miten saan mieheni puhumaan?

Meille syntyi enkelivauva heinäkuun alkupuolella. Silloin me mieheni kanssa kyllä puhuttiin ja itkettiin asiasta. Ja silloin oli sellainen olo että kyllä me tästä selvitään. Ei tietenkään voi olettaakkaan että kipu ja suru olisi hävinnyt jo sydämestä. Ei minullakaan ne mihinkään ole mennyt. Mutta minä pystyn ja puhunkin asiasta, niin miehelleni kuin muillekin. Siis ystävilleni. Mutta mieheni ei puhu asiasta omista tunteistaan ja tuntemuksistaan. Minun pitää oikein kysymällä kysyä että hän sanoisi miltä hänestä tuntuu. Näen kyllä että hän suree ja kaipaa vauvaa, mutta eikö asiasta voisi puhua (oma-aloitteisesti)?
Minusta tuntuu että painostan miestäni!!! Teenkö vain hallaa...
Rakastan miestäni ja hän minua, mutta haluan myös puhua!
Eihän mieheni vain halua unohtaa meidän vauvaa???
:'(

 

Olen pahoillani teidän menetyksestä. :'(
Jokaisella on oma tapansa surra. Miehet käsittelevät naisia useammin suruaan omassa mielessään. Miehesi ei ehkä tunne tarvetta puhua asiasta. Ei se tarkoita, että olisi unohtanut enkelinne. Kerropa miehellesi miltä sinusta tuntuu ja ehkä hänkin kertoo. Oletko lukenut surua käsitteleviä kirjoja? Niistä voisi löytyä apua. Tarvitsette toisianne, mutta antakaa toisillenne lupa surra omalla tavallaan. Paljon voimia ja jaksamista teille.

 

Tuskin miehesi vauvaa yrittää unohtaa: meillä on ainakin huomattavissa selvä ero miehen puhumisen tarpeessa verrattuna minun omaan tarpeeseeni, ja se ero on suuren suuri: siitä voisi tulla oikeastaan iso ongelma koko parisuhteelle jos sen antaisi sellaiseksi kehittyä. Olen huomannut että hyvin harvassa on ne miehet jotka asioista haluavat puhua: käsittelevät mieluummin asian kuin asian itsekseen, saattavat vähän kaljoissa puhua kavereilleen jos oikein puheliaiksi rupeavat. Minä en sinuna olisi huolissani: tiedän millaista on kun hankalina hetkinä haluaisi jutella ja vatvoa ja puhua ja miettiä toisen kanssa, mutta ehkä on viisaampaa purkaa se suurin puhumisen tarve jonnekin muualle (esim ystäville kuten sanoitkin tekeväsi) ja antaa miehen myös käsitellä surua omalla tavallaan: osoittaa sitä tilanteen yhdessä elämistä fyysisellä läheidyydellä ja muilla tärkeillä asioilla.

 

Mulla kaksi keskenmenoa tältä vuodelta. Mies ei osaa puhua niistä. Se on ihan normaalia. Ainakin mieheni kuunteli minua ja se ratkaisi asian. Äidin ja lapsen välinen side on aivan ainutlaatuinen, sitä ei voi verrata isän ja lapsen väliseen siteeseen (varsinkaan, kun mies ei ole kyseistä lasta millään tavalla tuntenut). Jos ymmärrät. Miestä ei voi pakottaa tai maanitella puhumaan. He käsittelevät usein tätä asiaa niin eritavalla ja eritasolla kuin me naiset. Ja toisaalta heillä on erilaiset selviytymiskeinot.

Paljon jaksamisia teidän perheellenne.
Suuret ja Lämpimät osanottoni.

 

Minunkin mielestäni miehillä on tapana selvittää ja miettiä asiat omassa mielessään, eivätkä he tunne tarvetta eikä haluakaan puhua niistä. Pikemminkin minusta on niin, että miehet puhuvat mielellään asioista, jotka eivät heille suuriakaan merkitse.
Miehet ovat ihmisiä, kuten me naisetkin. Tuskin isä koskaan lastaan unohtaa, yhtä tärkeitä he ovat miehille kuin naisille.
Voimia sinulle, että kestäisit tuskasi ja toipuisit. Älä kiirehdi, puhu asiasta ja anna itsellesi aikaa toipua.

 

Miehillä on omat tapansa käsitellä asioita, joihin ei kauheasti kuulu puhuminen (poikkeuksiakin tietty on)... Naiset enemmänkin käsittelee vaikeita asioita ym puhumalla, miehet mielessään...joten anna surra omalla tavalla ja jos sinulla on tarve puhua, käänny ystävän puoleen jolta saat sitä takasin päin puhumis tukea.

 

meilläkin enkeli vuodelta 99 myöskään minun meheni ei paljoa asiasta puhunu enkä ole häntä vaatinut asiasta puhumaan jokainen suree tavallaan kai hänkin jollekki kaverilleen on puhunut asiasta . miehethän eivät muutenkaan ruukkaa asioista puhua vaan miettivät ja puivat niitä omissa oloissaan itekseen