miehen tuki

[onneton odottaja]

Laitoin saman viestin tuonne odottajien puolelle, mutta toivon saavani täältäkin jotain kommenttia, ongelmat kaatuvat kuitenkin parisuhdepuolelle.


Pakko purkautua tänne. Olo on niin kurja ja kaipaan myötätuntoa edes jostain. Olen kahdeksannella kuulla raskaana, laskettu aika tammikuun lopussa. Ennen raskautta oltiin seurusteltu miehen kanssa reilu vuosi, ikää meillä 30+. Mies puhui lapsista jo puolen vuoden seurustelun jälkeen, itseä vähän arvelutti nopea tahti ja miehen itsenäinen ja itsekäs elämäntapa. Halusin myös virallista sitoutumista, enkä vaan sanoja, että ""kyllä mä sun kanssa haluan olla"". Asuttiin eri osoitteissa, vaikka suurimmaksi osaksi minun luonani oltiinkin. Mies lupaili, että sitten kun lapsi on tulolla, hän kosii ja muutetaan yhteen. Perustetaan perhe.

Loppukeväästä huomasin olevani raskaana, se oli pieni yllätys. Mutta oltiin molemmat iloisia ja onnellisia ensijärkytyksen jälkeen. Samaan aikaan molemmilla oli töissä kovat kiireet ja paineet. Minä väsyin nopeasti ja olo oli alavireinen. Mies taas paahtoi pitkää päivää jatkuvasti, eikä päähän mahtunut muuta kuin työt. Alkoi alamäki. Olisin tarvinnut mies henkisesti ja fyysisesti tueksi, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä niin haluakaan, omien kiireiden takia. Odottelin yhteenmuuttoa, yhteistä kotia ja arjen jakamista ja sitä kihlautumista. Mitään ei tapahtunut. Puhuin asiasta usein, koska aloin hermostua kaikkeen. Ei apua, ei tukea, ei lupausten täyttämistä. Miehellä vaan oli kiire omien juttujensa kanssa.

Töissä stressi ja paineet alkoivat vaikuttaa myös. Verenpaine alkoi nousta uhkaavasti ja sydämentykytykset olivat jokapäiväinen vaiva. Yhden hysteerisen itkukohtauksen aikana pääsin lääkäriin, joka välittömästi kirjoitti sairauslomaa. Sitä jatkettiin, kun en yrityksitä huolimatta pystynyt tekemään töitä. Keskittymis- ja aloitekyky olivat kadonneet kokonaan. Jäin kotiin, jossa päivät kuluivat yksin itkien, murehtien ja epätoivon tunnelmissa. Mikään ei tuntunut miltään, en jaksanut mitään, olin vain. En halunnut koko lasta! En jaksanut ajatella sitä yhtään enkä kokenut mitään iloa raskaudesta. Minulta se oli vienyt elämäni. Olin raunio siitä mitä olin ennen. Koin kaikesta pahaa syyllisyyttä ja epäonnistumista.

Edelleen yritin saada miestä tajuamaan, että tarvitsen häntä enemmän. Hänen apuaan kotona ja tukea itselle, hellyyttä ja välittämistä, ymmärrystä. Ei hän jaksanut tai kiireiltään ehtinyt, oli itsekin väsynyt silloin harvoin, kun kotona oli. Odotin kaikenlaista, niistä lupauksista kiinnipitämistä, apua, ymmärtämistä. Mitä sain? Syyllistämistä. Ei minua ymmärretty, apua sain hyvin harvoin, hellyyttä vielä vähemmän. Olin miehelle valittava saamaton taakka, josta ei iloa liiemmin irronnut. Mies sanoi, miksi hänen pitää yrittää, kun en itsekään pysty antamaan juuri mitään. Miehen mielestä minulla oli kaikki ihan hyvin ja pitäisi tyytyä siihen mitä on, eikä valittaa.

Tätä on jatkunut pian 3 kuukautta. Psykiatri on diagnosoinut tilani keskivaikeaksi masennukseksi, töihin en ennen äitiyslomaa palaa. Syön masennuslääkkeitä ja yritän elää päivä kerrallaan eteenpäin. Välillä on parempi olo ja jaksan olla ystävien seurassa tai pitää miestä hyvin. Emme edelleenkään jaa yhteistä kotia, taloutta tai arkea. Minulla on vastuu kaikesta yksin. Rahallisesti on nyt tiukkaa, koska en saa enää palkkaakaan. Mies ei halua auttaa, koska hänelläkin on nyt rahareikiä tilkittävänä. Hän on varautunut vasta aikaan jälkeen syntymän, että silloin auttaisi sen mitä pystyy. Nyt olen jo taloudellinenkin taakka. Emme ole myöskään kihlautuneet tai puhuneet enää naimisiin menosta. Olen virallisesti yksinhuoltaja. Tilanne, johon en mitenkään olisi halunnut, jos olisin saanut valita.

Eilen yritin ottaa puheeksi vastuun jakamisen ja minusta huolehtimisen. Meillä on ollut rauhallista jonkun aikaa ja ajattelin, että ajankohta olisi hyvä. Ei siitä mitään hyvää seurannut. Sain kuulla, miten en oikeasti ole niin sairas, etten kykenisi huolehtimaan itsestäni. Mies ei koe, että huolehtiminen raskaana olevasta tyttöystävästä olisi mikään velvollisuus. Jokaisen aikuisen pitäisi kuulemma pystyä huolehtimaan itse itsestään. Lapsesta hän kuulemma on huolissaan, muttei se yletä minuun asti. Vastuu ei myöskään kuulu hänelle ennenkuin sitten, kun lapsi on syntynyt. Sitten hän on vastuussa siitä. Ei silloinkaan minusta.

Minulla on niin huono olo. Rakastan miestä, ja tiedän että hän rakastaa minua, mutta olosuhteet ovat aivan kamalat. Minä masentunut ja hän kiinni töissä ja omissa projekteissaan. Koen, että ainoa tapa suojata itseni on sulkea mies ulkopuolelle. Kun hän kerran ei halua olla vastuussa tai huolehtia. Minä vaan odotan ja petyn, ja olo vain huononee. En silti halua jäädä yksin. Nämä tunteet ovat ristiriitaisia, enkä tiedä mitä tehdä. Apua! Onko kellään antaa neuvoja miten tästä edetä? Olen onneton ja neuvoton. Auttakaa.

 

[huhhuh]

Voi vittu taas joku ääliö paksuna ruikuttaa.

 

[huhhuh todellakin]

Mies se tässä on keskenkasvuinen ääliö.
Ikävä kyllä en usko, että tilanne juurikaan paremmaksi muuttuu lapsen synnyttyäkään.
Yritä miettiä elämää eteenpäin yksin lapsen kanssa. Enemmän tuosta miehestä on taakkaa kuin tukea.

 

[?]

Eikö masennuslääkkeet uhkaa lapsen terveyttä?

 

[kokemusta]

Sulje tuo mies pois elämästäsi. Äläkä ota helpolla takaisin, kun se tulee ovellesi kolkuttelemaan sen jälkeen kun olet selviytynyt tuosta kaaoksesta.

Et selviydy tuosta jos odotat miehen sinut pelastavan, mutta kun jätät miehen alkaa paraneminen.

Lapsen kanssa pärjäät kyllä, mutta jos otat miehen takaisin, et koskaan voi luottaa että hän elämän kriiseissä tai ongelmatilanteissa olisi tukenasi millään lailla. mitä sellaisell akumppanilla tekee, joka ottaa vain hyvät päivät, mutta ei ole tukena vaikeissa ajoissa?.. Hän tuskin koskaan tulee sinua vaikeissa asioissa tukemaan, joten jätä hänet jo nyt.

Selviät kyllä lapsen kanssa yksinkin. Ja Yh:llakin on elämää, onnellista sellaista.. ja uusioperheitäkin syntyy.. joskus jopa kunnon miesten kanssa..

 

[Juuli]

Voi kun on ikävä tilanne sinulla. Miehen pitäisi tukea sinua, eikä uppoutua töihinsä. Olen todella pahoillani. Toivottavasti se mies muuttuu. Raskaana oleva nainen tarvitsee tukea! Varsinkin kun nainen on silloin usein herkällä päällä. Tsemppiä sinulle, toivotaan että tilanne paranee. Onko sinulla mitään tukijoukkoja, sukulaisia/ystäviä?

 

[Heipsis]

Sä elät sun elämäsi parasta aikaa, sä odotat nyt SUN lasta. Se lapsi on SINUN elämän jatkajasi.
Olit kenties suunnitellut teille erilaisen tulevaisuuden,mutta nyt sinä muokkaat sitä.
Ole iloinen kasvavasta ihmisestä sisälläsi. Älä tuhoa sen aivosoluja lääkkeillä. Sä selviät ilman niitä. sun täytyy nyt sun lapsesi tähden.
Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa ja mietin raskauden keskeytystäkin myös. Ja nyt olen niin onnellinen kun MULLA on MUN lapsi. se on sellainen päivänpaiste, parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.
Sen miehen voit laittaa kaatopaikalle.
Ikävä sanoa mutta kuulostaa siltä, että se on tavannut toisen naisen. Meillä oli tota samaa käytöstä ja toinen oli kuvioissa.
Hae itsellesi keskusteluapua seurakunnasta, terveyskeskuksista, ystävistä, auttavasta puhelimesta, mutta älä jää yksin.
Kirjoita tänne vaikka yöllä mutta älä ole yksin. silloin kaatuu maailma päälle, eikä pysty ajattelemaan kunnolla, kaikki ahdistaa.
Itse haen eroa tuosta sikamiehestä, emme tarvitse lapsieni kanssa tuollaista ihmistä lähellemme.
Kyllä sä jaksat. Sulla on IHMINEN Sun mahassa, sun pitää ajatella myös sitä pientä.
Laita nyt vauvan tavaroita, ulkoile, käytä aikaa itsellesi. Makaa vaikka selälläsi sohvalla ja katsele pilviä taivaalla.
Toivon sulle kaikkea hyvää mutta sä tulet pärjäämään sun pienokaisesi kanssa - ilman tollasta miestä!

 

[onneton odottaja]

Kiitos kannustuksista ja sanoista, että pärjään yksinkin. Sitä tarvitsen. Vaikka en usko siihen vielä. En haluaisi pärjätä yksin. Haluan sen miehen ja yhteisen perheen. Olen niin pettynyt siihen, miten mies on kaikkeen suhtautunut. On muka iloinen ja onnellinen, hänen on hyvä olla ja hyvä luotto tulevaisuuteen. Mutta että minun hyvinvointini ei hänelle sen enempää kuulu. Mitään ylimääräistä ei voi tai halua tehdä. Hän ei ole kasvanut tilanteen tasalle eikä ymmärrä velvollisuuksiaan. Minun on sitä tosi vaikea hyväksyä. Toivon niin toisin. Miehen perhe pitää häntä ihannemiehenä ja varmasti hyvänä isänä. Hän kun auttaa omaa perhettään aina ja kaikessa, kantaa vastuunsa työstä kunnialla. Vaan kun ei jaksa tai halua+ auttaa tai kantaa vastuuta minusta. Miksei?! En ymmärrä.

Lääkärin ja psykiatrin yhteisellä päätöksellä lääkkeet aloitettiin, koska jatkuva masennustila aiheuttaa enemmän vaaraa ja haittaa lapselle, kuin mieto lääkitys. Olin aluksi vastaan, mutta nyt haluan päästä sellaiseen kuntoon, että pystyn huolehtimaan lapsestani kun se syntyy. Muuten alkaavat todella pahat ongelmat. Mies ei voi jäädä lasta hoitamaan. Kuka sitten, jos en minä.

Yritän silti tosissaan alkaa miettiä sitä, että vastuu on ihan oikeasti itse kannettava. Että minä teen tästä elämästä itseni näköisen ja sellaisen, että meidän kahden, minun ja vauvan on siinä hyvä olla. En vain mitenkään haluaisi sulkea miestä pois. En haluaisi...

 

[onneton odottaja]

Piti vielä tuohon laittaa, että oma lapsuudenperheeni on niinikään hajoamassa. Olemme olleet tosi tiivis ja läheinen perhe, mutta nyt kaikki tämä on hautautumassa. On katkeruutta ja vihaa suuntaan jos toiseen. Perheen puoleen siis en voi aina kääntyä, koska hekin ovat kaikki tavalla tai toisella kriisissä ja voimat vähissä. Ne muutamat ystävät, joihin olen jaksanut pitäää yhteyttä, ovat pienten lasten äitejä omine huolineen. Jotain verkkoa on kai pakko alkaa rakentaa silti. Tietäisi vaan mistä aloittaa.

 

[Kysymys]

Voisitko kääntyä miehen vanhempien puoleen? Onhan heistä tulossa kuitenkin isovanhempia ja se on yleensä tärkeä asia ihmisille. Mielestäni sinun kannattaisi jutella esim.miehen äidin kanssa näistä mieltä askarruttavista ongelmista. Voihan olla, että miehen isä oli täsmälleen samanlainen ja siitä pojalle isän malli.

Mainittakoon, että ensimmäinen aviomieheni oli aika välinpitämätön raskausajan. Mitään lastentarvikkeita ei hankittu kuin vasta vauvan syntymän jälkeen. Kun kävimme synnytysvalmennuksesta, hän ei koskaan puhunut vauvasta vaan oli huolissaan miten kasvattaa lapsen koulu-ja teini-ikäisenä. Kuitenkin lapsen syntymän jälkeen kaikki muuttui ja miehestäkin tuli lasta rakastava isä.


Nykyinen miesystäväni on joskus puhunut yhteisestä lapsesta, hänellä taitaa olla hiukan vauvakuume. Olen kuitenkin hänelle todennut, että miksi ihmeessä pitäisi tähän lapsi hankkia, kun emme edes asu yhdessä, saatikka että olisimme naimisissa. Hän on vain todennut hämmästyneenä, että tottakai menisimme naimisiin, jos tulisin raskaaksi! (Hm, ilmeisesti syy, miksi emme vielä ole?)

Mutta sinun tarinasi luettuasi olen oppinut entistä varovaisemmaksi.

 

[rakkaus]

Miehelläsi on mielestäni todella erikoinen tapa osoittaa rakkautta!

 

[onneton odottaja]

Eilinen keskustelu alkoi siitä, kun mies sanoi äitinsä kysyneen miten minä voin. Oli vastannut että sitä samaa (masentunut). Äitinsä oli kysynyt, että mistä se johtuu. Mies oli kertonut syiksi työperäisen stressin, oman perheen ongelmat ja sen, ettei hän ei minun mielestäni tarpeeksi paikalla. Äiti oli tähän kysynyt, että miksi sitten täällä (vanhempien luona) aina olet. Johon mies, että kuka ne hommat täällä tekee, jos en minä. Ja äiti tähän, että nii-in.

Isä ja poika ovat saman alan yksityisyrittäjiä, mutta ei se läheskään aina ole ne viralliset työt, jotka pitävät miestä vanhempiensa luona.

Eli miehen perhe on myös tosi tiivis ja siellä ajatellaan miehen tai oman perheen etua tietysti enemmän kuin minun. Tiedän, että hänen äitinsä on varmasti avuksi sitten kun lapsi on syntynyt. Mutta on se paljon vaikeampaa mennä sieltä hakemaan apua. Varsinkin, kun tätä masennustani ei siellä oikein ymmärretä. He eivät pysty kuvittelemaankaan sellaista tilaa, ettei ihminen pystyisi toimimaan ja tekemään asioita.

 

[Kysymys]

Kirjoituksestasi sai sellaisen kuvan, että miehen vanhemmat ovat erittäin vahvoja tyyppejä, tottuneet selviytymään. Ja tämä vahvuus on ilmeisesti periytynyt pojalle. Vahvan ihmisen on hyvin vaikea ymmärtää heikkoa ihmistä, jos ei itse ole omakohtaisia kokemuksia esim.masennuksesta. Lisäksi luulen, että ikäsi vaikuttaa myös jonkun verran asiaan, olet kuitenkin jo yli kolmekymppinen, etkä siis mikään teinisynnyttäjä, jota pitäisi paapoa pumpulissa.

Ehdottaisinkin, että et näyttäisi heikkoja ominaisuuksia miehen vanhemmille. Sen sijaan keskustelisit heidän kanssaan ihan normaaliin arkisävyyn, kuten liikeneuvotteluissa, että miehesi on antanut lupauksen ENNEN raskaaksi tuloasi huolehtia sinusta muuttamalla sinun kanssasi yhteen ja mitä mieltä perhe on tästä, olisivatko he itse vihaisia, jos yhteistyökumppani pettäisi luottamuksen? Sitten vaatisin mieheltä TARKAN päivämäärän, koska yhteenmuutto tapahtuu, menneille asioillehan ei enää voi mitään, paitsi oppia virheistä.

 

[onneton odottaja]

Miehen vanhemmat ovat tosiaan sellaisia vahvoja selviytyjiä, siksi minua hävettää oma tilani entistä enemmän. Olen luuseri paitsi omissa silmissä, myös muiden.

Olen kerran keskustellut miehen mustasukkaisesta käytöksestä hänen siskonsa kanssa ja sitä kautta tieto kulki äidillekin. Siitä pystyttiin naisissa puhumaan ihan hyvin, mutta kun mies kuuli siitä, oli piru irti. Hän suuttui minulle ja siskolleen aivan älyttömästi. Hän ei missään nimessä halua, että hän mitenkään arvostellaan kenellekään, kaikkein vähiten omalle perheelle. Meidän ongelmamme eivät kuulemma kuulu muille. Eli en uskalla lähteä tässä häntä arvostelemaan tai hänen toimiaan kyseenalaistamaan. Se vain vaikeuttaisi tilannetta.

 

[Janna23]

Mä haluan myös lohduttaa sua. Hyviä neuvoja olet saanut, ja mun mielestä parhain on se, että heivaat sen miehen ja laitat sun lapsen ykköseks. Voin kuvitella, että susta tuntuu nyt todella yksinäiselle, ja se mieshän on todella törkeästi pettänyt lupauksensa. Uskon, että joku päivä, kun hän ei ole yhtä vahva kuin nyt, tajuaa mitä olet joutunut kärsimään. Haluaisin niin kovasti, että tietäisit, että elämä tulee vielä hymyilemään. Masennuksen keskellä sitä ei kyllä usko, mutta ikuisesti se ei kestä. Neuvoisin, että TAHALLAAN tekisit asioita, (jos vaan mitenkään jaksat, ja siitä huolimatta ettei ne tuntuis miltään) jotka liittyy tähän päivään. Osta viherkasveja, ULKOILE säännöllisesti, koita mahdollisuuksien mukaan tavata kavereita (ja yritä hankkia äitikavereita lisää sitten kun lapsesi syntyy, mene kaikkiin kerhoihin ym.). Muista, että maailma on ihmisiä täynnä, ja sulla on mahdollisuus tavata vaikka kuka, et voi tietää =)

 

[Hä?]

Minusta tuntuu että juuri tuo mies AIHEUTTAA sinulle masennusta. Paremmin pärjäisit ilman.

Löytyisikö jostain joku vertaistukiryhmä? Kysele neuvolasta.

 

[kulkuri]

niin, siinä oli kyllä hyviä ideoita. Löytyisikö netistä kavereita odottavista äideistä, keskustelupalstoilta, josta lähteä rakentamaan verkostoa? Siinä miehessä ei kyllä ole mitään menetettävää, joten jätä se, ehkä se saa äänen muuttumaan kellossa hänellä ja alkaa arvostamaan erilailla sinua, jos siis päätät huolia hänet.Muista että hänellä on paljon enemmän menetettävää kuin sinulla. Olet hieno ihminen ja ansaitset arvoisesi kumppanin!

 

[Nyytäinen]

Olet sinä erikoinen ruikuttaja. Ei tietty aavistustakaan tästä ennen raskautta. Pyysikö mies kanssaan naimisiin, hei pyysikö?

Mitä ihmeen vastuuta aikuisesta ihmisestä pitää toisen ottaa? Kyllä minäkin miehenä pakenisin.Ryhdistäyty nyt ja ala korjata sitä satoa jonka olet täydessä järjessä aiheuttanut.Mies kokee olevansa satimessa. Kuka nappasi pyydyksen kiinni? Kuka?

 

[3:n äiti]

Miten raskaus voi olla yllätys ? Etkö ole missään elämäsi vaiheessa saanut valistusta asiassa ?

 

[Kuule]

Ymmärrän,eetä olet sairas,mutta moni muu meistä äiteistä on jäänyt olman tukea esim. minäkin.Oli jo vuosikas valmiina ja odotin toista.Raskaus oli vaikea.Mies ei auttanut mitenkään,nauroi vain ja kulki omia teitäänäätin,eetä näiden lasten eteen teen kaikkeni ja unohdin koko miehen.
Otin eron ja olen kasvattanut lapseni yksin.
Jos mies ei kerran kasva isäksi,niin kyllä sinun täytyy olla äiti lapselle.Lasta ei saa tekemättömäksi ja miten paljon se antaa.
Koskaan ei naisen pitäisi tehdä laste meille vaan itselleen.Naisella on kuitenkin loppujen lopuksi kaikista suurin vastuu.Mies voiu vaikka kesken raskauden häippäistä niinkuin meilläkin.
Mitä se ruikutus auttaa,pitää ajatella lasta,koska se on loppujen lopuksi lyhyt aika ihmisen elämässä ja miten paljon se antaa.Nyt lippu korkealle ja ala elää omaa elämää yhdessä lapsen kanssa.

 

[Hä?]

Eihän tuen hakeminen ole ruikutusta. Siitä on apua lapsellekin, jos äiti voi paremmin. Tämä on ihan järjetöntä tämä ""kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat"".

 

[Tsemppiä]

Minusta sinä olet lopulta vahvempi ihminen kuin miehesi, vaikkei päällepäin siltä vaikutakaan.

Miehesi pakenee elämää ja vastuun ottamista siitä. Kuulostaa ihmiseltä, jonka mielestä kaiken pitäisi aina olla ""kivaa"". Kotileikki kuulosti kivalta ajatukselta, mutta nyt kun siitä tulisikin totta, hän meni paniikkiin. Pakenee uutta pelottavaa rooliaan isänä ja puolisona muka hyvin tekosyin (kiire töissä, velvollisuudet lapsuudenperhettään kohtaan).

Hitto vie, yhdessä suunniteltu lapsi ja miehen aloitteesta aikanaan tehdyt suunnitelmat ja lupaukset!

Miehelläsi ei myöskään tunnu olevan empatiataitoja. Usein ihmisillä on vaikeuksia suhtautua psyykkisiin ongelmiin, hänen pitäisi ymmärtää masennuksen olevan ihan oikea sairaus, josta ei voi noin vain nousta vain ja ainoastaan ""ottamalla itseään niskasta kiinni"". Luultavasti hän itse on välittömästi paapottava sänkypotilas jos tulee jotain pientä fyysistä ongelmaa, esim. aivastaa kerran ja on nuha?

Osaako miehesi oikeasti rakastaa? Minusta rakastava ihminen ei käyttäydy noin; julmasti ja itsekkäästi. Jos mies aidosti rakastaisi sinua, hän olisi tukenasi nyt. Hän TAHTOISI auttaa sinua, koska eihän rakastava ihminen halua nähdä rakkaansa kärsivän?

 

[onneton odottaja]

Raskaus oli siinä mielessä yllätys, ettei sitä yritetty. Mies oli kuitenkin koko ajan innokas lapsen tekemisestä ja kumin ""unohtuminen"" kahtena rakastelukertana tuotti heti tulosta. Ei tämä mikään vahinko silti ollut. Hassua, että mies vielä aktiivisempana osapuolena koko ajan. Ja nyt kun olen raskaana, ei tämä tila kiinnosta yhtään. Lasta varmaan odottaa. Mutta odottaa myös, että minä hoidan kaiken, pyöritän arjen, kun hän on kiinni muualla. Hänelle jäävät kaiketi sitten ne parhaat palat.

Mielenkiintoinen ajatus tuo, että mies pakenisi tilannetta ja vastuuta. Ei ole tullut mieleen. Mutta nyt kun asiaa ajattelee, ei hänellä kyllä ole mitään huolta huomisesta, taloudellisesti kyllä, mutta ei muuten. Eli ei halua ajatella koko rumbaa lapsen synnyttyä. Ajattelee ehkä, ettei tarvitse, koska minä olen sitä varten kotona.

Koen tosi loukkaavaksi sen, ettei mies halua ymmärtää tai tukea. Olen raskaana ja sairas. Niin, miksi hän ei halua parantaa oloani, jos kerran minua rakastaa? Kyllä minä haluaisin auttaa ja tukea häntä, jos tilanne olisi toisin päin. Pintaan nousee niin ristiriitaisia ajatuksia... Meillä oli eilen kuin pohjoisnavalla. Mies tuli kotiin vasta yhdeksältä ja oli jo sängyssä kymmeneltä, mutta se tunti siinä välissä. Yritin jutella päivän tapahtumista, mutta en muuten ottanut kontaktia. Mies oli huonolla tuulella, eikä yrittänyt itse yhtään mitään. Näin se tuntuu etenevän, jos en yritä, ei hänkään.

Tänään mies lähtee viikon reissuun. Ehkä ihan hyvä tauko tähän väliin. Pitää tosissaan miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen. Nyt tunteet ovat niin ristiriitaisia. Minulla on ikävä häntä ja läheisyyttä, mutta olo on loukattu. Eilen näitä kirjoitellessa ja lukiessa nousi kiukku. Sitten taas mietin, että vaadinko liikaa. Koska miehellä on oikeasti kiire ja paljon muutakin murehdittavaa. Jotenkin tuntuu, että pitäisi vaan vetäytyä kuoreensa ja antaa maailman pyöriä jossain ulkopuolella. Mutta sekään ei ole hyväksi parisuhteelle...

 

[Heipsis]

Nyt otat itsäsi niskasta kiinni, talutat peilin eteen ja kato kuka siellä on. Sinä, arvokas ihminen, lapsesi ÄITI!
Tiedän että tuollaisista asioista masentuu, joten älä v'litä kaikesta palautteesta jota täältä saat.
Mutta sä pärjäät ilman sitä miestäkin. Vaikka 'kotiperheesi' on myös hajoamassa, olet aina heidän lapsensa, enkä usko, että he kieltäytyisivät sinua auttamasta jos apua pyydät. Vanhemmat auttaa aina, jos ei muuten niin kuuntelemalla. aloita se tukiverkon rakennus sieltä kuitenkin. Ja kai sulla on edes yksi ystävä, se riittää alkuun. Ja kuten tossa joku sano, niin neuvolasta voit kysyä ja kuten minä sanoin seurakunta. Mulla kävi diakonissa juttelemassa. ei puhuttu uskonnosta vaan mua painavista asiosta.
sun pitää uskoa itseesi!!!
Ei ole helppoa tehdä päätös jättää lasten isä. Hei minä olen tehnyt sitä päätöstä tässä vuoden ja olen edelleen hiukan epävarma. Ja nyt on kaksi lasta jo. Mutta jossain vaiheessa vaan tarvii punnita asiat tärkeysjärjestykseen ja nyt siinä on kärkipäässä sinä ja sun lapsi. Se mies tulee siellä jossain, älä edes katso missä takana.
Viikon ero tekee teille nyt hyvää. Se myös joko herättää isän tai saa hänet ainakin tajuamaan onko teidän kanssa vai ei.
Ja jos suinkin pystyt nyt, ole välinpitämätön miestä kohtaan ja innostunut muista asioista. Se monesti herättää miehet huomaamaan mitä on tapahtunut. Sano meneväsi tekemään jotain sellaista nyt yksin mitä te olette ennen tehneet yhdessä. Huomaat miehen reaktioista mitä aikoo tehdä tulevaisuuden suhteen. Ja ala elää SUN
ELÄMÄÄ. Ketään ei voi väkisin pitää, se sun pitää huomata ja ymmärtää. Ja jos mies jättää sut nyt niin ei se ole sun arvoinen, ei todellakaan!

Toivon sun mielen piristyvän ja sun jaksavan. Meitä taistelevia on paljon, jos se sua lohduttaa, et ole yksin. Minä aion myös tarjota elämää lapsilleni tulevaisuudessa yksin. On väärin antaa vääränlainen elämänkuva lapsille.
Ja mulla on nyt kaksi lasta. Ei niidenkään isä välittänyt meistä. Ja lapset on aivan ihanat. Mies vaan koki sen toisen naisen paremmaksi kuin meidät. Siis hän valitsi oman tiensä, antaa mennä.
MOnet itkut olen itkenyt ja ollut sairaslomalla lievän masennuksen vuoksi. Tiedän tunteen. Masennus on sairaus siinä missä muutkin.
Häntä pystyyn ja tuulta päin!

 

[been there]

Hei Onneton odottaja!

Olen itse ollut viisi vuotta sitten vastaavassa tilanteessa. Oltiin seurusteltu miehen kanssa vajaa kaksi vuotta, mutta asuttiin eri osoitteissa. Mies alkoi jo suhteen alusta saakka puhua halustaan saada lapsi/lapsia kanssani ja lupasi huolehtia minusta kaikin tavoin jos tulisin raskaaksi. Kihloihin/naimisiin menolla tai yhteen muuttamisella ei kuitenkaan hänen mielestään ollut kiire. Ja minä uskoin... Tulinkin sitten raskaaksi, kun ehkäisyn suhteen tapahtui tietoista lipsumista. Kun sitten raskaustesti näytti positiivista mieheen iskikin pakokauhu ja masennus. Raskausaika oli kamalaa. Riitelimme jastkuvasti, ihme etten saanut keskenmenoa. Minä olin masentunut ja tuen tarpeessa kuten sinäkin, eikä mies sitä ymmärtänyt.Yhtäkkiä yhteen muuttamisella ei ollut kiire ja miehen menot vain tuntuivat lisääntyvän. Mistään hän ei halunnut luopua raskauteni takia. Sitten hän ilmoitti, että ei aio osallistua minun elättämiseeni, vaan saan itse elättää itseni. Lapsesta hän maksaisi normaalit elatusmaksut ja osallistuisi sen elämään.

Aikani yritin vaikka millä keinoilla, myös kiristämälla pakottaa miestä ""normaaliin"" perhe-elämään. Kihloihinkin mentiin minun vaatimuksestani jossain vaiheessa mutta muuten mikään ei muuttunut. Arvaa toiko sormus minkäänlaista turvaa taikka onnea? No ei todellakaan! Lapsen synnyttyä masennuin ja uuvuin muutamaksi kuukaudeksi täysin. Muutin takaisin lapsuudenkotiini, muuten en olisi jaksanut. Ilman äitini korvaamatonta apua olisin varmaan ollut jo laatamossa. Suhde mieheen oli kiikun kaakun, hän kuitenkin tapasi minua ja lasta säännöllisesti. Pikkuhiljaa vointini alkoi kohentua. Ne olivat pieniä askelia. Aloin huolehtia ulkonäöstäni, käydä jumpassa ja tavata taas ystäviäni. Palasin keskenjääneiden opintojeni pariin ja valmistuin. Samalla kun oma vointini kohentui, en ollut enää niin tarvitseva miehen suhteen. Elin omaa elämääni lapsen kanssa ja turvaverkon olin rakentanut muiden kuin hänen varaansa. Lopulta olin saanut miehen itsekkäästä käytöksestä niin tarpeekseni, että ilmoitin miehelle lopettavani suhteen.

Kuinkas sitten kävikään? Mies sai paskahalvauksen. Itki, huusi ja sanoi rakastavansa meitä yli kaiken. Mitä ikinä halusinkaan, hän antaisi. Vihille mentäisiin vaikka heti. Ja uskomatonta kyllä, nykyään me asumme saman katon alla yhtenä perheenä, naimisiin en ole vielä halunnut. Mies osallistuu perheensä elättämiseen kuten muutkin miehet ja viihtyy kotona. Töitään ja muita menoja on vähentänyt rutkasti. Ei juokse baareissa. Lapsen kanssa viettää paljon aikaa (tosin niin on aina viettänyt, myös silloin kun meillä oli hankalaa) Kesäkuussa meille syntyy toinen, toivottu lapsi. Mies on asiasta ekstaasissa ja haluaa mukaan neuvolaan yms. Kosinut on jo monta kertaa, mutta vielä en ole suostunut. Elämä on nyt aivan erilaista.

Mies on todella pahoillaan aikasemmasta käytöksestään. Ei osaa selittää sitä muuten kuin omalla paniikillaan, itsekkyydellään ja kypsymättömyydellään (oli yli 30 v...). Sanoo olevansa onnellinen, että vihdoinkin ymmärsi mitä oli menettämässä ja että annoin vielä mahdollisuuden.

Jokainen tarina on kuitenkin erilainen. Miehesi tulevia reaktiota on mahdotonta ennustaa, mutta jos sinulla mitenkään on voimavaroja, ala ihmeessa rakentaa itsellesi elämää joka ei rakennu miehesi varaan. Et voi kuin voittaa. Miehesi ehkä tuntee olevansa nurkkaan ajettu ja ahdistunut. Onhan noita vauvahaaveita kiva rakennella, mutta todellisuus on usein toinen. Tiedän, että sinulla on nyt tosi vaikeaa, enkä ollenkaan väitä etteikö miehesi olisi toiminut kusipäisesti. Syllistäminen ei nyt vain auta tilannettasi mitenkään. Kuule, kyllä sinunkin risukasaasi vielä aurinko paistaa, lupaan sen. Voi olla, että huomaat joku päivä, että SINÄ et enää halua miestä elämääsi eikä tosinpäin! Ole itsekäs!