Miehen lapsi kitisee ja märisee kokoajan :(

["minä"]

Ollaan "uusperhe", aika tuore sellainen. Miehen lapsella on kuulemma kurinpalautus meneillään äitinsä luona ja kyllä meilläkin, meillä lapsi vain on harvemmin. Joka toinen vkl. Kuitenkin, vaikka aika on noinkin lyhyt, on se tosi rankkaa. Lapselle ei mikään passaa. Joka asiasta alkaa itku. Oikein raivostuttava märinä itku, miksi mun pitää, miksi minä en saa.... argh! Lapsi on lisäksi tosi röyhkeä, ei mitään tapoja. Ikää 5v. Mietinkin tässä, että onko minusta tähän uusperhe helvettiin, kun tunteet on nyt jo nämä. Mietin myös huolissani lapsesta, onko sillä kaikki ihan hyvin? Oireileeko eroa (reilu vuosi), uutta perhettä äidin luona ja uutta perhettä isän luona? Tarviikohan se jotain terapiaa ehkä? Minun lapset ei ole tuollaisia, vaikka niilläkin on elämässä paljon uutta.

 

[oireilee]

Luultavasti oireilee eroa Omille lapsille sisaruksista voi olla tukea, mutta miehesi lapsi ehkä kokee itsensä ulkopuoliseksi isossa perheessä, jossa isä vain on tuttu.

 

[miettijä]

ja saattaa olla että kukaan ei oikeasti kohtaa sitä todella, ero tai muu vienyt voimat tai muuten vaan lapsi kokee olevansa ei-toivottu ja ei-rakastettu. Mitä jos antaisi joskus armon käydä oikeudesta ja kukaan ei ilmaisisi väsymystä lapseen? Ottaisi kiukuttelun vastaan ja halaisi, ja kysyisi mikä on oikeasti? Voi olla että yhtään ystävää, ei edes vanhempien tukea ja läsnäoloa ja liian suuria murheita. Ja kyllä voi olla hyvä juttukin esim. terapia.

 

[Huspati Huta]

Osaksi voi olla kyse sinun negatiivista tunteistasi lasta kohtaan, käytät hänen tunnetilojensa ilmaisuista negatiivisia ilmauksia, kuten kitistä ja märistä. Sillä on väliä, miten asioista ajattelee. Jos vaikka itse olet surullinen, et tykkäisi siitä, jos sinun sanotaan märisevän tai kitisevän, luultavasti voit tunnustaa itkeväsi tai valittavasi. Kun ajattelee toisesta kielteisesti, hänen tapansa ilmaista itseään tuntuu paljon pahemmalta, kuin jos koittaisi ajatella mukavammin. En tarkoita, että lapsen käytös olisi sinun syytäsi, vaan sitä, että suhtautumisesti kuulostaa siltä, että valmiiksi suhtaudut häneen nuivasti.

 

["aapee"]

Osaksi voi olla kyse sinun negatiivista tunteistasi lasta kohtaan, käytät hänen tunnetilojensa ilmaisuista negatiivisia ilmauksia, kuten kitistä ja märistä. Sillä on väliä, miten asioista ajattelee. Jos vaikka itse olet surullinen, et tykkäisi siitä, jos sinun sanotaan märisevän tai kitisevän, luultavasti voit tunnustaa itkeväsi tai valittavasi. Kun ajattelee toisesta kielteisesti, hänen tapansa ilmaista itseään tuntuu paljon pahemmalta, kuin jos koittaisi ajatella mukavammin. En tarkoita, että lapsen käytös olisi sinun syytäsi, vaan sitä, että suhtautumisesti kuulostaa siltä, että valmiiksi suhtaudut häneen nuivasti.

En suhtaudu nuivasti, enkä puhu lapselle näillä negatiivisilla ilmaisuilla. Nyt mulla onkin lupa vähän päästellä höyryjä, kun lapsi ei täällä ole näkemässä märinä tekstejäni. Lapsi tykkää minusta ja ystävällinen olen hälle ollut. Vaikka ystävällisistä sanoistakin saa märyt palkaksi.

 

[aapeelle]

Voisit ap miettiä, että entä jos ex-miehesi uusi kumppani suhtautuisi noin lapsiisi. Kehuu omia ja sinun lapset kitisee ja ei osaa käyttäytyä arrrgh.
Kyseessä on kuitenkin 5v lapsi, jonka täytyy tuntea olevansa hyväksytty, tarpeen ja rakastettu.

 

[Huspati Huta]

[QUOTE="aapee";23460797]En suhtaudu nuivasti, enkä puhu lapselle näillä negatiivisilla ilmaisuilla. Nyt mulla onkin lupa vähän päästellä höyryjä, kun lapsi ei täällä ole näkemässä märinä tekstejäni. Lapsi tykkää minusta ja ystävällinen olen hälle ollut. Vaikka ystävällisistä sanoistakin saa märyt palkaksi.[/QUOTE]=)Hyvä niin. Tiedän vain omasta kokemuksesta (samanlaisesta muuten, muttei minulla ollut omia lapsia siihen aikaan, kun miehen lapsi oli pieni) että oman ajatusmallin muuttaminen oli helpompaa, kuin lapsen muuttaminen. Kuten yleensäkin ihmisten kanssa.

 

["aapee"]

ja saattaa olla että kukaan ei oikeasti kohtaa sitä todella, ero tai muu vienyt voimat tai muuten vaan lapsi kokee olevansa ei-toivottu ja ei-rakastettu. Mitä jos antaisi joskus armon käydä oikeudesta ja kukaan ei ilmaisisi väsymystä lapseen? Ottaisi kiukuttelun vastaan ja halaisi, ja kysyisi mikä on oikeasti? Voi olla että yhtään ystävää, ei edes vanhempien tukea ja läsnäoloa ja liian suuria murheita. Ja kyllä voi olla hyvä juttukin esim. terapia.

Voihan se olla, ettei saa tarvitsemaansa tukea. On puhunut, että äidin mies huutaa sille. Isäkään ei aina jaksa touhuta lapsen kanssa, vastata tuhansiin kysymyksiin, olla kiltti. Jos joutuu komentamaan, saman tien alkaa itku. Tuntuu, että on todella huono itsetunto lapsella.

 

[Karju]

Lapselle annetaan periksi kun se itkee, siitä se johtuu. Paremmin saa huomiota kiukkuumisella kuin puhumisella.

 

["aapee"]

Voisit ap miettiä, että entä jos ex-miehesi uusi kumppani suhtautuisi noin lapsiisi. Kehuu omia ja sinun lapset kitisee ja ei osaa käyttäytyä arrrgh.
Kyseessä on kuitenkin 5v lapsi, jonka täytyy tuntea olevansa hyväksytty, tarpeen ja rakastettu.

Kyllä tiedän, että ajatusmaailmassani tässä asiassa olisi parantamisen varaa. Haluaisin nimenomaa hyväksyä lapsen sellaisena kuin on, jaksaa kiukuttelut ärsyyntymättä. Sitä mietinkin tässä, onnistuuko se minulta, kun kyseessä ei oma lapsi ole.. On se vaan rankkaa lapsen kitinät, oli oma tai ei, siis ihan lähes 24/7 kitinä, ei ole kyse mistään pikku itkuista silloin tällöin.

 

["akka"]

Vuodessa on tapahtunut lapsen elämässä tosi suuria mullistuksia.Vanhempien ero,uudet kumppanit ja niiden mahdolliset lapset.
Antakaa lapselle aikaa.

 

[entäjos]

Entä jos keksisitte yhdessä jotain mukavaa tekemistä perheenä? 5v saisi olla mukana suunittelemassa esim. eväsretkeä. Ja sääntö nro 1 retkellä, ettei kukaan kiukuttele.
Tai suuntaatte esim. hoploppiiin ja sit jädelle. Kotonakin puuhaatte yhdessä, katatte pöytää, pyyhitte pölyjä ja lapsi saa palkaksi esim. euron. Kiukuttelun hetkellä otat lujaan syleilyyn ja sanot että rakastat ja irti pääsee, kun ei enää kiukuta.

 

[Huspati Huta]

[QUOTE="aapee";23460846]Kyllä tiedän, että ajatusmaailmassani tässä asiassa olisi parantamisen varaa. Haluaisin nimenomaa hyväksyä lapsen sellaisena kuin on, jaksaa kiukuttelut ärsyyntymättä. Sitä mietinkin tässä, onnistuuko se minulta, kun kyseessä ei oma lapsi ole.. On se vaan rankkaa lapsen kitinät, oli oma tai ei, siis ihan lähes 24/7 kitinä, ei ole kyse mistään pikku itkuista silloin tällöin.[/QUOTE]
Kyllä se siitä, sanoit että tilanne on tuore vielä. Eihän sitä hetkessä sopeudu uusiin ihmisiin, uuteen perhemalliin, se vie aikansa. Ja vaikka aikuisten osa onkin olla niitä aikuisia ja tukea lapsia, niin ymmärrettävää on, että joskus tulee tunne, että tuleekohan tästä yhtään mitään. Siinä on sekin vielä, että tuossa vaiheessa sitä on siihen uuteen kumppaniin niin rakastunut, että häntä katsoo vielä vaaleanpunaisten lasien läpi ja tietysti hänen kanssaan haluaa olla yhdessä ja lähellä jne, mutta sitten ne muut osapuolet, oma ex kenties, lapset molemmin puolin, siinä se aikuisuus punnitaan. Mutta tosi usein nämä jutut kyllä toimivat, kun kaikille annetaan aikaa tarpeeksi. Ja tosiaan ne negatunteetkin tunnistetaan ja niille on tilansa, muttei niiden anneta ottaa pomon paikkaa.

 

[Intsku]

Minun miehelläni on myös 5 vuotias lapsi, mutta minulla ei ole omia lapsia. Eikä meillä kyllä narisemista ja jatkuvaa kiukuttelua ole. Mutta itse kyllä uskoisin tässä sinun tapauksessa reagoivan eroon, reilu vuosi kun ei ole kovin pitkä aika. Kokemuksesta tiedän, että tuon ikäinen kaipaa todella paljon huomiota ja myös nauttii siitä kun sitä saa. Yhdessä ulkoilut, syömiset ja varsinkin leikkiminen lähensi minua mieheni poikaan erittäin paljon. Ja poika on täällä, vaikka mieheni ei juuri sinä päivänä olisikaan kotona.... Tsemppiä ap! Välillä se toki voi olla aika raskasta, mut omilla valinnoilla minulla helpotti

 

["aapee"]

Entä jos keksisitte yhdessä jotain mukavaa tekemistä perheenä? 5v saisi olla mukana suunittelemassa esim. eväsretkeä. Ja sääntö nro 1 retkellä, ettei kukaan kiukuttele.
Tai suuntaatte esim. hoploppiiin ja sit jädelle. Kotonakin puuhaatte yhdessä, katatte pöytää, pyyhitte pölyjä ja lapsi saa palkaksi esim. euron. Kiukuttelun hetkellä otat lujaan syleilyyn ja sanot että rakastat ja irti pääsee, kun ei enää kiukuta.

En minä miehen lasta rakasta, ei millään pahalla, mutta en. Me tehdään yhdessä asioita, viimeksikin käytiin laskemassa mäkeä, paistamassa makkaraa, on käyty leikkipuistoissa, ulkoiltu, pelattu yhdessä. Lasten kanssa me ne ajat ollaan, kun lapsi on täällä. Siksikin kai niin raskasta, kun kaikki aika omistetaan lapsille. Yöllä saa hetken hengähtää. Mutta kiukuttelut jatkuu noiden mukavien juttujen äärellä, makkara on paistettu väärin, kelkka on vääränlainen, lapsi haluaisi tiettyä ruokaa, sitä ei ole.. Ennen kiinnitin huomiota siihen, että lapsen vanhemmat tuntuivat tekevän kaikkensa, ettei lapsi koe pettymyksiä. Nyt ovat kai sen ymmärtäneet, että ei hyvä. Voi olla myös, että on aikanaan saanut niin paljon periksi tuolla itkulla, että se jatkuu ja jatkuu.

 

[mamma11]

siis anteeks nyt vaan mutta jos noin suhtaudut miehes lapseen niin ei ihme että lapsi käyttäytyy tolla tavalla.. ja vaikka kuinka olisit ystävällinen lapselle niin lapset sen todellakin aavistaa ilman että sanot tai näytät mitään.. ja vielä sekin lapsi joka on eroneesta perheestä tulee aika pitkään näyttämään tunteitaan tolla tavalla koska ne toivoo koko ajan että vanhemmat palaa yhteen.. ja jos et ikinä tuu rakastamaan tota pientä lasta niin minkä takia oot sitte sen isän kanss.. etkö ymmärrä että et voi vaan miestä yksin saada koska siihen kuuluu se sivutuote eli lapsi.. ja kannattais nyt vaan tottua siihen että se lapsi tulee olemaan siinä mukana ja ero on TODELLA rankkaa pienille lapsille.. voin vaan omasta kokemuksesta sanoa koska olen eronnut jo 3v sitte lasten isästä ja lapsilla on vieläki kiukku päälle siiitä... tosin meidän tilanteessa isä jätti lapset kokonaan..

 

["Kaisa"]

Jos äitin ja isän erosta on vuosi ja nyt on jo kummallaki uudet kumppanit + heilläki lapsia, ni onhan se nyt selvä et 5v on hukassa! Tuo ehottamasi terapia ei välttämättä ois ollenkaan huono idea..

 

["Kaisa"]

Et rakasta lasta vaik rakastat sen lapsen isää... onkohan rakkaus isään aitoa?

 

[Intsku]

En ymmärtänyt tuota kun kirjotit ettet rakasta lasta etkä tuu koskaan rakastamaan... hmm, kyllä minä ainakin mieheni lasta rakastan. Ihan aidosti ja oikeasti. Nautin ajasta hänen kanssaan. Mutta tuollainen tyrmääminen sinun kohdaltasi ei varmasti johda ainakaan parempaan suuntaan!

 

["aapee"]

[QUOTE="Kaisa";23461095]Et rakasta lasta vaik rakastat sen lapsen isää... onkohan rakkaus isään aitoa?[/QUOTE]

Eiköhän näihin asioihin tarvitse aikaa? Miten voisin rakastaa lasta, jota en vielä edes tunne? En usko, että miehenikään minun lapsia rakastaa, enkä semmoista ole vuosiin vielä odottanutkaan. Kiintymys/rakkaus tulee tässä tilanteessa mielestäni pikkuhiljaa.

 

["aapee"]

En ymmärtänyt tuota kun kirjotit ettet rakasta lasta etkä tuu koskaan rakastamaan... hmm, kyllä minä ainakin mieheni lasta rakastan. Ihan aidosti ja oikeasti. Nautin ajasta hänen kanssaan. Mutta tuollainen tyrmääminen sinun kohdaltasi ei varmasti johda ainakaan parempaan suuntaan!

Siis haloo, missä kohtaa sanon etten koskaan tule rakastamaan? Näetkö harhoja kenties? Ärsyttävää..

 

[uusvanhemmille]

uusionni.net: sieltä vertaistuki

 

["hmmm"]

Itse pidän kovasti jopa oman ystävän lapsista, vaikka heilläkään ei mikään huippuitsetunto ole. Jos välittää toisesta niin on helppoa nähdä ne syyt käytökseen, esim saattavat olla "kylmiä" omilleni käydessä , mutta luulen että johtuu siitä että heille ollaan koulussa samanlaisia.
Eikö kannattaisi perheen perustaminen siirtää tai että vain seurustelisitte ja molemmat asetatte omat lapsen ensin koska et pysty välittää miehen lapsesta.