E
ei voi olla totta
Vieras
Kertokaa miten toimisitte vastaavassa tilanteessa:
Pari vuotta sitten oli vaikeaa. Mieheni ei luottanut minuun ja kääntyi suhteemme ulkopuoliseen "apuun". En saanut selville mitään fyysistä, mutta kuten tiedetään niin jos näet sängyssä yhden lutikan, niin voidaan olla varma että patjan alla niitä on varmasti lisää. Joten ei mulla sinisilmäisyysongelmaa ole, olen kuvitellut kaiken pahimman kautta.
Hän sanoi että hän on häpeissään katuu , enkä halunnut sitten tentata liikaa. En oikein tiedä, että mikä määrä kysymyksiä on liikaa/liian vähän! Joka paikassa sanotaan,että pitää mennä eteenpäin eikä saa tonkia toisen yksityisasioita, mutta onko se oikein minua kohtaan, että en saa tätä purkaa koskaan`?
Vaikka mies tarvitsi "apua", hän ei pyytänyt sitä minulta, vaan väänsi naamansa tekohymyyn ja väittti kaiken olevan "hienosti", ja samaan aikaan toisaalla kuitenkin...
No syyt ruodittiin ja päätin unohtaa likaiset yksityiskohdat, ja yrittää hyväksyä tapahtuneen. Pikkuhiljaa kuitenkin käytös ja olemus on lipunut siihen samaan kuin kriisin aikoihin.
Olen alkanut olla varovainen miehen mielialojen kanssa.En uskalla sanoa hänelle mitään liian ristiriitaista, tai alkaa puhumaan suhteestamme, koska pelkään että hän kokee sen liian raskaaksi.
On seurannut että olen vanhan katkeran naisen tapaan alkanut "lipsauttelemaan" juttuja, eli kun hän menee baariin saatan sanoa että "varo sitten bilehilehuoria niillä voi on hiv" HEH HEH ja kaikkea muuta sikamaista, koska panttaan asioita sisälläni. Minull on ikään kuin touretten syndooma, eli sanon kaikkea ?=*#""""!!! enkä osaa pitää yllä "hyviä tapoja". Ja voin kuvitella että mieheni inhoaa sellaista.
Hän on tehnyt selväksi, että vaikeista asioista ei voi puhua kahvikupin ääressä rauhallisesti, vaan hänellä nousee aina kauhea puolustusasenne ja menee ihan jäykäksi koko ihminen, niin että hänelle on tosi inhottava silloin alkaa puhua mistään sielun herkistä asioista. Pitää odottaa myös sitä hetkeä, ettei hän ole väsynyt, nälissään, kipeä, iloinen (jolloin pilaan hänen päivänsä ikävyyksillä joita ei olisi olemassa jos minä en mainistsisi niitä ) Hän kuulemma väsyi niin totaalisesti kun joutui olemaan kärsivällinen että unohdan pettämisen. Samaan aikaan olen kuitenkin aivan vereslihalla tapahtuneesta, enkä voi sille mitään vaikka tiedän että pitäisi vain mennä eteenpäin. pystyn unohtamaan kaiken välillä näennäisesti, mutta oikeasti haudon kokoajan. koska miehen kanssa siitä ei voi puhua niin mietin salaa. Häneltä ei koskaan tule sitä oikea vastausta.
Hän ottaa minut iltaisin kainaloon, mutta näen hänen silmistään jotain aivan kummallista. Kun hän lähtee pois, ja alan ajatella , minua alkaa puistattaa.
Hän lupasi että jutellaan asiat selviksi aina sitä mukaa kun niitä tulee, ettei tapahtunut pääse toistumaan että ajaudumme niin erillemme.
Uskon että hän on nyt uskollinen, mutta henkisesti jotenkin näyttää, että hän on tämän koko suhteemme laskenut minun kannettavakseni, hän ei anna minun edes aloittaa puhumaan mistään ongelmista, vaan vaihtaa puheenaihetta tai sanoo jonkun napakan lauseen, mitä mieltä hän on ja siinä ei jää keskustelulle sijaa.
Vaikka mitään ei tapahdu, ja läheisyyttäkin on niin silti minulla on kokoajan paha olla. Seksi on loppunut, koska se ei vain enää onnistu. Miltä ihmisestä pitäisi tuntua normaalisti? Mistä tietää että on niiin surkeaa, että pitäisi lopettaa koko seurustelu.
Jos näen kavereitani, minua kalvaa kun en voi heidän kanssaan tästä puhua, koska mitään puhuttaavaa ei ole, välillä saan paniikkikohtauksen tapaisia, minua tärisyttää ja palelee kun ajattelen suhdettamme.
Ja kun mies taas tulee kotiin, hän hymyilee minulle ja halaa, ja joudun taas kahden vaiheille.
Pari vuotta sitten oli vaikeaa. Mieheni ei luottanut minuun ja kääntyi suhteemme ulkopuoliseen "apuun". En saanut selville mitään fyysistä, mutta kuten tiedetään niin jos näet sängyssä yhden lutikan, niin voidaan olla varma että patjan alla niitä on varmasti lisää. Joten ei mulla sinisilmäisyysongelmaa ole, olen kuvitellut kaiken pahimman kautta.
Hän sanoi että hän on häpeissään katuu , enkä halunnut sitten tentata liikaa. En oikein tiedä, että mikä määrä kysymyksiä on liikaa/liian vähän! Joka paikassa sanotaan,että pitää mennä eteenpäin eikä saa tonkia toisen yksityisasioita, mutta onko se oikein minua kohtaan, että en saa tätä purkaa koskaan`?
Vaikka mies tarvitsi "apua", hän ei pyytänyt sitä minulta, vaan väänsi naamansa tekohymyyn ja väittti kaiken olevan "hienosti", ja samaan aikaan toisaalla kuitenkin...
No syyt ruodittiin ja päätin unohtaa likaiset yksityiskohdat, ja yrittää hyväksyä tapahtuneen. Pikkuhiljaa kuitenkin käytös ja olemus on lipunut siihen samaan kuin kriisin aikoihin.
Olen alkanut olla varovainen miehen mielialojen kanssa.En uskalla sanoa hänelle mitään liian ristiriitaista, tai alkaa puhumaan suhteestamme, koska pelkään että hän kokee sen liian raskaaksi.
On seurannut että olen vanhan katkeran naisen tapaan alkanut "lipsauttelemaan" juttuja, eli kun hän menee baariin saatan sanoa että "varo sitten bilehilehuoria niillä voi on hiv" HEH HEH ja kaikkea muuta sikamaista, koska panttaan asioita sisälläni. Minull on ikään kuin touretten syndooma, eli sanon kaikkea ?=*#""""!!! enkä osaa pitää yllä "hyviä tapoja". Ja voin kuvitella että mieheni inhoaa sellaista.
Hän on tehnyt selväksi, että vaikeista asioista ei voi puhua kahvikupin ääressä rauhallisesti, vaan hänellä nousee aina kauhea puolustusasenne ja menee ihan jäykäksi koko ihminen, niin että hänelle on tosi inhottava silloin alkaa puhua mistään sielun herkistä asioista. Pitää odottaa myös sitä hetkeä, ettei hän ole väsynyt, nälissään, kipeä, iloinen (jolloin pilaan hänen päivänsä ikävyyksillä joita ei olisi olemassa jos minä en mainistsisi niitä ) Hän kuulemma väsyi niin totaalisesti kun joutui olemaan kärsivällinen että unohdan pettämisen. Samaan aikaan olen kuitenkin aivan vereslihalla tapahtuneesta, enkä voi sille mitään vaikka tiedän että pitäisi vain mennä eteenpäin. pystyn unohtamaan kaiken välillä näennäisesti, mutta oikeasti haudon kokoajan. koska miehen kanssa siitä ei voi puhua niin mietin salaa. Häneltä ei koskaan tule sitä oikea vastausta.
Hän ottaa minut iltaisin kainaloon, mutta näen hänen silmistään jotain aivan kummallista. Kun hän lähtee pois, ja alan ajatella , minua alkaa puistattaa.
Hän lupasi että jutellaan asiat selviksi aina sitä mukaa kun niitä tulee, ettei tapahtunut pääse toistumaan että ajaudumme niin erillemme.
Uskon että hän on nyt uskollinen, mutta henkisesti jotenkin näyttää, että hän on tämän koko suhteemme laskenut minun kannettavakseni, hän ei anna minun edes aloittaa puhumaan mistään ongelmista, vaan vaihtaa puheenaihetta tai sanoo jonkun napakan lauseen, mitä mieltä hän on ja siinä ei jää keskustelulle sijaa.
Vaikka mitään ei tapahdu, ja läheisyyttäkin on niin silti minulla on kokoajan paha olla. Seksi on loppunut, koska se ei vain enää onnistu. Miltä ihmisestä pitäisi tuntua normaalisti? Mistä tietää että on niiin surkeaa, että pitäisi lopettaa koko seurustelu.
Jos näen kavereitani, minua kalvaa kun en voi heidän kanssaan tästä puhua, koska mitään puhuttaavaa ei ole, välillä saan paniikkikohtauksen tapaisia, minua tärisyttää ja palelee kun ajattelen suhdettamme.
Ja kun mies taas tulee kotiin, hän hymyilee minulle ja halaa, ja joudun taas kahden vaiheille.