hiivatissa mä pääsen eroon näistä ihastuksen tunteista toista kohtaan ja (kuvitelluista) vihastuksen tunteista omaani kohtaan?

 

["vieras"]

Ole aikuinen. Sellaisen ihmisen kanssa, johon tuntee vetoa, ei voi olla ystävä. Kyseinen mies ei myöskään kaipaa ystävyyttäsi, vaan ihan jotakin muuta.

 

["vieras"]

Mulle kavi noin. Suhde mieheeni oli vahan tylsalla vaihteella ja ihastuin yhteen entiseen luokkakaveriin, jonka kanssa aina flirttailtiin, muttei ikina ollut suhdetta. Paatin, etta mieheni on se oikea ja niin vain tuo toinen unohtui viikoissa ja nyt ihmettelen mita ihmetta olin melkein tekemassa.

Tsemppia! Itse tiedat kannattaako vaihtaa mietsa, koska miehesi kuulostaa hyvalta ja siita toisesta et tieda varmasti ja perhe rikkoutuu ym.

 

[ekan viestin kirjottaja.]

Kyse nyt ei ehkä ole mun aikuisuudesta. Mun tunne-elämä ei ole kuollut siihen kun "aikuistuin".

Ja tämä mies, tiedän sen verran hänestä ja hänen mielenliikkeistään, että hän pitää myös minusta ihmisenä. Hänkin haluaa olla mun kanssa tekemisissä, vaikka tietää ettei tekeminen meidän kohdalla ole ystävyyttä kummempaa. Ulkopuolisena voi olla vaikea uskoa että joku mies haluaa olla perheenäidin ystävä. Mulla on niitä useampi, lähes kaikki ystävät ovat miehiä joiden kanssa olen joskus sinkkuna suudellut tai jopa sekstaillut, mutta täysin platonisesti tekemisissä. Ja myös niitä, keiden kanssa en ole edes halannut.

Kysyinkin, että kuinka pääsen eroon ihastumisesta ja huomaamaan mieheni hyvät puolet niiden huonojen sijaan.

 

[vihreäomena]

Petit, joten en oikein tiedä riittääkö se, että tai jos tunteesi kuolee.
Tuskin tunteesi, mitä tunnet miestäsi kohtaan, on kuviteltuja.
Kyllähän tunteet on aitoja ja niihin on oikeus, vaikka kyse olisikin vihasta/vihastuksesta (mille ei välttämättä ole oikein syytäkään).

 

[ekan viestin kirjottaja.]

[QUOTE="vieras";25774806]Mulle kavi noin. Suhde mieheeni oli vahan tylsalla vaihteella ja ihastuin yhteen entiseen luokkakaveriin, jonka kanssa aina flirttailtiin, muttei ikina ollut suhdetta. Paatin, etta mieheni on se oikea ja niin vain tuo toinen unohtui viikoissa ja nyt ihmettelen mita ihmetta olin melkein tekemassa.

Tsemppia! Itse tiedat kannattaako vaihtaa mietsa, koska miehesi kuulostaa hyvalta ja siita toisesta et tieda varmasti ja perhe rikkoutuu ym.[/QUOTE]

Yrititkö korjata suhteen tilaa jotenkin, piristää sitä? Vai ihanko normaalilla arjella ja kuviolla jatkui?

Miestä mä en halua edes vaihtaa. Haluan pitää ton omani tässä kotona. (sehän tässä taas yksi outous onkin...) Ja siitä toisesta miehestä ei ole suhteeseen, ollaan asioista puhuttu. Tai lähinnä hän avautui minulle ongelmastaan sitoutua, mutta se nyt on taas sivuseikka tässä asiassa.

 

["näinpä"]

Miksi haluaisit olla tämän tyypin kanssa vain ystävä?
Miksi koet olevasi onneton ja kyllästynyt suhteessasi?

 

[ekan viestin kirjottaja.]

Petit, joten en oikein tiedä riittääkö se, että tai jos tunteesi kuolee.
Tuskin tunteesi, mitä tunnet miestäsi kohtaan, on kuviteltuja.
Kyllähän tunteet on aitoja ja niihin on oikeus, vaikka kyse olisikin vihasta/vihastuksesta (mille ei välttämättä ole oikein syytäkään).

Niin petin. Kerroin sen miehellenikin. Hän ei pitänyt sitä niinkään pahana, vaan mun oloani enemmän, ja sitä miksi ja mikä sai mut toimimaan näin.
Mieheni on oikeasti ihana, ja rakastaa minua ehdoitta. Sillä koen tekeväni niin väärin, kun edes mietin tälläistä!
Voiko kotiäidin elämän jännittämättömyys ajaa moiseen ailahteluun? Hakee vaan jotain virtaa elämään? Jotain hyväksyntää tai itsetunnon kohotusta?
Oma mies on nähnyt mut synnyttämässä, hänelle mun ei tarvitse olla enempää kuin olen. Vaikea selittää..

 

[vihreäomena]

Hyvä kuulla, että kerroit miehellesi.
Kyllähän monet ihastuu toiseen, etenkin pitkän suhteen aikana.
Yleensä ei lähdetä sen pidemmälle ja ne tunteet voi kuolla suht nopeasti.

Miksei kuolisi sinullakin. Valitettava klisee; aika auttaa, ei oikein voida pakottaa tunteita kuolemaan.

Sinänsä tuossa ei ole mitään outoa, monet ei vaan kerro yhtä rehellisesti tunteistaan jota kuta kohtaan. Kun ihminen ihastuu, sehän tuottaa mielihyvää ja toisessa voi korostua kaikki hyvät puolet (omassa kumppanissa huonot) jne.

Muista, että ihastuksessakin on huonot puolensa, noh kyllä sä varmasti muistatkin.
Luota siihen, että nuo tunteet menee ohi.

Sinun ja miehesi välinen suhde voi vahvistua tästä, vaikkei nyt siltä tuntuisikaan.
Tunteesikin voi voimistua (miestäsi kohtaan), kunhan maltat hetken.
Kriisejä tulee ja menee.

 

[ekan viestin kirjottaja.]

[QUOTE="näinpä";25774822]Miksi haluaisit olla tämän tyypin kanssa vain ystävä?
Miksi koet olevasi onneton ja kyllästynyt suhteessasi?[/QUOTE]

Koska pidän hänestä ihmisenä. Hän on aidosti mukana, kun hänelle purkaa huolia. Hän luottaa muhun, ja haluaa puhua minulle. Hän on hauskaa seuraa. Siksi. Hän olisi täydellinen ystävä.


Suhteestani en oikein tiedä. Suurin kysymys on varmaan se, ettei me oikein tehdä yhdessä mitään. Perheenä toki, mutta ne on sellaista peruselämää, mistä toki nautin. Meiltä on jäänyt pois seksin yllätyksellisyys, vaikkakin nyt ollaan tehty erinäisiä toimenpiteitä piristääksemmä sitä. Me ei oikein päästä syömään kahden tai muille treffeille. Ja valitettavan usein kun sitten ollaan kahden, jutut eksyy lapsiin. Kerrankin niistä voi puhua ilman että korva tarkkana kuunnellaan. Toki se puheenaihe on tärkeä, mutta tärkeänä koen että puhuttaisiin meistä myös. Kuunneltaisiin ja puhuttaisiin, ongelmiin ei etsittäis syyllistä vaan sitä ongelmaa itseään käsiteltäisiin. Ei riideltäisi, vaan keskusteltaisiin avoimesti ja toista tukien.

 

[ekan viestin kirjottaja.]

Hyvä kuulla, että kerroit miehellesi.
Kyllähän monet ihastuu toiseen, etenkin pitkän suhteen aikana.
Yleensä ei lähdetä sen pidemmälle ja ne tunteet voi kuolla suht nopeasti.

Miksei kuolisi sinullakin. Valitettava klisee; aika auttaa, ei oikein voida pakottaa tunteita kuolemaan.

Sinänsä tuossa ei ole mitään outoa, monet ei vaan kerro yhtä rehellisesti tunteistaan jota kuta kohtaan. Kun ihminen ihastuu, sehän tuottaa mielihyvää ja toisessa voi korostua kaikki hyvät puolet (omassa kumppanissa huonot) jne.

Muista, että ihastuksessakin on huonot puolensa, noh kyllä sä varmasti muistatkin.
Luota siihen, että nuo tunteet menee ohi.

Sinun ja miehesi välinen suhde voi vahvistua tästä, vaikkei nyt siltä tuntuisikaan.
Tunteesikin voi voimistua (miestäsi kohtaan), kunhan maltat hetken.
Kriisejä tulee ja menee.

Kiitos viestistäsi! Koitan pitää tän mielessä, tässä on paljon viisaita sanoja.

 

[vihreäomena]

Eipä kestä Hyvää jatkoa (ja yötä)!

 

[ekan viestin kirjottaja.]

Eipä kestä Hyvää jatkoa (ja yötä)!

Kiitos samoin!

 

["vieras"]

Koska pidän hänestä ihmisenä. Hän on aidosti mukana, kun hänelle purkaa huolia. Hän luottaa muhun, ja haluaa puhua minulle. Hän on hauskaa seuraa. Siksi. Hän olisi täydellinen ystävä.

Ei, vaan seurustelukumppani. Ystävä ei voi olla, koska siinä on muutakin.

 

[ekan viestin kirjottaja.]

[QUOTE="vieras";25774884]Ei, vaan seurustelukumppani. Ystävä ei voi olla, koska siinä on muutakin.[/QUOTE]

"Hän olisi täydellinen ystävä." Tekis mieli jatkaa lausetta aijempaani, jollei olisi niin sytkähdyttävä..

 

[Ruususen uni]

en tiedä mikä siinä on, mutta mä tykkään tuosta tavasta jolla kirjoitat, vaikka yleensä mua ärsyttää nämä avaukset, joissa tylsyyteen kuoleva ihminen ripustautuu ihastuksen tunteeseen, ja sitten kohta heittäytyy hullun itsekkääksi, ei näe ei kuule mitään muuta kuin oman napansa silloin. Ehkä se, ettet ainakaan vielä vaikuta niin tehneen.

Olen itse suorastaan rakastunut aivan mahdottomaan kohteeseen hiukan vastaavassa tilanteessa, sekin onnistuu kun aikansa harjoittelee. Se mies oli pöyristyttävä tapaus monella tapaa, mutta siltä puuttui ne oman miehen keskeiset viat. Oma on etäinen ja väistelevä, ja tämä taas takertuvan kiihkeä. Aikansa kun olin yrittänyt sietää etäisyyttä ja kadottanut siinä paljon omaa persoonaani myös, niin jälkimmäinen paketti oli niin houkutteleva etten välittänyt huonoista puolista, joita oli ilmiselvästi paljon. Rakastuneena nekin muuttuivat plussiksi.

Kyllähän tuossa tilanteessa asetelma on mahdollisimman epäreilu, koska siinä vertaa tuttua tylsää itsestäänselvyyttä tuntemattomaan, joka esittelee parhaita toivottuja ja kuviteltuja puoliaan ja tunteen palossaan itsekin uskoo ainakin puolet. Vaan kun olin jo vaihtamassa miestä ja realiteetit alkoivat paljastua, niin kylläpä oli vanha mies arvossaan. Pitkässä suhteessa unohtaa niin helposti, mitkä ovat ne yhdistävät piirteet, joiden takia on alunperinkin yhteen menty.

Mutta tuo kotiäitiys on kertakaikkiaan niin luonnoton olotila aikuiselle ihmiselle viettää päivänsä suljettuna pieneen piiriinsä pienten lasten kanssa, että sitä ei se töissäkäyvä osapuoli millään voi tajuta. Eikä sitä välttämättä tajua itsekään, alkaa vain haikailla, että kunpa pääsisi edes joskus johonkin.

Selvitä miehelles, että se nyt vain on sen tehtävä huolehtia siitä, että te pääsette tuulettumaan yhdessä. Sitten voitte sopia, että siellä puhutaan ensin tunti lapsista, ja sen jälkeen ei tosiaankaan. Ne vihan ja tyytymättömyyden tunteet on aikas väistämättömiä ellei niitä hautaa ja tapa omaa sieluaan samalla. Mutta ne on myös aivan luonnollisia luonnottomassa tilanteessa, eikä niitä siis tartte myöskään hävetä. Tässä naisilla on paljon opittavaa, se itsetunto menetetään näköjään joka sukupolvessa aina uudelleen.

Ihmisen laumaolemus taitaa ennemminkin olla, että isoäidit vahtii lapsia sillä aikaa kun kynnelle kykenevä porukka hankkii ruokaa minkä ehtii. Sä laulaisit kavereiden kanssa pellolla tai juurtenkaivelureissulla kaiket päivät, ja illalla iloitsisit lapsista ja miehestä. Fyysisen työn väsyttämänä endorfiinihöyryssä, sosiaalisesti tyydytettynä. Nyt sensijaan eletään aikaa, jossa Minäminä asuu Meme-perheensä kanssa linnassaan ilman palveluskuntaa, eikä naapurin Sitäsitäkään kehtaa tai alennu ruveta häiritsemään.

Ihmettelee siinä sitten, miksi mieli on paha ja haikailee muuta. Miehet täytyy saada ymmärtämään miten paljon ulosraahaamistyötä heidän täytyy tehdä sen luonnottomuuden aiheuttaman pahan olon torjumiseen. Vaikka kotivuosia olisi vain pari, suhde menee kiville siinä ajassa, ellei mies yhtään ymmärrä. Luottamus ei sitten enää palaa ilman kovaa työtä.

 

["piipaa"]

Mulla vähän saman tapainen tilanne kun ketjun aloittajalla..
Olen siis kotiäitinä tällä hetkellä ja mieheni ja minun elämä pyörii lähinnä lasten ympärillä.
Tutustuin toiseen mieheen tai olemme tunteneet jo todella kauan, hän on ollut aina kiinnostunut minusta, mutta olen pitänyt häntä lähinnä tuttavana, jolle joskus puran asioita..
Hänkin oli naimisissa mutta on sittemmin eronnut vaimostaan ja viettää nyt poikamieselämää..
Asiat johti toiseen ja olemme nyt "nähneet" kolmisen kertaa..
Olemme tehneet alusta asti selväksi että, olemme kavereita jotka harrastavat seksiä yhdessä.. Muuta minä eikä hänkään halua..
Olen itsekkin miettinyt että, minkä takia olen tällainen.. ja ehkä se on tylsyys joka elämässäni muuten on, kotiäidin arki.. on ihanaa välillä tehdä jotain mitä ei oikeestaan saa tehdä varsinkaan pienten lasten äitinä.. oma mieheni ei niin kultainen ole kun Sinulla, kaikkea on koettu enkä oikeastaan kadu sitä mitä olen tehnyt koska hänkin on niin tehnyt..
Kukaan muu ei tiedä "suhteestani" eikä saakaan tietää.. ehkä lopetamme tämän kun on sen aika, olen sanonutkin sille toiselle miehelle, että kun hän rupeaa seurustelemaan ja löytää jonkun niin sillon meidän on aika lopettaa..
Aika ironista ja näin kun tätä omaa elämää kirjoittaa niin ei voi kun nauraa mutta enpähän ole yksin, muitakin on, joille ei mikään riitä

 

[ekan viestin kirjottelija.]

en tiedä mikä siinä on, mutta mä tykkään tuosta tavasta jolla kirjoitat, vaikka yleensä mua ärsyttää nämä avaukset, joissa tylsyyteen kuoleva ihminen ripustautuu ihastuksen tunteeseen, ja sitten kohta heittäytyy hullun itsekkääksi, ei näe ei kuule mitään muuta kuin oman napansa silloin. Ehkä se, ettet ainakaan vielä vaikuta niin tehneen.

Olen itse suorastaan rakastunut aivan mahdottomaan kohteeseen hiukan vastaavassa tilanteessa, sekin onnistuu kun aikansa harjoittelee. Se mies oli pöyristyttävä tapaus monella tapaa, mutta siltä puuttui ne oman miehen keskeiset viat. Oma on etäinen ja väistelevä, ja tämä taas takertuvan kiihkeä. Aikansa kun olin yrittänyt sietää etäisyyttä ja kadottanut siinä paljon omaa persoonaani myös, niin jälkimmäinen paketti oli niin houkutteleva etten välittänyt huonoista puolista, joita oli ilmiselvästi paljon. Rakastuneena nekin muuttuivat plussiksi.

Kyllähän tuossa tilanteessa asetelma on mahdollisimman epäreilu, koska siinä vertaa tuttua tylsää itsestäänselvyyttä tuntemattomaan, joka esittelee parhaita toivottuja ja kuviteltuja puoliaan ja tunteen palossaan itsekin uskoo ainakin puolet. Vaan kun olin jo vaihtamassa miestä ja realiteetit alkoivat paljastua, niin kylläpä oli vanha mies arvossaan. Pitkässä suhteessa unohtaa niin helposti, mitkä ovat ne yhdistävät piirteet, joiden takia on alunperinkin yhteen menty.

Mutta tuo kotiäitiys on kertakaikkiaan niin luonnoton olotila aikuiselle ihmiselle viettää päivänsä suljettuna pieneen piiriinsä pienten lasten kanssa, että sitä ei se töissäkäyvä osapuoli millään voi tajuta. Eikä sitä välttämättä tajua itsekään, alkaa vain haikailla, että kunpa pääsisi edes joskus johonkin.

Selvitä miehelles, että se nyt vain on sen tehtävä huolehtia siitä, että te pääsette tuulettumaan yhdessä. Sitten voitte sopia, että siellä puhutaan ensin tunti lapsista, ja sen jälkeen ei tosiaankaan. Ne vihan ja tyytymättömyyden tunteet on aikas väistämättömiä ellei niitä hautaa ja tapa omaa sieluaan samalla. Mutta ne on myös aivan luonnollisia luonnottomassa tilanteessa, eikä niitä siis tartte myöskään hävetä. Tässä naisilla on paljon opittavaa, se itsetunto menetetään näköjään joka sukupolvessa aina uudelleen.

Ihmisen laumaolemus taitaa ennemminkin olla, että isoäidit vahtii lapsia sillä aikaa kun kynnelle kykenevä porukka hankkii ruokaa minkä ehtii. Sä laulaisit kavereiden kanssa pellolla tai juurtenkaivelureissulla kaiket päivät, ja illalla iloitsisit lapsista ja miehestä. Fyysisen työn väsyttämänä endorfiinihöyryssä, sosiaalisesti tyydytettynä. Nyt sensijaan eletään aikaa, jossa Minäminä asuu Meme-perheensä kanssa linnassaan ilman palveluskuntaa, eikä naapurin Sitäsitäkään kehtaa tai alennu ruveta häiritsemään.

Ihmettelee siinä sitten, miksi mieli on paha ja haikailee muuta. Miehet täytyy saada ymmärtämään miten paljon ulosraahaamistyötä heidän täytyy tehdä sen luonnottomuuden aiheuttaman pahan olon torjumiseen. Vaikka kotivuosia olisi vain pari, suhde menee kiville siinä ajassa, ellei mies yhtään ymmärrä. Luottamus ei sitten enää palaa ilman kovaa työtä.

Tässä on niin monta asiaa, ja niin fiksulla tavalla esitettynä, etten oikein osaa sanoa edes mitään! Tunnistin itseni kyllä monesta kohden. Ja mitä vinkkeihin tulee, ne tulevat kyllä myös käyttöön.
Tuo viimeinen osio tekstistä, melkein tekisi mieli näyttää se miehelle. Hän ei tiedä tästä aloituksesta, joten taidan yrittää kertoa asian miehelleni itse.

Koen, että olen jokseenkin heikko, kun en kyennytkään täyteen yksiaviosuuteen, vaan sorruin. Tunteeni tätä toista kohtaan, ne sisältävät juuri sen jännitteen. Jännitteen, mikä on tässä avoliitossani hävinnyt. Kotiäitiys ja siihen liittyvä yksipuolinen arki ei ole jännittävää sekään.
Ehkä elämän ei tarvitse olla jännittävää, mutta jotenkin janoan tunnetta että olen NAINEN. Haluttava. Ehkä sitten olen jokseenkin koukuttunut tunteeseen olla haluttu, tunteeseen kun itsetunto nousee kohisten kohti kattoa.

Tilanne olisi helppo, jos avoliittoni olisi huono. Paperilla kaikki on niin kaunista. Ystäville en voi puhua, koska he eivät voi käsittää miksi mä en olisi tyytyväinen. He tavallaan kadehtivat minua avoliitostani, mieheni tavasta olla isä. Ja sitten, minä en arvosta sitä. Vapauttakin pidän ihmisen perusoikeutena, mitä moni ihmettelee. Parisuhteessa ei muka ole minää, vaan me. Minulla on sekä ME että MINÄ ja SINÄ. Nyt nuo kolme ovat todella erillään ilman syytä, sinä ja me ovat lähemmin kuin minä. Ennen nuo kolme ovat muodostaneet ketjun.

Tiedän tästä toisesta, ettei hän oikeasti ole mikään kultakimpale. Eikä edes minulle sopiva puoliso. Joku vaan saa ajatukseni aina kääntymään häneen ja hänen hyviin puoliinsa. Ne toisen huonot puolet peittyvät sinne alle jonnekkin.
Mieheni taas sisältää enemmän hyviä, kuin huonoja puolia. Mutta ne huonot vain nousee esiin, vaikka kuinka yrittäisi kääntää asian.
Haaveilen toisesta, vaikka ne haaveet ovat kaukana realismista. Ne ovat unelmia, tiedostan sen, mutta silti joku minussa pitää niitä totuutena, mahdollisuutena.

 

[ekan viestin kirjottelija.]

[QUOTE="piipaa";25775552]Mulla vähän saman tapainen tilanne kun ketjun aloittajalla..
Olen siis kotiäitinä tällä hetkellä ja mieheni ja minun elämä pyörii lähinnä lasten ympärillä.
Tutustuin toiseen mieheen tai olemme tunteneet jo todella kauan, hän on ollut aina kiinnostunut minusta, mutta olen pitänyt häntä lähinnä tuttavana, jolle joskus puran asioita..
Hänkin oli naimisissa mutta on sittemmin eronnut vaimostaan ja viettää nyt poikamieselämää..
Asiat johti toiseen ja olemme nyt "nähneet" kolmisen kertaa..
Olemme tehneet alusta asti selväksi että, olemme kavereita jotka harrastavat seksiä yhdessä.. Muuta minä eikä hänkään halua..
Olen itsekkin miettinyt että, minkä takia olen tällainen.. ja ehkä se on tylsyys joka elämässäni muuten on, kotiäidin arki.. on ihanaa välillä tehdä jotain mitä ei oikeestaan saa tehdä varsinkaan pienten lasten äitinä.. oma mieheni ei niin kultainen ole kun Sinulla, kaikkea on koettu enkä oikeastaan kadu sitä mitä olen tehnyt koska hänkin on niin tehnyt..
Kukaan muu ei tiedä "suhteestani" eikä saakaan tietää.. ehkä lopetamme tämän kun on sen aika, olen sanonutkin sille toiselle miehelle, että kun hän rupeaa seurustelemaan ja löytää jonkun niin sillon meidän on aika lopettaa..
Aika ironista ja näin kun tätä omaa elämää kirjoittaa niin ei voi kun nauraa mutta enpähän ole yksin, muitakin on, joille ei mikään riitä [/QUOTE]

Eikö sulla ole huonoa omatuntoa tuosta salasuhteesta? Koetko että miehesi jotenkin ansaitsee sen? Tulla pahimmalla mahdollisella tavalla loukatuksi.
Hyväksytkö, jos käy ilmi, että miehesi toimi samoin? Entä jos salasuhteellasi onkin myös joku toinen?
Tarkoitus ei ole syyllistää, nuo asiat minua vaan kiinnostavat. Lähinnä siksi, kun se on mulle suuri tuntematon salasuhteessa.

Tarve olla jotain muuta kuin pienten lasten äiti on minullakin ilmesen vahvana. Vaikka äitiydestä nautin suunnattomasti, minusta on ihana olla viikot lasten kanssa. Mutta kun on mahdollisuus olla muuta, olen sitä mielelläni.
Ihmettelen itsestäni, että miksi tän anti-äitiyden täytyy purkautua ihastuksena toiseen mieheen? Miksen voi vaan pitää hauskaa ystävien kanssa, ja nauttia siitä ajasta.

 

["piipaa"]

Kyllä tietenkin joskus tulee tunne että loukkaan lasteni isää ja miksi en vaan voisi haudata tunteitani ja ns. menohalujani ja olla vaan onnellinen siitä mitä on..
Nykyinen mieheni on siis pettänyt minua, jo suhteen alussa, mistä sain tietää vasta lapsien tulon jälkeen ja niitä kertoja oli useita..
Onko tämä minun tekoni sitten kosto? sitä en tiedä, en ainakaan itse sitä sellaiseksi miellä..
Tietenkin se loukkaa ja syvästi jos toinen pettää, itse sen koin ja tiedän et se rakkaus joka oli, kuoli heti.. Syvemmän suhteen toisen kanssa saa vain luottamuksella jota meidän suhteessa ei ole ollut enää..

Minun "salasuhteellani" ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, eikä minua haittaa jos hänellä on muita.. me keskustelemmekin hänen muista naisistaan, niinkuin kavereina.. Teitenkin haaveilen rakkaudesta ja miehestä johon voisin luottaa, mutta ehkä sen aika tulee joskus.. Sitten kun lapset ovat isoja voin ehkä miettiä elämääni uudestaan ilman salailua...
Miksi en sitten eroa? Hmm.. Nii-in, helpompi sanottu kuin tehty, mieheni on loistava isä, kaikki muut palikat on kunnossa paitsi se rakkaus.. Voihan olla että miehellänikin on joku muu, mutta äitinä ja isänä olemme hyvä tiimi..

 

[Nulkku]

Mä pidän häntä äärimmäisen vetävän näköisenä miehenä, ja hän minua.

Olette siis molemmat miehiä?

 

[ryt]

Töihin meno auttaa. Sulle tulee muukin elämä mukaan ja voit jättää pettämiset sikseen.

 

["..."]

Sulla on asiat liian hyvin, siksi haet vaikeuksia. Tuo on ihmisen typerä perusluonne. Mutta tuhoat tosi paljon sekoilemalla, rikot jotain sellaista, mitä et enää ehjäksi saa. Sinä olet häviäjä tuossa pelissä. Ajattele sitä hetki. Nuo tunteet ovat luonnollisia, mutta pidä ne ajatusten tasolla.

 

[röppö]

Mulle on käynyt niin,että ihastuin toiseen mieheen,jonka olen tuntenut jo vuosia.
Se hetki jolloin ihastuin kyseiseen mieheen sattui saumaan jossa oma elämäni oli silloisen ja myös nykyisen kumppanin kanssa hieman "tuuliajolla".Suhteemme oli ihan hyvä,mutta jotenkin kyllästyttävä ja koimme paljon negatiivisia asioita yhdessä.
Ja vaikka kaikki oli hyvin,en silti kokenut saavani ymmärrystä tarpeeksi kumppaniltani.

Kuvioon astui mies joka kuunteli,oli mukava ja hauska..tuntui luotettavalta jne.
Kerroin kumppanilleni,että olen ihastunut toiseen ja laitoimme suhteemme poikki.
Vietin ihastuksen kanssa aikaa ja teimme yhteisiä reissuja ym,mutta pian huomasin,että ihastumisen tunne oli poissa ja kaipasin sitä ihmistä jonka kanssa jo kauan olin ollut,sitä ihmistä jonka kanssa olin jakanut niin paljon.
Ihastuskin paljastui enemmän ja vähemmän tyypiksi jona häntä en alunperin ollut pitänyt...

Nyt olen yhdessä sen ihmisen kanssa jonka kanssa koko tuo aika minun olisi kuulunutkin olla.
Ehkä tuo oli se kantapään kautta meneminen elämässä sitten..
Sainpa huomata ettei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella,eikä vaihtamalla parane.

 

[ekan viestin kirjottelija.]

Kiitos taas vastauksista, ja kokemuksistanne. Niitä on kiva lukea, jotta saa vähän näkökantaa tähän asiaan, ja selvennettyä ajatuksia.

Mä en halua rikkoa meidän perhettä. En halua jättää miestäni, enkä halua hänelle valehdella. Sillä kerroinkin siitä suutelusta, totuuden hän ainakin ansaitsee jotta voi tehdä omat ratkaisunsa liittyen minuun. Hän nyt ei vain pitänyt suutelua niin pahana, eikä vihastunut. Oli enemmän surullinen.

Haluan myös selventää, etten pelaa mitään peliä. Tunteet on mulle "pyhä" asia, joilla ei tule leikkiä. Tunneihmisenä olenkin usein solmussa ajatusten, realiteettien ja tunteiden kanssa.

Olen vain vihainen. Ehkä lähinnä itselleni. Tosiaan, mulla on asiat mainiosti! Tiedän, että moni vaihtaisi kanssani osia samantein. Mutta, se ei saa minua tyytyväiseksi.
Vihastuttaa, kun en pysty hallitsemaan omaa ajatusmaailmaa ja tunnetiloja.