A
arvotonko?
Vieras
Mä olen jo vuosia miettinyt mitä tekisin. Mies ei arvosta mua yhtää, itse olen siitä ymmällä ja pikkuhiljaa sitä alkaa sitä itsekin uskoa että on ihan nolla.
Mies tekee pitkää päivää 6 päivää viikossa ja mulle jää kodinhoito ja näiden kolmen lapsen hoito kaupassakäynteineen, siivouksineen, pyykinpesuineen jne., kyllä te tiedätte nämä kotityöt
,
Käyn töissä ja lapset ovat päivähoidossa ja koulussa.
Ei mua nämä kotityöt ja lastenhoito syö, vaan se että mies jaksaa säännöllisesti muistuttaa siitä, että olen huono äiti. Perusteluna on, että komennan lapsia, siis iltapalalle, hammaspesuille jne. Lapsia ei saisi hänen mielestään käskeä, vaan houkutella kauniisti. En minäkään rumasti komentele, mutta komennan kuitenkin niin että pysyisi jonkinlainen rytmi ja lapset saisivat riittävästi unta.
Ja viikosta ja kuukaudesta toiseen saan kuulla, miten ala-arvoisista ala-arvoisin äiti olen, todella huono...
Mua itkettää ja olen harkinnut lähtöä... ja ilman lapsia, sillä olenhan niin huono...
Välillä otan järjen käteen ja ajattelen että miten minä voin ihan ala-arvoisinkaan olla, en juo, en tupakoi, koti on puhdas ja lapsilla on terveellistä ruokaa ja he ovat puhtaita ja hiukset on letitetty ja kammattu, kuskaan harrastuksiin, vaatteet ovat varmasti ajanmukaiset ja lämpimät ja yhdessä tehdään läksyt, käydään uimassa, ratsastamassa, pelataan jalkapalloa jne.
Mutta sitten iskee todellisuus, onko minulla enää mitään arvoa... jospa lasten olisi parempi kuitenkin olla ilman minua, jos kasvatankin heitä jotenkin väärin tietämättäni, jospa mieheni onkin oikeassa...
Mitä minä teen?
Mies tekee pitkää päivää 6 päivää viikossa ja mulle jää kodinhoito ja näiden kolmen lapsen hoito kaupassakäynteineen, siivouksineen, pyykinpesuineen jne., kyllä te tiedätte nämä kotityöt
, Käyn töissä ja lapset ovat päivähoidossa ja koulussa.
Ei mua nämä kotityöt ja lastenhoito syö, vaan se että mies jaksaa säännöllisesti muistuttaa siitä, että olen huono äiti. Perusteluna on, että komennan lapsia, siis iltapalalle, hammaspesuille jne. Lapsia ei saisi hänen mielestään käskeä, vaan houkutella kauniisti. En minäkään rumasti komentele, mutta komennan kuitenkin niin että pysyisi jonkinlainen rytmi ja lapset saisivat riittävästi unta.
Ja viikosta ja kuukaudesta toiseen saan kuulla, miten ala-arvoisista ala-arvoisin äiti olen, todella huono...
Mua itkettää ja olen harkinnut lähtöä... ja ilman lapsia, sillä olenhan niin huono...
Välillä otan järjen käteen ja ajattelen että miten minä voin ihan ala-arvoisinkaan olla, en juo, en tupakoi, koti on puhdas ja lapsilla on terveellistä ruokaa ja he ovat puhtaita ja hiukset on letitetty ja kammattu, kuskaan harrastuksiin, vaatteet ovat varmasti ajanmukaiset ja lämpimät ja yhdessä tehdään läksyt, käydään uimassa, ratsastamassa, pelataan jalkapalloa jne.
Mutta sitten iskee todellisuus, onko minulla enää mitään arvoa... jospa lasten olisi parempi kuitenkin olla ilman minua, jos kasvatankin heitä jotenkin väärin tietämättäni, jospa mieheni onkin oikeassa...
Mitä minä teen?
