Kyllä on yhä raskasta yrittää olla ihmisten ilmoilla normaalin näköisenä, huh huh.
Tilanne on edennyt, uutta tietoa ilmennyt ja itsekin olen ynnäillyt asioita yhteen lisää. Vaikkei se mitään auta, ei, mutta "unohtaminen" ei vielä tässä vaiheessa ole mahdollista. Muutama kuukausi voi mennä, että olen tolpillani, pelkänpä.
Seurustelimme reilun vuoden. Emme tosiaankaan asuneet yhdessä, asia kyllä kävi puheissamme, mutta yhteisen asunnon hankinta olisi ollut eri syistä vähän hankalaa juuri nyt. Päätimme siirtää suunnitelmia jonkun verran, mikä kiire tässä.
Mielestäni on ikävää heittää toiselle, että se oli muka "pelkkää" deittailua, jota kuvittelin enemmäksi. Kyllä minulla on käsitys, että ensin seurustellaan ja tutustutaan mielellään ainakin vuosi, pari, ennenkuin yhteen mennään. En voisi kuvitella parin kuukauden tuttavuuden luo kantavani kamppeitani. Emme ole enää mitään teini-ikäisiä.
Olen täysin vakuuttunut, että mies rakasti minua, mutta kun eksä alkoi vähitellen syystä ja toisesta änkeä yhä useammin hänen seuraansa, hän alkoi horjua ja vanhat, hyvät muistot tulivat liikaa mieleen. Kaikki ne riidat ja epäsopu, joista minä olin kuullut, unohtuivat jo näköjään.
Tuntuuu hyvin ikävältä, ettei tuo ex-nainen kunnioittanut minua laisinkaan, vaan aivan surutta tunkeutui suhteeseemme. Kaikki tuo alkoi nimittäin aika pian sen jälkeen, kun mies oli minut tavannut. Tuosta voi laskea yhteen yksi ynnä yksi vaivatta.
Olen ollut yhteydessä mieheen ja hän tahtoisi olla vielä kaverini. Olen ajatellut että miksipä ei - pitihän minunkin sietää sitä että eksä oli hänen ystävänsä koko meidän suhteeme ajan. Jospa heittäydyn paskiaiseksi ja alan tapailla miestä olan takaa "kaverikahvien" merkeissä. Tekisin samaa, mitä eksnainen minulle. Miksi se olisi väärin?