E
Elämä yksin vai yhdessä
Vieras
Pyytäisin teiltä puolueetonta kantaa tähän asiaani, joka satuttaa minua valtavasti. Olen itse ollut humalassa monta kertaa, mutta nykyään olen absolutisti. Jotenkin vain huomasin, kuinka inhottava minusta tulee humalassa ja tulee riitoja ja sellaista turhanpäiväistä lässytystä, mitä saa hävetä. Olen 24-vuotias työssäkäyvä nainen ja ollut avopuolisoni kanssa nyt 8vuotta. Isälläni on alkoholi ongelma, olemme monesti joutuneet lähtemään kotoa pieninä sen takia, olen joutunut soittamaan milloin ambulanssia milloin poliisia. Opin pelkäämään viinaa. Mieheni isä kuoli alkoholiin, oli alkoholisti. Mieheni suvussa on mielisairautta, sisarilla. Hänen isänsä hakkasi vaimoaan, mieheni äitiä humalassa. Nuorempana me mieheni kanssa kävimme bileissä ja juhlimme alkoholin kanssa useinkin, pari kertaa kuussa. Minua alkoi inhottaa se touhu jossainvaiheessa. Aina oli riitoja ja joskus myös käsiksikäymistä, myös minun kohdaltani. Olen kasvanut henkisesti paljon noilta ajoilta.
Nyt tilanne on se, että en halua, en pysty olemaan mieheni kanssa, ellei hän ole raitis. Pelkään, että hänestä tulee alkoholisti, kuten isänsä ja kaksi veljeään. Mieheni juo kahden kuukauden välein ja hän ei osaa juoda nätisti, vaan vetää kauheat kännit, sikailee ja sössöttää. Oksentaa tai kusee lattialle. Tämä satuttaa minua enemmän kuin osaan kertoa. En voi ymmärtää häntä, sillä hän tietää miten pelkään, oksennan ja itken viinan takia. Olen kuulemma epänormaali ja ylireagoin. En osaa muuta! Ja joka kerta kun hän lähtee, niin itken ja meille tulee kauhea riita. Eli kahden kk välein. Olen onnellinen ja tasapainoinen, mutta aina tämä sama asia pistää elämäni sekaisin. En voi elää näin. Olenko vanginvartija? Vai onko tunteeni oikeutettuja?
Miksi hänen pitää lähteä juomaan, jos tietää miten se satuttaa? Ja kun sanon, että et menisi, tehdään jotain kivaa ja sanon, että tuntuu pahalta, niin tulee riita. Mieheni sanoo, että on huolia töissä, eikö sitä saa kavereidensa kanssa puhua paskaa jne..lopulta käy niin, että hän tekee minusta omituisen, ja jotenkin häpeää juomattomuuttani kavereilleen. Hänen kaverinsa ovat kuin puolijumalia hänelle. Sellainen suuri kaverilauma jossa miehet kehuskelevat, että "ei ole ollut vuoteen yhtään selvää viikonloppua" ja sitä pidetään hienona saavutuksena. Asia on nyt johtanut myös siihen, että saan kuulla olevani lehmä, saatanan ämmä jne...kun kehtaan kertoa tunteistani. Tänään sanoi, ettäö kyllä minä sitten huomaan miten hyvä hän oli jos lähden, etten löydä mistään parempaa.
Olen nähnyt mitä viina tekee jo ihan työnikin puolesta. Ja en halua sellaista kohtaloa. En halua itkeä toisen vuoksi tai pahoittaa mieltäni kahden kk välein tämän asian suhteen. Jos yritän estää miestäni juomasta, hän saa ihan raivokohtauksia. On kuin eri ihminen, silmät kiiluvat ja päästää suustaan käsittämättömiä asioita.
Enkä tahdo olla se ihminen joka sanoo, "et saa juoda" Missään nimessä en tahdo niin toimia, en tahdo kieltää, vaan tahdon että hän itse ymmärtäisi. Ja häneltä on alkanut ilmenemään nyt sellaista naisten halveksumista...kuten, että akat nalkuttaa, akat ei osaa mitään jne...Hänen äitinsä kertoi, että isänsä oli aivan samanlainen, mutta tietenkin pahempi: Naisella ei ollut mitään arvoa. Onko miehestäni tulossa isänsä?
Olen seuraillut tilannetta pari vuotta ja tuntuu, että tukehdun tähän. En jaksa jotenkin hävitä viinalle. Mieheni sanoi, että hänestä ei koskaan tule absolutistia, vaan hän aikoo koko elämänsä ryypätä silloin tällöin. Hän pitää kaikenlaista ryyppäämistä normaalina ja minua absolutistia epänormaalina.
Rakastan itseäni kuitenkin niin paljon, että en ole miehen kanssa joka käyttäytyy noin. Olen kuulostellut tuleeko muutosta, mutta ei taida tulla. Muuttuvatko tuollaiset edes koskaan? Kerranhan se vain kirpaisee, otanko hypyn tuntemattomaan ja elän ilman tämmöisiä huolia? Jos jään tähän ja mieheni käyttäytyminen vain pahenee niin olen lopulta niin väsynyt, etten saa edes lähdetyksi. Ja eihän lapsia voi hänen kanssa edes harkita. En minä ainakaan.
Nyt tilanne on se, että en halua, en pysty olemaan mieheni kanssa, ellei hän ole raitis. Pelkään, että hänestä tulee alkoholisti, kuten isänsä ja kaksi veljeään. Mieheni juo kahden kuukauden välein ja hän ei osaa juoda nätisti, vaan vetää kauheat kännit, sikailee ja sössöttää. Oksentaa tai kusee lattialle. Tämä satuttaa minua enemmän kuin osaan kertoa. En voi ymmärtää häntä, sillä hän tietää miten pelkään, oksennan ja itken viinan takia. Olen kuulemma epänormaali ja ylireagoin. En osaa muuta! Ja joka kerta kun hän lähtee, niin itken ja meille tulee kauhea riita. Eli kahden kk välein. Olen onnellinen ja tasapainoinen, mutta aina tämä sama asia pistää elämäni sekaisin. En voi elää näin. Olenko vanginvartija? Vai onko tunteeni oikeutettuja?
Miksi hänen pitää lähteä juomaan, jos tietää miten se satuttaa? Ja kun sanon, että et menisi, tehdään jotain kivaa ja sanon, että tuntuu pahalta, niin tulee riita. Mieheni sanoo, että on huolia töissä, eikö sitä saa kavereidensa kanssa puhua paskaa jne..lopulta käy niin, että hän tekee minusta omituisen, ja jotenkin häpeää juomattomuuttani kavereilleen. Hänen kaverinsa ovat kuin puolijumalia hänelle. Sellainen suuri kaverilauma jossa miehet kehuskelevat, että "ei ole ollut vuoteen yhtään selvää viikonloppua" ja sitä pidetään hienona saavutuksena. Asia on nyt johtanut myös siihen, että saan kuulla olevani lehmä, saatanan ämmä jne...kun kehtaan kertoa tunteistani. Tänään sanoi, ettäö kyllä minä sitten huomaan miten hyvä hän oli jos lähden, etten löydä mistään parempaa.
Olen nähnyt mitä viina tekee jo ihan työnikin puolesta. Ja en halua sellaista kohtaloa. En halua itkeä toisen vuoksi tai pahoittaa mieltäni kahden kk välein tämän asian suhteen. Jos yritän estää miestäni juomasta, hän saa ihan raivokohtauksia. On kuin eri ihminen, silmät kiiluvat ja päästää suustaan käsittämättömiä asioita.
Enkä tahdo olla se ihminen joka sanoo, "et saa juoda" Missään nimessä en tahdo niin toimia, en tahdo kieltää, vaan tahdon että hän itse ymmärtäisi. Ja häneltä on alkanut ilmenemään nyt sellaista naisten halveksumista...kuten, että akat nalkuttaa, akat ei osaa mitään jne...Hänen äitinsä kertoi, että isänsä oli aivan samanlainen, mutta tietenkin pahempi: Naisella ei ollut mitään arvoa. Onko miehestäni tulossa isänsä?
Olen seuraillut tilannetta pari vuotta ja tuntuu, että tukehdun tähän. En jaksa jotenkin hävitä viinalle. Mieheni sanoi, että hänestä ei koskaan tule absolutistia, vaan hän aikoo koko elämänsä ryypätä silloin tällöin. Hän pitää kaikenlaista ryyppäämistä normaalina ja minua absolutistia epänormaalina.
Rakastan itseäni kuitenkin niin paljon, että en ole miehen kanssa joka käyttäytyy noin. Olen kuulostellut tuleeko muutosta, mutta ei taida tulla. Muuttuvatko tuollaiset edes koskaan? Kerranhan se vain kirpaisee, otanko hypyn tuntemattomaan ja elän ilman tämmöisiä huolia? Jos jään tähän ja mieheni käyttäytyminen vain pahenee niin olen lopulta niin väsynyt, etten saa edes lähdetyksi. Ja eihän lapsia voi hänen kanssa edes harkita. En minä ainakaan.