Mies haluaa vain "vahinko"-vauvan

[vahinkoko]

Nainen 24v, mies 29v, seurusteltu 2,5v, avoliitto 1v
Seurustelun alusta asti ainut riidan aiheemme on ollut perheen perustaminen. Erokin on koettu jo useampaan otteeseen ja monet itkutkin (siis lähinnä minä) on itketty.. Tämä on siis ainut riidanaihe! Itse olen aina halunnut olla (nuori!) äiti ja aika kulkee koko ajan eteen päin.. Mieheni on alusta asti sanonut, ettei tiedä haluaako koskaan lapsia. Hän on kuitenkin aina jättänyt mahdollisuuden auki (EHKÄ myöhemmin)! Itse olen siis sanonut aina ehdottoman KYLLÄ, mies juueijuuehkäeikoskaankatsotaanjuukai..
Vauvakuume on jo vaivannut vuosia, välillä enemmän, välillä vähemmän.. Tilanne pahenee aina, kun ilmenee uusia raskauksia (edes "tuttujen tuttujen tutuissa"). Kaikki muut tuntuvat vain lisääntyvän iloisesti ja ilman ongelmia.
Rakastan miestäni (joka taitaa olla henkisesti pikkupoika) erittäin paljon, enkä halua kuvitella hankkivani lapsia jonkun muun kanssa. Olen jatkanut suhdetta uskoen, että kyllä hän viimeistään kolmekymppisenä "aikuistuu", mutta ei..
Kaikkein omituisin asia on, että hän kyllä ehdottomasti haluaa huolehtia ja kasvattaa lapsen, jos sellainen tulee.. hmm. VAHINGOSSA!! Itse taas lähtisin siinä tilanteessa koko suhteesta ja kasvattaisin lapsen yksin. Vahingon todennäköisyys ei kuitenkaan ole kovin suuri, jos ehkäisystä oikeasti huolehtii..! Vai kuinka..!? Ja koska hän ei sitä lasta muuten halua, niin miksi silloinkaan..?! En myöskään ikinä suostuisi "huijaamaan", eli pillerit ,oho, unohtuvat ym.. Lisätään myös, että miehellä on kavereita, joilla on lapsia ja joiden elämä ei ole "mennyt piloille". Hän ei siis ole `todistanut kauhutarinoita´. Eikä yrittäminen ole pakollista heti, kunhan edes muutaman vuoden päästä.. Suvussamme nimittäin hankaluuksia edes tulla raskaaksi/keskenmenoja.
Onko ihmisiä, joilla samanlainen tilanne nyt tai aiemmin?! Neuvoja kaivataan.. Kannattaako siis jatkaa vai kiiruusti siirtyä `vapaille markkinoille´?! En haluaisi lähteä etsimään uuttakaan.. Ehdokkaita isäksi varmasti löytyisi, mutta entä sitten yhtä hyväksi `puolisoksi´?!

 

[aikaa]

Minusta olisi aika poikkeuksellista, jos tuon ikäinen mies noin lyhyen seurustelun jälkeen olisi valmis perustamaan perheen. Olette asuneet yhdessä vasta vuoden!

Sinä haluat nuoreksi äidiksi, ok, mutta hyvää lapsentekoikää sinulla on vähintään 10 vuotta jäljellä. Kaikkihan eivät tietenkään lapsia saa jne., mutta periaatteessa ajateltuna.

Haluatko siis välttämättä nuoreksi äidiksi vai haluatko saada toivotun lapsen rakastamasi miehen kanssa? Voihan tietty olla ettei miehesi oikeasti koskaan halua lapsia, mutta todennäköisempänä pidän sitä, että hän ei vaan vielä ole valmis.

Neuvoni on siis: yritä keksiä jotain muuta ajateltavaa tai jätä ainakin painostus hetkeksi. Yritä olla vaikka puoli vuotta puhumatta asiasta ja ota se sitten puheeksi ilman painostusta.

 

[juur näin]

Rakastan miestäni (joka taitaa olla henkisesti pikkupoika) erittäin paljon, enkä halua kuvitella hankkivani lapsia jonkun muun kanssa. Olen jatkanut suhdetta uskoen, että kyllä hän viimeistään kolmekymppisenä "aikuistuu", mutta ei..

Ja lapsentekoko on sitten joku aikuisuuden merkki? Jos on lapseton on ikuisesti jotenkin keskenkasvuinen? 15-vuotias teinimutsi-peruskoulupudokas on henkisesti kypsä, nelikymppinen lapseton tohtori on vähän "vajaa"?

 

[Minni_]

Olen samaa mieltä Aikaa-nimimerkin kanssa. Olette asuneet yhdessä vasta vuoden, odottelisin vielä ainakin vuoden verran painostamatta (tiedän että on vaikea olla painostamatta, odotin aikoinaan puolitoista vuotta vauvakuumeisena ennen kuin mies uskalsi ruveta yrittämään... ja nyt sitten silläkin hirvee vauvakuume kun eipä tärpännykään ja kärsitään lapsettomuudesta).

Edelliselle juur näin nimimerkille.... Ei alkuperäinen kirjoittaja sanonut että lapselliset ihmiset olisi kypsempiä, varsinkin kun "aikuistuu" -sana oli kirjoitettu noin. Yleensä vaan iän lisääntyessä ihmisillä rupee tulemaan (usein kolmen kympin tienoilla) perheenperustamisvietti, ja sitä alkuperäinen tarkoitti aikuistumisella. Onhan se perhen perustaminen siirtymistä yhdestä elämävaiheesta toiseen. Älä käsitä väärin, itseäni VITUTTAA kun lapselliset ystäväni puhuvat minulle joskus "alaspäin" tyyliin "sit kun te saatte perheen niin tajuutte...". Mutta toisaalta nelikymppinen tutkija voi olla paljon epäkypsempi kuin parikymppinen äiti. Ei se henkinen kasvu kulje aina iän, koulutuksen ja perhee(llisyyde)n kanssa käsikädessä

 

[rakastatko?]

Sanot rakastavasi miestäsi, mutta olet jo pari kertaa jättänyt hänet, koska et ole varma haluaako hän lapsia.
Miltähän se mahtaa miehestäsi tuntua?
Nainen, jota hän rakastaa, on tehnyt hyvin selväksi ettei hän ole tärkein ihminen naisen elämässä edes nyt kun lapsia ei vielä ole. Miten on sitten, jos lapsi tulee? Riittääkö miehelle enää rakkautta? Voitko yhtään ymmärtää näitä pelkoja?

 

[Minni_]

Itse en ajattele asiaa ihan noin niinkuin rakastatko-nimimerkki. Rakastan miestäni yli kaiken, ja haluan juuri sen takia hänen kanssaan lapsia, ja sitten kun (toivottavasti) meille lapsi joskus tulee, niin ei sitä voisi valita kumpaa rakastaa enemmän. Ei se yhden rakastaminen ole toiselta pois. Mutta kaikesta rakkaudesta huolimatta, jos mies olisi aikonaan ilmoittanut että ei halua ollenkaan lapsia, olisin jättänyt hänet. Mutta onneksi "vaan" jahkaili, ja sanoi että halusi lapsia muttei tiennyt milloin. Ja lopulta se halusi

Tottakai minäkin ymmärrän että ihmisellä joka ei vielä ole valmis lapsien saantiin/ei vielä halua niitä on kaikenlaisia pelkoja, mutta niistä pitää pystyä puhumaan.

 

[vahinkoko]

Kiitoksia vastauksista, erityiseti Minni_lle.

Tarkennettakoon, että asiasta ei ole nyt puhuttu (eikä myöskään riidelty) kuukausiin. Olen ajatellut antaa asian mennä hetken omalla painollaan.. Pelkään kuitenkin, että jos nyt "annan" toiselle muutaman vuoden aikaa, huomaan tilanteen olevan tämänkin jälkeen sama. Eli toinen ei halua vieläkään EHKÄ koskaan. Tieto siitä ,että hän haluaisi lapsia joskus myöhemmin, olisi täsä tilanteessa suuri "helpotus".. Muutamaan otteeseen hän on väläyttänyt "myöhemmin-korttia", useimmin taas sitä "ei ehkä koskaan".. En haluaisi pitää kiirettä, enkä painostaa. Tiedän, että suhde on aika uusi. Pistänee vain miettimään, että jos parin vuoden päästä suhde sitten kariutuu tähän, niin kuinka kiire sitten on..?! Tiedän, ettei minusta enää taida tulla nuorta äitiä, en kuitenkaan ole valmis odottamaan ikuisesti.

Vauvakuume on taas niin pinnalla, että pahaa tekee (kaksi vauvaa, pari raskautta seurattavana).. Pahimpia ovat sukulaiset ja tuttavat, jotka jaksavat kysellä, että eikös teillekkin jo pian. Yrittää siinä sitten kauniisti hymyillä ja kertoa, että kyllähän niitä sitten ajallaan. Tekesi mieli vain huutaa. Siksi kai tänne purankin tuntojani, ettei niistä tulisi miehelle taas avauduttua..

Rakastatko-nimimerkille Minni_ antoikin jo aika hyvin vastausta.. Itse haluaisin vielä sanoa, että ennemminkin tilanne saa minut tuntemaan itseni siksi, jota ei rakasteta. Tiedän kyllä, etteivät kaikki halua lapsia. Välillä vaan on niin vaikea ymmärtää, miksi hän sitten haluaa olla kanssani, jos tietää, ettei voi "tehdä minua onnelliseksi" (ei kiitos nyt kukaan takerru tuohon, jooko..). Tuntuu, etten ole hänelle "se-oikea", että hän vain odottaa vieläkin jotain enemmän.. Taitaapi toi vauvakuume hiukan sekoittaa ajatuksiakin.. Mutta kuitenkin, jos en häntä rakastaisi, tuskinpa olisin näin kauan ollut suhteessa, jossa ei ole mitään tietoa tulevasta.

Ja Minni_ paljon onnea, että olette päässeet "yhteisymmärrykseen"! Toivon todella teille pienokaista!

 

[-kaisu-]

Meidän tilanne muistutti osin teidän tilannettanne vielä vuosi sitten. Tosin me olemme olleet yhdessä kymmenisen vuotta. Seurustelun alkuaikoina mies sanoi haluavansa lapsia, mutta ei vielä. Ymmärrettävää, olimmehan alle 20- vuotiaita enkä itsekään halunnut tuolloin lapsia. Itselläni vauvakuume tuli joskus 3 vuotta sitten ja alotin painostamaan miestä lapsen hankintaan. Mies alkoi puhua juuri kuten sinunkin mies: ei ehkä koskaan lapsia, välillä käytti myöhemmin enempää tarkentamatta milloin. Minusta tuntui järkyttävän pahalta, mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä enemmän kuume nousi ja tuli rankutettua asiasta miehelle. Ja mitä enemmän jankutin sitä enemmän mies vetäytyi. Mietin eroa ja kävin henkistä kamppailua itseni kanssa päivittäin. Viimein viime keväänä ajattelin, että vaikka rakastankin miestäni todella paljon en voi jäädä tähän suhteeseen mikäli lapselle ei edes anneta mahdollisuutta tulla, tottakai jäisin suhteeseen jos kyse olisi lapsettomuudesta, mutta en silloin jos kyse on siitä ettei sitä lasta edes yritetä tehdä. Perustelin kantani miehelle ja sanoin että saa kesän miettiä ja sulatella asiaa enempää painostamatta. Oli vaikeaa, mutta helpotti, kun tiesin että tilanne ratkeaa syksyllä suuntaan tai toiseen. Syksyllä mies ilmoitti haluavansa lapsen kanssani ja nyt sitä yritetään ihan tosissaan. 10kk yritystä jo takana, toivottavasti tärppää edes joskus. Mies on täysillä mukana, kyttää kalenteria ja laskee kiertoa. En olisi ikinä uskonut jos joku olisi tämän vuosi sitten kertonut Yritä puhua miehesi kanssa, perustele miksi lapsen saaminen tai varmuus miehesi halusta on sinulle tärkeää.

Minä olen sitä mieltä, että jos toinen haluaa lapsen ja toinen ei, niin sellaiseen suhteeseen ei kannata jäädä. Tiedän tapauksen jossa mies ei halunnut lapsia vaikka nainen halusi, nainen jäi suhteeseen ja sopeutui lapsettomaan elämään. Neljänkympin jälkeen mies lähti avioliitosta ja teki lapsen nuoren naisen kanssa, tämä katkeroitti ex-vaimon loppuiäksi, hänellä ei ollut enää iän puolesta mahdollisuutta perhettä perustaa. Jos lapsen haluaa niin ei kannata luopua siitä haaveesta jonkun toisen vuoksi, ettei katkeroidu tai kadu myöhemmin.

Toivottavasti saatte asiat selvitettyä ja saat selvyyden mitä mies oikein haluaa.

 

[ohdis-]

Alkuperäisellä on vaikea tilanne. Oletkin saanut ihan fiksuja vastauksia jo.
Mulle heräsi ajatuksia siitä, että mies todennäköisesti kyllä haluaa perheen jossain vaiheessa, mutta on tapahtunut juuri niin kuin monelle muullekin, eli mies on vetäytynyt sitä mukaa, kun sinä olet ottanut asiaa esille.

Meilläkin kävi niin. Ensin oli selvää että joo, meille yhteinen lapsi. Mutta kun otin asian vakavasti puheeksi, niin vastaus olikin että en mä tiiä, ei vielä ja ootetaan vähän aikaa. Minä odotin, ja kysyin, ja vastaus oli: en mä tiiä, ei nyt. Ja mua ahdisti. Tuntui että mitä enemmän minä halusin lasta, sitä kauemmas mies vetäytyi, eikä koskaan selkeää vastausta tullut.
Lopulta päätin saada asialle päätöksen ja mies tajusi, miten kipeää mulle koko homma teki. Aluksi se tuntui luovutusvoitolta, niinkuin mies tyytyisi osaansa vain, koska pelkäsi menettävänsä minut.
Nyt mies on kuitenkin mukana aivan täysillä, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin ja selkeästi kuumeilee hänkin jo kovasti ja nyt odotellaan ovulaatiotestiin viivoja yhdessä.

Kun olemme puhuneet asiasta, mies sanoi juuri sitä, että mun kuumeilu (painostus) oli miehen näkökulmasta pelottavaa ja hänen piti saada miettiä asia loppuun saakka (siis tulevaisuutta, auto, lapsen huone, toiset lapset, hoito ynnä muuta vuosien päähän).

Uskoisin tosiaan miestäsi pelottavan muutokset elämässä. Ja sekin, että onko hän nyt käsittänyt että voisit jättää hänet lapsen vuoksi.
Mä tiedän miltä susta tuntuu, mutta sun mies ei välttämättä siihen osaa samaistua.

Voisitko ajatella antavasi miehelle tietyn miettimisajan, kuten nimimerkki -Kaisu- tuossa kirjoitti? Pyydät mieheltäsi vastauksen vaikka kesän lopussa, edes aikataulun mahdolliselle lapsenhankinnalle ja tuona harkinta-aikana koitat antaa miehelle tilaa ajatella asiaa rauhassa.

Sanat ei sua paljon lohduta, mutta toivotaan että teillä tilanne selviää. Kuitenkin useammin miehetkin haluaa sen perheen, kuin että ei lapsia laisinkaan.

 

[Anna_]

Minullakin kävi vähän noin kun yllä on jo kuvattu. Olin ensin yli 10 vuoden suhteessa ja vauvakuume oli ajoittain jo kova. Kun lopulta sovittiin hääpäivä ja sen jälkeen vaavihankkeesta, niin parin kuukauden päästä tästä mies jättikin minut. Voisi siis karkeasti sanoa, että 10 vuotta meni hukkaan..
Pari vuotta sinkkuilua ja tapasin nykyisen mieheni. Laitoin 3 vuoden ehkäisykapselin ja sanoin, että tämän ajan ehkäisen, sen jälkeen en aio enää ehkäisyä käyttää, koska haluan vauvan. 3 vuotta meni ja mieheni ei vauvaa halunut. Annoin muutaman kuukauden vielä aikaa sopeutua ajatukseen, mihin siis oli aikaa ollut sopeutua jo 3 vuotta. No, vastaus oli edelleen ei, joten sanoin, että sitten tämä suhde päättyy tähän, koska minä haluan vauvan. Mieheni tajusikin, että olin tosissani ja aneli, että yritetään vielä. No, näin sitten tehtiin ja parin kuukauden päästä tästä kondomikin jätettiin pois ja nyt meitä ihastuttaa 3 -vuotias tyttö. Nyt olemme yrittämässä toista vauvaa, suostuttelua ei paljoa tällä kertaa tarvittu!

Joten tosiaan, ehkä kannattaa asettaa joku takaraja milloin haluat vastauksen. Itse olin valmis lähtemään suhteesta, koska vauvakuume oli niin kova, mutta kukin tekee omat ratkaisunsa. Pitää vaan punnita mikä on itselle tärkeintä.

 

[vahinkoko]

Hetki vierähtänyt ketjun aloittamisesta.. Kiitoksia vastauksista. Hienoa nähdä, että samainen tilanne on voi kääntyä loppujen lopuksi parempaan suuntaan!

Ajattelinkin ilmoitella, että painostuksen lopetus alkaa jo nyt tuottaa tulosta Kerran on asiasta (muun keskustelun yhteydessä tuli puheeksi) juteltu ja silloin "oli lapsia kyllä tulossa".. Taisi olla, kuten ohdis- kirjoitti "miehen piti saada miettiä asia loppuun saakka (siis tulevaisuutta, auto, lapsen huone, toiset lapset, hoito ynnä muuta vuosien päähän)" ja tehdä tuo kaikki rauhassa ilman painostusta. Itse kun olen aina ollut enemmän näitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki sitten lopulta kloksahtaa paikoilleen.. Tottakai siis perusasiat (työt, asunnot ym.) täytyy olla kunnossa jo aiemmin, ainakin itse haluan näin.

Antaapi asian nyt mennä ainakin ensivuoden puolelle, ehkäpä pitemmällekkin, omalla painollaan.. Voipi olla, että niitä "vahinko-vauvojakin" sitten joskus tule
Kuumeilukin tuntuu hiukan helpottuneen, kun ei tarvi koko ajan näitä asioita vatvoa mielessä..

Hauskaa loppukesää kaikille!