Miehestäni ei tainnutkaan olla isäksi :( Miten jatkaa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Hukassa"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja Meilläkin;30266789:
Mun miehellä on ollut samantapaisia ongelmia, ovat poistuneet kokonaan lasten alkaessa kommunikoida, ja tän kolmannen vauvan kanssa on jo ihan lääpällään, vaikka ei oikein osaa vieläkään yksin hoitaa. Meillä rumat sanat johtuivat ymmrätämättömyydestä, ei käsittänyt, miten paljon pieni lapsi tajuaa. Puutuin sanomisiin alusta asti tiukasti, niin jäivät pois. Puhu, puhu ja puhu taas, mutta yritä olla syyttelemättä, muuten mies ajautuu puolustuskannalle. Tuskin hän pahuuttaan toimii typerästi ja väärin.

Minä tajusin ensimmäisen lapsen kohdalla, että vaaleanpunaiset unelmani jaetusta vauvanhoitovastuusta olivat vain kuvitelmia, ja päätin, että miehessäni on tarpeeksi muita puolia, joita rakastan. Otin siis tietoisesti vauvavuoden vastuulleni. Sain minä kyllä suihkuun mennä, ja asiat tosiaan helpottuivat ajan kuluessa. En voi taata sinulle käyvän näin, mutta keskustele nyt ainakin asiasta. Äläkä anna ainakaan suihkuasiassa periksi.

Olet siis tehnyt yhtä tunnekylmän miehen kanssa 3 lasta? Huh. Olet siis alistunut siihen että sinä hoidat lapset, ja miehen ei tarvii tehdä mitään?
En menisi ketään neuvomaan että tuollaiseen alistavaan suhteeseen kannattaisi jäädä. Jos mies ei anna naisen mennä suihkuun, sehän on valtasuhde ja ei kyllä kovin normaalia käytöstä ole.
Ehkä kyvyttömyys isänä olemisessa saattaa ajan kanssa vähän parantua, mutta tuollainen tunnekylmyys mistä ap puhuu ei kyllä ajan kanssa muutu, pahenee vain, ellei todella olisi valmis menemään terapiaan. Ja sitähän ei kovin monet miehen tee.
 
Voithan ap mennä terapiaan yksin keskustelemaan asiasta. Siitäkin voisi olla apua. Saisit vinkkiä, miten miehen kanssa pitäisi menetellä ja saisit asiaan ulkopuolisen näkökulman tai ainakin listan kysymyksiä, jotka voit kysyä itseltäsi.
 
Voithan ap mennä terapiaan yksin keskustelemaan asiasta. Siitäkin voisi olla apua. Saisit vinkkiä, miten miehen kanssa pitäisi menetellä ja saisit asiaan ulkopuolisen näkökulman tai ainakin listan kysymyksiä, jotka voit kysyä itseltäsi.

Eikö tässä nyt ole päivänselvää, että mies ei rakasta lastaan? Eikä ole kyvykäs edes käyttäytymään nätisti lapsen edessä? Ei siinä mitään ulkopuolisia näkökulmia tarvita. Ilkeä, tunnekkylmä mies, joka ei halunnutkaan loppujenlopuksi lasta.
En mä jäisi tuollaisen kanssa soutamaan ja huopaamaan, vaan pillit pussiin ja oma uusi elämä aluilleen. Ehkä ap on sen ikäinen, että ehtii vielä löytämään kunnon miehen jossain vaiheessa. Nyt on tärkeintä, että saa olla äiti lapselleen ilman että tunnevammainen mies hajottaa koko ajan kodin ilmapiiriä. Eihän siinä kukaan selviä terveenä, ei äiti eikä lapsikaan.
 
[QUOTE="Mitä ihmettä";30267047]Eikö tässä nyt ole päivänselvää, että mies ei rakasta lastaan? Eikä ole kyvykäs edes käyttäytymään nätisti lapsen edessä? Ei siinä mitään ulkopuolisia näkökulmia tarvita. Ilkeä, tunnekkylmä mies, joka ei halunnutkaan loppujenlopuksi lasta.
En mä jäisi tuollaisen kanssa soutamaan ja huopaamaan, vaan pillit pussiin ja oma uusi elämä aluilleen. Ehkä ap on sen ikäinen, että ehtii vielä löytämään kunnon miehen jossain vaiheessa. Nyt on tärkeintä, että saa olla äiti lapselleen ilman että tunnevammainen mies hajottaa koko ajan kodin ilmapiiriä. Eihän siinä kukaan selviä terveenä, ei äiti eikä lapsikaan.[/QUOTE]
Terapiasta ap saisi vahvistusta ja voimaa omille päätöksilleen, mitä ne sitten ovatkaan. Jos ap päätyy eroon, niin hänen on helpompi kohdata eron jälkeiset vaikeudet (esim. exän taholta), koska hän tietää, että on toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti se on ap, joka itse tekee päätökset, mutta terapeutti pystyy ulkopuolisena auttamaan kokonaisuuden näkemisessä.
 
Terapiaan voi aina mennä, mutta jotenkin luulen että 1-vuotiaan lapsen äidillä ei hirveästi ole sitä ylimääräistä aikaa käydä terapiassa, kun mieskin on mitä on.. Ennemminkin ottaisin yhteyttä omaan äitiin ja sukuun, menisin kertomaan heille tilanteen, varmasti he auttaisivat esim muutossa jne tai ehkä ap voisi jopa asua heidän luonaan kunnes löytää asunnon. Kyllä tuollaisessa tilanteessa vaan kannattaisi mitä pikimmiten erota, ennen kuin mies alkaa käyttäytyä vielä kauheammin lasta kohtaan. Eikä mitään keskusteluja erosta, vaan nopea päätös ja lähde pois ap. Ennen kuin olet niin masentunut, että et saa lähdettyä...
 
[QUOTE="Mitä ihmettä";30267088]Terapiaan voi aina mennä, mutta jotenkin luulen että 1-vuotiaan lapsen äidillä ei hirveästi ole sitä ylimääräistä aikaa käydä terapiassa, kun mieskin on mitä on.. Ennemminkin ottaisin yhteyttä omaan äitiin ja sukuun, menisin kertomaan heille tilanteen, varmasti he auttaisivat esim muutossa jne tai ehkä ap voisi jopa asua heidän luonaan kunnes löytää asunnon. Kyllä tuollaisessa tilanteessa vaan kannattaisi mitä pikimmiten erota, ennen kuin mies alkaa käyttäytyä vielä kauheammin lasta kohtaan. Eikä mitään keskusteluja erosta, vaan nopea päätös ja lähde pois ap. Ennen kuin olet niin masentunut, että et saa lähdettyä...[/QUOTE]
Toki ilman terapiaakin päätökset voi tehdä, mutta jos päätösten teko tuntuu ylivoimaiselta, pari tuntia terapiaa 10 yhteisen vuoden jälkeen ei ole liian suuri ajallinen uhraus. Pari terapiakäyntiä voi estää sen, että tilanne menee jahkailuksi ja jatkuu vuosikausia eteenpäin ilman muutosta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ymmärsinkö oikein?;30267036:
Olet siis tehnyt yhtä tunnekylmän miehen kanssa 3 lasta? Huh. Olet siis alistunut siihen että sinä hoidat lapset, ja miehen ei tarvii tehdä mitään?
En menisi ketään neuvomaan että tuollaiseen alistavaan suhteeseen kannattaisi jäädä. Jos mies ei anna naisen mennä suihkuun, sehän on valtasuhde ja ei kyllä kovin normaalia käytöstä ole.
Ehkä kyvyttömyys isänä olemisessa saattaa ajan kanssa vähän parantua, mutta tuollainen tunnekylmyys mistä ap puhuu ei kyllä ajan kanssa muutu, pahenee vain, ellei todella olisi valmis menemään terapiaan. Ja sitähän ei kovin monet miehen tee.

Luepas viestini uudestaan. Minä en ole alistunut yhtään mihinkään, olen tehnyt päätöksen ottaa vauvavuodesta suuremman vastuun itselleni. Se on kuitenkin lapsen elämässä vain yksi vuosi, ja aika äitikeskeinen usein muutenkin. Kuten sanoin, meillä ongelmat ovat suurimmaksi osaksi ratkenneet. Tuskin mikään parisuhde on täydellinen. Ja suihkuun olen tosiaan aina päässyt, jos se nyt on tässä se olennaisin. Enkä missään vaiheessa sanonut, ettei mies tee mitään. Ajattelin muuten tehdä vielä neljännenkin lapsen tämän "tunnekylmän" mieheni kanssa. Onnellisia ollaan. Rautalangasta: mies ei enää ole tunnekylmä, ei koskaan ollutkaan, ei vain osannut ottaa vauvaan aikanaan kontaktia, ja on ollut välillä sormi suussa taaperonkin kanssa. Selvitimme asiat.

Halusin vain tuoda esille, että ongelmista on myös mahdollista selvitä, ja tosiaan sen 10 vuotta yhteistä historiaa luulisi jotakin merkitsevän AP:llekin. Ei minusta kannata noin vain heittää hanskoja tiskiin, vaan yrittää ensin kaikki keinot. Tosin miehen asenteeseen lasta kohtaan täytyy alusta asti puuttua tiukasti, ja opettaa "kädestä pitäen", miten kuuluu reagoida esim. silloin kun lapsi näyttää jotain.

Minusta ihmisen on mahdollista muuttua, tässä suhteessa nyt ei kuitenkaan väkivaltaa tai alkoholismia ollut. Mutta AP toki itse tekee ratkaisunsa, tässäkin ketjussa on siihen monia näkökulmia.
 
Meillä vähän vastaava tilanne.
Oltiin yhdessä 8 v,kun tärppäsi (ihan luomuna). Kovasti odotettiin vauvaa.
Mutta jotain tapahtui, miestä ei juurikaan kiinnostanutkaan. Uskon että minun käytökseni oli osasyynä. Olin todella tarkka lapsenhoidosta,ja mieluiten hoidin hänet itse.
Pidin kuitenkin liitosta kiinni, ja nyt lapsia on jo 3,neljäs tulossa :) mies on OPPINUT olemaan isä, kun olen antanut hänelle tilaa ja vastuuta.

Uskon että miehen omasta lapsuudesta kumpuaa jotain,joka asiaa vaikeutti. Oma isänsä on narsisti,äiti sairastaa kaksisuuntaista.

Onneksi en luovuttanut!!!!!!!!!!
 
Meillä kanssa tilanne muuttui lapsen synnyttyä. Isä oli kyllä innoissaan odotusaikana ja lasta haluttiin kauan ennen onnistumista. Sen jälkeen se olikin minun lapseni ja isälleen pelkkä rasite. Todella itsekkäästi käyttäytyi jne kunnes kerran meni mulla päre kokonaan ja pakkasin itseni+lapsen muualle asumaan. Ilmoitin että nyt sitten miehellä on aikaa miettiä asioita ja päättää että haluaako se meidät vai ei. Jos yhdessä eletään, se ei oo kuvio hän ja minä+lapsi. Vaan me jossa isäkin tekee osansa ja tajuaa että lapsi on kuten lapset ovat. Eikä kyse ollu siitä että olisin ollu kokoajan olan takana neuvomassa ja ominut lasta. Aikansa se pohti ja lähti terapiaan. Me palattiin kotiin ja yritettin uudelleen. Nyt tapahtuneesta on vuosia ja eletään edelleen perheenä. Terapiaa on ollu kauan ja sitä kautta oman lapsuuden yms käsittelyä. Nykyään pojalla ja isällä on hyvä suhde ja me ollaan perhe. Eikä kaksi erillista osaa saman katon alla.
Sanosin ap että ei kannata vaan katella ukon käytöstä jne, ei se itekseen siitä helpotu ja korjaannu. Suojele lasta ja itteäs. Jos mies ei suostu mitään tekemään asioille niin parempi on teijän lähteä muualle kun lapsen kasvaa tuossa ilmapiirissä.
 
Oisko vaikeaa puhua asiasta. Kysyä suoraan millainen isä haluat olla.
Vasta kun tiedostaa oman historiansa, voi tavoitteellisesti yrittää aktiivisesti irti omista malleistaan(skeemoista). Hänellä on tällainen malli ja sen lisäksi oma sisäinen ahdistus. Hän ei välttämättä tunnista sisäistä ahdistustaan.

Voit vaikka netistä hakea tietoa mitä lapsen kehitys vaatii ja pyytää lukemaan.

Tässä on solmu, joka kannattaa avata. Jos miehesi ei pysty, on melkein parempi kasvaa ilman vanhempaa joka kohtelee lasta kuin ilmaa.
 
Viimeksi muokattu:
Me hoidettiin vastasyntyneestä lähtien lasta yhtä paljon enkä osaa kuvitellakaan ettei mies olisi ollut oman lapsensa kanssa kun menin esim lenkille tai suihkuun saatika sitten että olisin lupia tuollaiseen joutunut kyselemään. Kuulostaa järkyttävältä, lapsiraukka :(
 
Aika moni ehdottaa miehen kylmää dumppaamista. Mies on tullut itse lapsena kaltoinkohdelluksi, ja siksi ei osaa/tiedä muusta. Minusta kuulostaa hyvin julmalta siis todeta, että "koska äitisi on kohdellut sinua huonosti ja vammauttanut tunne-elämäsi, minä jätän sinut". Sitähän tässä ollaan käytännössä tekemässä?!

Mies pitää nyt saada itse ymmärtämään, että hänen kokemansa lapsuus ei ole normaali, lähelläkään sitä. Hän todennäköisesti pitää kynsin hampain kiinni siitä että on - muuten hän joutuisi myöntämään että hän on "elänyt helvetissä" lapsuutensa. Se voi olla todella kova paikka, sillä samaan välinpitämättömään kasvatukseen kuuluu myös kaikkien tunteiden mitätöinti ja tukahduttaminen. Tunteitaan voi siis olla hyvin vaikea myöntää tai edes löytää.

Yritä ap saada mies juttelemaan neuvolaan, tai edes lukemaan jotain kirjallisuutta. Suosittelisin aloitukseksi Kotivammaisuuden synty -kirjaa Martti Paloheimolta. Siinä sanoitetaan hyvin tuollainen rakkaudeton koti, ja mitä se merkitsee lapselle. Älä sinä ainakaan suoralta kädeltä hylkää miestä. Hänet on jo hylätty niin monta kertaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja näkökantaa;30269162:
Onko teillä ollut miehen kanssa yhteistä aikaa?

Huomioitko miestäsi mitenkään vai oletko nyt vain äiti?

Kokeeko mies syystäkin itsensä ulkopuoliseksi?

Vaikka vastaus kaikkiin näihin olisi kyllä, niin ei se silti oikeuta miestä käyttäytymään niin törkeällä tavalla lastaan ja lapsensa äitiä kohtaan.
 
[QUOTE="vieraana";30266746]Anteeksi, mutta ei kuulosta ollenkaan normaalilta enkä itse pystyisi elämään tuollaista arkea.[/QUOTE]Minusta tuo kuulostaa täysin normaalilta, enkä myöskään pystyisi elämään tuollaista arkea. En usko aloittajan miehen muuttuneen yhtään itsekkäämmäksi lapsen myötä. Todennäköisesti hän on ollut yhtä mukavuudenhaluinen aina, mutta se ei ole aiheuttanut mitään ongelmia vapaassa elämäntavassa. Kaikille ei vain vanhemman rooli sovi, ja hyvältä osalta ihmisiä puuttuu tuollainen halu ja kyky uhrautua.
 

Yhteistyössä