Mies syyttää kaikenlaisesta

[vainoharhainen?]

Yhdessä ollaan oltu 5 vuotta, ollaan vajaa nelikymppisiä. Lapsia ei ole, ja asutaan avoliitossa.

Jo seurusteluaikana - 1. vuoden aikana - huomasin, että muuten niin superrauhallinen ja hyväntahtoinen mies saattaa tulistua yllättäen (minun mielestäni) ihan kummallisista asioista.

Muutama esimerkki:
Oltiin isossa Prismassa, ja ostosten nopeuttamiseksi sovittiin, että toinen hakee toiset jutut ja toinen toiset, ja tavataan sitten siellä kassakäytävällä. Hain sen juttuni ja menin odottamaan näkyvälle paikalle, käytävien "risteykseen" sinne kassojen luokse. Meni varmaan vartti, ja sitten mies tuli aivan tulenleimauksena, että "missä h-tissä oot oikein ollut?!!". Oli aivan raivona, ja syytti, että olin kiusallani piilotellut, ettei hän vain löytäisi minua. Oli monta tuntia ihan myrtsinä, eikä uskonut, että olin seistä tököttänyt ja odottanut aloillani (enkä siis todellakaan ollut piilossa, sehän olisi ollut ihan älytöntä!)

Oltiin veljeni perheen kanssa pitsalla, ja laskun tullessa sovittiin, että laitetaan se tasan niin moneen osaan kuin meitä oli. Veljeni maksoi perheensä osuuden, ja avokkini alkoi kaivaa lompakosta rahoja meidän osuuteen. Hän meni laskuissa sekaisin, ja yritti tyrkyttää tarjoilijalle pariakymppiä ylimääräistä. Sanoin, paljonko osuutemme oikeasti oli (ihan normaalilla äänensävyllä, ei mitenkään lässyttäen tms.), ja yhtäkkiä mies paiskasi lompakon syliini, nousi rivakasti ylös ja puolihuutaen sanoi: "no maksa sä!", ja poistui ravintolasta. Koko pöytä oli ihan h-moilasena. Myöhemmin mies kielsi olleensa lainkaan vihainen.

Eilen tultiin autolla kotipihalle, minä ajoin. Auton käsijarru on aivan p-ka, ja vaihde pitää aina laittaa päälle, jotta auto varmasti pysyy paikoillaan. Olin ajatuksissani, enkä muistanut laittaa vaihdetta silmään parkkeerauksen jälkeen. Mies oli jo autosta ulkona, kun minkä aloin nousta ulos. Auto lähti hitaasti vierimään taaksepäin (piha on silmällä katsoen tasainen, eli ei mitään mäkeä). Mies huusi mitämitä, ja minä hyppäsin saman tien autoon ja painoin jarrut pohjaan. Auto oli ehtinyt valua ehkä reilu puoli metriä. Tässä vaiheessa mies alkoi huutaa "mitä sä oikein teet?!!". Myönsin, että olin unohtanut laittaa vaihteen silmään, mutta miehen huuto vain jatkui. Itse aloin huutaa takaisin (tosi fiksua...), että ei kai inhimillisestä erehdyksestä (parkkeeraan auton n. 200 kertaa vuodessa) voi suuttua noin kauheasti. Onni onnettomuudessa tietysti, että kukaan tai mitään ei ollut auton takana. Tyhmää minulta, mutta miehen raivo oli mielestäni aika suhteeton.

Näitä raivonpuuskia tulee miehelle ehkä kerran kuussa. Muun aikaa on ihan normaali. Olenko jotenkin vainoharhainen, kun mielestäni raivareissa on jotain outoa? Tuntuu, kuin silmitön raivo kohdistuisi ihan vain minuun, ei niinkään siihen asiaan, mistä se näennäisesti lähtee liikkeelle. Ja aika usein mies tosiaan kieltää jälkikäteen olleensa lainkaan vihainen. Minun mielestäni ehkä jopa vähän pelottavaa.

 

[grvbd]

Meneehän tuo raivo kyllä vähän yli. Jotain muuta kyllä ilmeisesti on tuossa taustalla. Kun ajattelle, niin onneksi joka kerta ei sentään ole tuollaista, mutta se kerran kuussakin on jo jotain varsinkin jos tapahtuu muiden edessä, niin joutuu vielä inhottavampaan tilanteeseen. Etkö voi suoraan sanoa miehelle, että ethän nyt tyhmä ole vaan todellakin huomaat tuollaisen raivostumisen, joten lopettaa sen vähättelyn ja selittää miksi niin ylimitoitellusti tulistui? Vai pitääkö mies sinua niin hölmönä, että kehtaa jatkaa valehtelua? Itse en ainakaan antaisi yhtään "tappelua" mennä ohitse ennen kuin käytös olisi selitetty... Minua kyllä jäisi vaivaamaan tuollainen... Sano, että jos ei itse osaa asiaa selitää, niin menette yhdessä ammattilaiselle, joka sitten auttaa teitä tässä.

 

[raivohärän kanssa]

Raivoaako mies myös muille ihmisille?

Meillä tulee tällaisia kiukkukohtauksia aika usein. Useimmiten kohteena ulkopuoliset, välillä minä. Syy voi olla kuinka mitätön tahansa.

On joskus myös fyysisesti väkivaltainen ja tappelee kännissä.

 

[Kaijamaria]

Minä lähdin suhteesta ennen kuin raivo kohdistui fyysisesti minuun. Sitä ennen exäni oli mm. rikkonut raivopäissään irtaimistoa ja esim. paiskannut ompelukoneeni (!) toiseen huoneeseen. Aloin pelätä ja totesin että se sai loppua heti alkuunsa. Kehotan harkitsemaan vakavasti jatkatko raivoavan miehesi kanssa vai etkö.

 

[vainoharhainen?]

No ehkä sen takia tämä raivoilu tuntuukin niin kohtuuttomalta, että mies useinmiten (ei siis kuitenkaan aina) kieltää olleensa edes vihainen. Se, mikä asiasta tekee vähän pelottavan on, että hän ei tunnu valehtelevan. On ihan kuin olisi "unohtanut" oikeasti olleensa vihainen.

Äh, tämä voi mennä liikaa keittiöpsykologian puolelle, mutta mies on joskus ajat sitten maininnut isänsä sanoneen, että "vihaisuus on heikkoutta". Mietin silloin, että ehkä hän ei uskalla suuttua. Mutta kun ihminen on, niin suuttuu kuitenkin silloin tällöin. Todella ikävää kuitenkin, että on asiasta noin pihalla, ja huutaa minulle ns. pikkujutuista (ja tosiaankin, jos satutaan olemaan muiden edessä, niin sitten siinä kaikkien kuullen).

Ammattilaisella "uhkailu" voisi tepsiä.

 

[vainoharhainen?]

Raivoaako mies myös muille ihmisille?

Meillä tulee tällaisia kiukkukohtauksia aika usein. Useimmiten kohteena ulkopuoliset, välillä minä. Syy voi olla kuinka mitätön tahansa.

On joskus myös fyysisesti väkivaltainen ja tappelee kännissä.

En ole viiden vuoden aikana nähnyt tai kuullut, että mies olisi raivonnut kellekään muulle kuin minulle. Koskaan hän ei ole ollut fyysisesti uhkaava, ei ole heitellyt tavaroita tai lähestynyt minua uhkaavasti.

Tunnen välillä olevani ihan pöhkö, ja joskus olen jopa miettinyt, että tosiaan tein jotain väärin (esim. tuo auton valuminen parkissa, olihan se minun vikani, vaikka miehen raivo oli kyllä aika suhteettoman suuri). Näitä raivareita on vaikea selostaa muille, ja silloin kun se tapahtuu muiden nähden, paikalla ei vielä tähän mennessä ole ollut ketään hyvää ystävääni, jolta voisin kysyä näkökantaa, että mitä tässä nyt oikeastaan tapahtuikaan.

 

[että]

Miehesi on vaan kertakaikkisen vittuuntunut juuri sinuun ihmisenä ja tapaasi toimia ja sählätä arkielämässänne ...

 

[.......]

ero seuraa varmasti.

 

[kamera/kännykkä käteen vaan]

Miksi et filmaa näitä raivokohtauksia ja näytä miehelle kun on rauhallinen?

 

[oppia koko ikä kaikki]

Yhdessä ollaan oltu 5 vuotta, ollaan vajaa nelikymppisiä. Lapsia ei ole, ja asutaan avoliitossa.

Jo seurusteluaikana - 1. vuoden aikana - huomasin, että muuten niin superrauhallinen ja hyväntahtoinen mies saattaa tulistua yllättäen (minun mielestäni) ihan kummallisista asioista.

Muutama esimerkki:
Oltiin isossa Prismassa, ja ostosten nopeuttamiseksi sovittiin, että toinen hakee toiset jutut ja toinen toiset, ja tavataan sitten siellä kassakäytävällä. Hain sen juttuni ja menin odottamaan näkyvälle paikalle, käytävien "risteykseen" sinne kassojen luokse. Meni varmaan vartti, ja sitten mies tuli aivan tulenleimauksena, että "missä h-tissä oot oikein ollut?!!". Oli aivan raivona, ja syytti, että olin kiusallani piilotellut, ettei hän vain löytäisi minua. Oli monta tuntia ihan myrtsinä, eikä uskonut, että olin seistä tököttänyt ja odottanut aloillani (enkä siis todellakaan ollut piilossa, sehän olisi ollut ihan älytöntä!)

MYÖS PRISMASSA VOI SOITTAA PUHELIMELLA "HUHUU MISÄ SÄÄ OOT?"

Oltiin veljeni perheen kanssa pitsalla, ja laskun tullessa sovittiin, että laitetaan se tasan niin moneen osaan kuin meitä oli. Veljeni maksoi perheensä osuuden, ja avokkini alkoi kaivaa lompakosta rahoja meidän osuuteen. Hän meni laskuissa sekaisin, ja yritti tyrkyttää tarjoilijalle pariakymppiä ylimääräistä. Sanoin, paljonko osuutemme oikeasti oli (ihan normaalilla äänensävyllä, ei mitenkään lässyttäen tms.), ja yhtäkkiä mies paiskasi lompakon syliini, nousi rivakasti ylös ja puolihuutaen sanoi: "no maksa sä!", ja poistui ravintolasta. Koko pöytä oli ihan h-moilasena. Myöhemmin mies kielsi olleensa lainkaan vihainen.

NO EIKÖ SE MAKSA JONKA LASKURI NAKUTTAA OIKEIN LASKUA? Ei miehesi oli oikeassa ...

Eilen tultiin autolla kotipihalle, minä ajoin. Auton käsijarru on aivan p-ka, ja vaihde pitää aina laittaa päälle, jotta auto varmasti pysyy paikoillaan. Olin ajatuksissani, enkä muistanut laittaa vaihdetta silmään parkkeerauksen jälkeen. Mies oli jo autosta ulkona, kun minkä aloin nousta ulos. Auto lähti hitaasti vierimään taaksepäin (piha on silmällä katsoen tasainen, eli ei mitään mäkeä). Mies huusi mitämitä, ja minä hyppäsin saman tien autoon ja painoin jarrut pohjaan. Auto oli ehtinyt valua ehkä reilu puoli metriä. Tässä vaiheessa mies alkoi huutaa "mitä sä oikein teet?!!". Myönsin, että olin unohtanut laittaa vaihteen silmään, mutta miehen huuto vain jatkui. Itse aloin huutaa takaisin (tosi fiksua...), että ei kai inhimillisestä erehdyksestä (parkkeeraan auton n. 200 kertaa vuodessa) voi suuttua noin kauheasti. Onni onnettomuudessa tietysti, että kukaan tai mitään ei ollut auton takana. Tyhmää minulta, mutta miehen raivo oli mielestäni aika suhteeton.

NO TYHMÄÄKIN TYHMENPI OSAA LAITTAA VAIHTEEN PÄÄLLE EIKÄ JÄTÄ VAPAALLE ... jos ei välttämättä halua upottaa esim. avokkiaan jokeen ...



Näitä raivonpuuskia tulee miehelle ehkä kerran kuussa. Muun aikaa on ihan normaali. Olenko jotenkin vainoharhainen, kun mielestäni raivareissa on jotain outoa? Tuntuu, kuin silmitön raivo kohdistuisi ihan vain minuun, ei niinkään siihen asiaan, mistä se näennäisesti lähtee liikkeelle. Ja aika usein mies tosiaan kieltää jälkikäteen olleensa lainkaan vihainen. Minun mielestäni ehkä jopa vähän pelottavaa.

SILLÄ ON KUUKAUTISET KERRAN KUUSSA (herkillä miehillä todettu)JA PMS oireissaan saa huutaa sulle, koska on oikeassa ja sä sähläät niin saa...tanasti ... noissa tarinoissas etkä tee mitään oikein.


Kyllä se siitä kun opit oikein elämään ...

 

[Enkeli lentää liihottaa]

Minun ex-mieheni sai myös huutoraivareita. Olen nyt vuosien jälkeen ollut hänen kanssaan jonkin verran tekemisissä (lasten takia) ja olen tullut siihen tulokseen, ettei hän ihan terve ole...naisystäviä on ollut minunkin jälkeeni ja en tiedä miten hän heidän kanssaan on toiminut. Oli kuulemma nuorena ja äkkipikainen .Päissään haastaa riitaa ihmisten kanssa.

Kerran hän huusi kurkku suorana autossa kun olin unohtanut kihartimen kotiin ja sitä piti lähteä hakemaan. Ei oltu ehditty kauas.

Hän päätti opettaa minua ajamaan autolla. Taas karmeaa huutoa kun en osannutkaan peruuttaa.

Ravintolassa sai mustasukkaisuuskohtauksen ja huusi niin paljon kuin kurkusta lähtee. Onneksi oli kova musiikki taustalla.

Piti olla välillä kusi sukassa, ettei kuningas suuttuisi. Voi helevetti. Onneksi pääsin eroon.

 

[Miehen kokemuksella]

Yhdessä ollaan oltu 5 vuotta, ollaan vajaa nelikymppisiä. Lapsia ei ole, ja asutaan avoliitossa.

Samanlaisessa parisuhteessa minäkin elän avovaimoni kanssa, paitsi että yhteisiä vuosia meillä on jo liki 15. Kertomasi kuulosti hyvin tutulta, koska käyttäydyin ennen samalla tavalla kuin miehesi.

Olin luonteeltani äkkipikainen ja hermostuin välillä pienistäkin asioista. Jostain täysin käsittämättömästä syystä tulin kuitenkin vihaiseksi yleensä vain puolisolleni ja nimenomaan silloin kun olimme kahdestaan. Esimerkiksi kavereiden kesken meillä on aina ollut tapana heittää kovaakin läppää toisistamme, mutta niihin juttuihin suhtauduin aina huumorilla.

Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, myös minä hermostuin silminnähden ehkä noin kerran kuukaudessa. Ilmeisesti se ei kuitenkaan riittänyt minulle, koska erään riidan päätteeksi tein lopulta sen, mitä mies ei koskaan saisi tehdä naiselle, löin omaa avovaimoani. Erohan siitä tuli, tai näin jälkeenpäin katsottuna asumusero.

Siinä vaiheessa havahduin itsekin ja myönsin ongelmani. Tiesin ettei minkäänlainen anteeksipyyntö ollut riittävä, mutta parempi sekin kun ei mitään. Pyysin anteeksi myös avovaimoni molemmilta vanhemmilta, hänen siskoltaan sekä parilta läheiseltä sukulaiselta. En kerta kaikkiaan voinut lakaista asiaa maton alle ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Asia tuli kaikille tietenkin valtavana yllätyksenä. Kaikki kun olivat pitäneet minuakin niin superrauhallisena ja hyväntahtoisena miehenä. Avovaimoni kanssa hämmästelimme sitä useita kertoja, miksi purin kiukkuani kaikista ihmisistä juuri siihen, jota kuitenkin rakastin eniten. En osaa vastata siihen vieläkään.

Vajaan vuoden asumuseron jälkeen päätimme palata yhteen. Se oli avovaimoltani todella suuri myönnytys, tosin vain yhdellä ehdolla: en saisi enää kertaakaan anteeksi, jos käyttäytyisin häntä kohtaan aggressiivisesti. Tapahtuneesta on nyt noin 7 vuotta ja ainakin tässä vaiheessa kaikki on sujunut enemmän kuin hyvin.

Asumusero oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Tiesin varsin hyvin, etten onnistu ikinä luomaan toimivaa ja pitkäaikaista parisuhdetta, jos jatkan elämää samalla tavalla. Jotain minussa oli vialla ja syy löytyi korvien välistä. En turvautunut kuitenkaan minkäänlaiseen ammattiapuun, vaikka yksi naispuolinen tuttava sellaista ehdottikin.

Olin siinä mielessä ehkä perinteinen miessukupuolen edustaja, etten uskonut ulkopuoliseen apuun. Yksin mennään läpi vaikka harmaan kiven, tuli sitä tai tätä! Jos kerran olin itse aiheuttanut vahingon, niin täytyihän minun myös osata se itse korjata. Toisaalta keskustelin aiheesta jonkin verran äitini ja siskojeni kanssa, joiden ajatukset varmasti omalla tavallaan edesauttoivat minua. Olin koko asumuseron ajan yhteydessä myös avovaimooni.

Tämän kerrottuani en todellakaan väitä tai vihjaa, että avomiehesi käy vielä jossain vaiheessa sinuunkin käsiksi. Kaikki me olemme erilaisia yksilöitä ja toimimme sen mukaisesti. Jos kuitenkin haluat elätellä toiveita paremmasta parisuhteesta, niin kyllä miehesi täytyy ensin myöntää tekemänsä virheet ja sen jälkeen puhua niistä kanssasi avoimesti ja rehellisesti.

 

[Wanha Tawara]

Olipas hieno rehellinen kirjoitus!

Harmi vain, että Sinun kaltaisiasi miehiä, jotka parantavat tapansam on harvassa. Sinulla riitii nöyryyttä tunnustaa, että vika on Sinussa, näinhän ei usein tapahdu. On helppo syyttää naista kun omassa päässä napsahtaa.

 

[oppia ikä kaikki]

eikö minun kirjoitukseni sitten ollut opetava: sopeudu ja tee asiat oikein niin ei tarvitse ap:n miehen koko ajan huutaa ja ojentaa tuollaista tunaria.

Kyllä on rasittavia ihmisiä olemassa. Vinkuvat, tunaroivat ja vankuvat ja ihmettelevät sitten, miksi joku heille kertoo totuuksia heidän sähläämisestään.

 

[oppia ikä kaikki]

eikö minun kirjoitukseni sitten ollut opetava: sopeudu ja tee asiat oikein niin ei tarvitse ap:n miehen koko ajan huutaa ja ojentaa tuollaista tunaria.

Kyllä on rasittavia ihmisiä olemassa. Vinkuvat, tunaroivat ja vankuvat ja ihmettelevät sitten, miksi joku heille kertoo totuuksia heidän sähläämisestään.

Leikki, leikki, leikki ... kysy mieheltäsi, miksi hän on niin ahdistunut ja purkaa sen sinuun ap. Ja lopeta sählääminen ... myös pariterapiassa "leikitään leikkejä ja tehdään tehtäviä" jotka parantavat yhteistyötä parin arjessa ja opettavat ymmärtämään toisen toimintamalleja

 

[oppia ikä kaikki]

Parikin kertaa täällä on puhuttu siitä, että "tein niin (sain raivari) yleensä kerran kuussa" eli HERKILLÄ MIEHILLÄ ON NS. KUUKAUTISET HORMONITOIMINNASSAAN ... ja se on tieteellisesti todettu juttu. Jokaisessa ihmisessä on sekä miestä että naista ja miehet, jotka omaavat paljon "naista" persoonassaan saavat PMS OIREITA kuten naisetkin.

 

[oppia ikä kaikki]

Usein myös tällaiset miehet valitsevat parnerikseen naisen jolla on paljon maskuliinisia piirteitä.

Homopareissa on myös ns. nainen ja mies -roolit eli feminiinisyys ja maskuliinisuus kohtaavat toisensa toisensa.

 

[...]

... kohtaavat siis toinen toisensa.

 

[elluska]

Yhdessä ollaan oltu 5 vuotta, ollaan vajaa nelikymppisiä. Lapsia ei ole, ja asutaan avoliitossa.

Samanlaisessa parisuhteessa minäkin elän avovaimoni kanssa, paitsi että yhteisiä vuosia meillä on jo liki 15. Kertomasi kuulosti hyvin tutulta, koska käyttäydyin ennen samalla tavalla kuin miehesi.

Olin luonteeltani äkkipikainen ja hermostuin välillä pienistäkin asioista. Jostain täysin käsittämättömästä syystä tulin kuitenkin vihaiseksi yleensä vain puolisolleni ja nimenomaan silloin kun olimme kahdestaan. Esimerkiksi kavereiden kesken meillä on aina ollut tapana heittää kovaakin läppää toisistamme, mutta niihin juttuihin suhtauduin aina huumorilla.

Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, myös minä hermostuin silminnähden ehkä noin kerran kuukaudessa. Ilmeisesti se ei kuitenkaan riittänyt minulle, koska erään riidan päätteeksi tein lopulta sen, mitä mies ei koskaan saisi tehdä naiselle, löin omaa avovaimoani. Erohan siitä tuli, tai näin jälkeenpäin katsottuna asumusero.

Siinä vaiheessa havahduin itsekin ja myönsin ongelmani. Tiesin ettei minkäänlainen anteeksipyyntö ollut riittävä, mutta parempi sekin kun ei mitään. Pyysin anteeksi myös avovaimoni molemmilta vanhemmilta, hänen siskoltaan sekä parilta läheiseltä sukulaiselta. En kerta kaikkiaan voinut lakaista asiaa maton alle ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Asia tuli kaikille tietenkin valtavana yllätyksenä. Kaikki kun olivat pitäneet minuakin niin superrauhallisena ja hyväntahtoisena miehenä. Avovaimoni kanssa hämmästelimme sitä useita kertoja, miksi purin kiukkuani kaikista ihmisistä juuri siihen, jota kuitenkin rakastin eniten. En osaa vastata siihen vieläkään.

Vajaan vuoden asumuseron jälkeen päätimme palata yhteen. Se oli avovaimoltani todella suuri myönnytys, tosin vain yhdellä ehdolla: en saisi enää kertaakaan anteeksi, jos käyttäytyisin häntä kohtaan aggressiivisesti. Tapahtuneesta on nyt noin 7 vuotta ja ainakin tässä vaiheessa kaikki on sujunut enemmän kuin hyvin.

Asumusero oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Tiesin varsin hyvin, etten onnistu ikinä luomaan toimivaa ja pitkäaikaista parisuhdetta, jos jatkan elämää samalla tavalla. Jotain minussa oli vialla ja syy löytyi korvien välistä. En turvautunut kuitenkaan minkäänlaiseen ammattiapuun, vaikka yksi naispuolinen tuttava sellaista ehdottikin.

Olin siinä mielessä ehkä perinteinen miessukupuolen edustaja, etten uskonut ulkopuoliseen apuun. Yksin mennään läpi vaikka harmaan kiven, tuli sitä tai tätä! Jos kerran olin itse aiheuttanut vahingon, niin täytyihän minun myös osata se itse korjata. Toisaalta keskustelin aiheesta jonkin verran äitini ja siskojeni kanssa, joiden ajatukset varmasti omalla tavallaan edesauttoivat minua. Olin koko asumuseron ajan yhteydessä myös avovaimooni.

Tämän kerrottuani en todellakaan väitä tai vihjaa, että avomiehesi käy vielä jossain vaiheessa sinuunkin käsiksi. Kaikki me olemme erilaisia yksilöitä ja toimimme sen mukaisesti. Jos kuitenkin haluat elätellä toiveita paremmasta parisuhteesta, niin kyllä miehesi täytyy ensin myöntää tekemänsä virheet ja sen jälkeen puhua niistä kanssasi avoimesti ja rehellisesti.

Usein feminiinisen miehen ja maskuliinisen naisen ongelmat alkavat lasten saannin jälkeen, koska nainen keskittyy lapsiin ja työuraan ja feminiinisempi herkkä mies kaipaa hellyyttä ja seksiä. Tuli vaan mieleen tästä kertomuksestasi.

 

[kiukkuisen ukon eukko]

Olen elänyt vastaavanlaisen miehen kanssa yli kymmenen vuotta ja tein alussa sen virheen, että opettelin antamaan periksi. Häpesin liikaa, mitä muut ihmiset ajattelevat meistä ja viisaampi vaikenee yms.

Muuten mies on ok ja raivareita on tosiaan harvakseltaan, mutta kuten sinä kuvailit , sitäkin muhevampia ja näkyviä.

Lopulta aloin käyttämään järkeäni ja pohtimaan olenko minä ihan oikeasti raivareiden syy. Opettelin hyvän naisystäväni (ja joka työkseen auttaa naisia pärjäämään väkivaltaisten miesten kanssa) kanssa kasvamaan ylitse riitatilanteista niin, etten ota niitä itseeni ja vain rauhallisesti annan mieheni rähjätä oman aikansa. Kun kohtaus on ohitse asetan hänelle liudan kysymyksiä, joissa hän joutuu selittämään mitä minä tein väärin, miksi se oli väärin hänen mielestään ja mitä hän ehdottaa miten minä vältän tekemästä saman virheen . Kuten minua auttanut ystäväni sanoi pitää heittää pallo takaisin jokaikisen raivarin jälkeen ja siirtää vastuu suuttumisesta miehelle, jonka on pakko pystyä perustelemaan käytöksensä. Ei syyttämällä tai suuttumalla takaisin, vaan nimenomaan kyselemällä rauhallisesti. Se on neutraalein tapa lähestyä toiselle vaikeaa asiaa.

Meillä tilanne on nyt ajatunut siihen, että mies on minua kohtaan vieläkin äreämpi, mutta näen sen johtuvan hänen omista tukalista tunteistaan joita hän ei saakaan enää kaadettua niskaani. Hänen on pakko miettiä suuttumisensa syytä ja kohdata omat vaikeutensa, vaikkakin on nyt uhkailut avioerolla. Vastaan hänelle oppimallani tavalla, että miten aiot avioeron toteuttaa ja voisiko hän sen asian tahollaan miettiä selväksi niin minäkin osaan sitten hoidella asiat omalla tahollani. Jokaikinen kerta mies murjottaa hetken ja on pianä kuin ei mitään. Koen, että hän yrittää nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla saada minut palaamaan entiseksi minäksi, joka suostui häntä hyssyttelemään tai olemaan muuten riidassa mukana.

Mielestäni saamani ohjeet toimivat ja jos mies ei tästä ala tokenemaan, niin enpä minäkään sitten paljon vaihtoehtoja suhteellemme enää näe. Olkootkin rakkautta runsaasti, niin ei sekään kanna jos sitä syödään raivareilla sisältä päin.

Koska sinulla on tilanne suht alussa ota raivarit nyt pian haltuusi, niin teillä on hyvinkin toivoa saada miehen käytös rauhoittumaan. Hän tarvitsee apua ja minä tarjosin sinulle nyt yhden ehdotuksen muiden sekaan.

 

[oppia ikä kaikki]

Tuolla toisaalla kerrottiin, että kun ystävä sairastui ja joutui vuosien lakitaisteluun niin ystävä, joka oli tukenut siihen asti (ystäväsuhde verrattavissa tässä ketjussa parisuhteeseen)... perusteli omia raivareitaan systeemillä: "se joka lastaan rakastaa ei piiskaa säästä" eli jakeli henkistä nyrkkiä perustellen "raamatun sanoin". Kaikenlaista halvennusta tuli mutta takana kuitenkin oli ns. piilorakkaus.

En itse usko tälläiseen rakkauteen vaan asioista puihumiseen niiden oikeilla sanoilla, kun hetki on oikea ja paikallaan.

Tälläistä käänteistä psykologiaa eli rakastan mutta esitän sen sinulle raivoten ja koska olet tässä lähellä kuuntelemassa ... en hyväksy ja asiat on selvitettävä pohjamutia myöten silloin, kun on tapahtumat menossa. Selvitysapuna voi olla psykologit tai jopa poiliisit tarvittaessa.

Raamattukin sanoo, että silloin katkeaa sukupolvien väliset synninperimät, kun voidaan kääntää kelkkaa toiseen suuntaan eikä tehdä niin kuin edelliset sukupolvet ovat sokeina tehneet.

Täällä eräs mies kertomuksessaan oli kyennyt näin vaimonsa kanssa tekemään ja se on hieno juttu.

Hyvä juttu, että asiat kuitenkin selviävät.

 

[Muikku//]

Kiukkuisen ukon eukko kirjoitti asiaa:

"Meillä tilanne on nyt ajatunut siihen, että mies on minua kohtaan vieläkin äreämpi, mutta näen sen johtuvan hänen omista tukalista tunteistaan joita hän ei saakaan enää kaadettua niskaani. Hänen on pakko miettiä suuttumisensa syytä ja kohdata omat vaikeutensa, vaikkakin on nyt uhkailut avioerolla. Vastaan hänelle oppimallani tavalla, että miten aiot avioeron toteuttaa ja voisiko hän sen asian tahollaan miettiä selväksi niin minäkin osaan sitten hoidella asiat omalla tahollani. Jokaikinen kerta mies murjottaa hetken ja on pianä kuin ei mitään. Koen, että hän yrittää nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla saada minut palaamaan entiseksi minäksi, joka suostui häntä hyssyttelemään tai olemaan muuten riidassa mukana.'"

Naisena olen itsekin kaatanut kaiken p...n mieheni niskaan, uhkaillut erolla ja etsinyt uutta miestä. Lopulta tajusin että vain minä voin parantaa omaa oloani. Olin epävarma, tyytymätön elämääni, tyytymätön mieheeni, työhöni, ystäviini ihan mihin vaan ja odotin ratkaisun ongelmiini tulevan ulkoa. Totuus kuitenkin on, että vain minä itse voin auttaa itseäni.

Jos miehesi päättäisi erota sinusta, ei se auttaisi häntä lainkaan. Hän veisi saman tyytymättömyyden tunteen seuraavaan suhteeseen, odottaisi uuden tyttöystävän olevan vastaus kaikkiin hänen ongelmiinsa kunnes lopulta huomaisi että mikään ei ole muuttunut. Eli katse omaan napaan vaikka se tuntuisi tuskaiselta, niin minäkin olen tehnyt. Nyt olen hyväksynyt asiat ja ihmiset niin kuin ne ovat ja ymmärrän että vain minä itse pystyn parantamaan elämääni ja oloani ja tuo on ollut suuri helpotus!

Tsemppiä!

 

[kun on katsottu syvälle silmiin omaa peilikuvaa vu]

NIIN ON AIKA ALKAA TOLJOTTAA SITÄ OMAA NAPAA TODELLA INTENSIIVISESTI IHAN KUIN SIELTÄ LÖYTYISI SE MAAILMAN PARAS YSTÄVÄ. TÄTÄ VAIVALLA - ensin siis opiskeltu silmien kautta sielua peilistä rankasti vuosia - LUOTUA SIDETTÄ OMAAN NAPAAN ei kannata enää koskaan katkasta sillä se on keino itsensä selviämiseen elämän aikana.

Sit vaan lupsakkaasti eleltään maalaten seinää laajoin vedoin.

Tsemppiä kaikille "omaan napaa tuijottajien -kerhon jäsenille. JEEEEEEE!

 

[nakunaa]

No miehillehän tulee vastaava kerran kuussa kuin naisille. Eli ei nyt kuukautiset, mutta testo-tasot noudee korkeammalle kuin normaalisti ja tällöin mies saattaa olla agressiivisempi tai muutoin vain tunteikkaampi kuin normisti. Lisäksi sanoisin että siihen liittyy vielä jonkinlainen ehkä skitsofrenian tapainen oireyhtymä. Eli siksi mies ei muista itse kiukunpuuskiaan.

 

[PMS?]

...Näitä raivonpuuskia tulee miehelle ehkä kerran kuussa. Muun aikaa on ihan normaali. Olenko jotenkin vainoharhainen, kun mielestäni raivareissa on jotain outoa?..

Mitäs, jos miehelläkin voisi olla PMS? Eihän se kokonaan voi olla mikään naisten oikeus kiukuttelemiseen?