Menetin bestikseni :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Milliäinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Milliäinen

Vieras
Nyt on vuosia kertynyt 24vuotta, alettiin kaveeraamaan 16 vuotiaana amiskan ekalla vuodella. Oltiin heti bestiksiä, hän sairastui vaikeaan masennukseen 19-vuotiaana ja minä kävin häntä melkein joka päivä katsomassa suljetulla osastolla, puhkuin elämää hänen sydämeensä ja aina jaksoin vannottaa et kyllä sinä vielä tästä yli pääset! Ja niin hän pääsi, on kertonut kaikille tuttavillemme, että minä olin se enkeli joka hänet kantoi yli sen helvetin.

Kesällä hän meni naimisiin, he ostivat miehensä kanssa talon ja haaveilevat nyt lapsesta. Hän on myös minun lapseni kummi, paras mahdollinen. Jos kuolisin, haluaisin, että lapseni ovat hänen elämässään.

Minulla alkoi elämässä tänä kesänä, hänen häidensä jälkeen vähän vaikea jakso elämässäni. Muutto vieraalle paikkakunnalle, ei ketään kaveria/tuttua kelle puhuisi. Syksyllä kaksi läheistä sukulaista poistui taivaaseen, surin ja surin yksin (oli tietysti mies mutta kaveria tarvitsisin) ja koko ajan elämään tippuu entistä vaikeampia asioita joita pitäisi vaan jaksaa yksin kantaa.

Olen yrittänyt viestittää hänelle mitä kuuluu ja että minä olen täällä. Ei hän vastaa, tai jos vastaa: kauhee kiire, en kerkee jutella. Päiviä on kulunut nyt puoli vuotta kun olen vain odottanut, tarvitsisin tällähetkellä todella ystävää. Olen alkanut käymään psykologilla juttelemassa, tiedä sitten pitäisikö mennä ihan lääkärin luokse, joskus pahaolo niin et kurkkua puristaa. Tästäkin asiasta laitoin viestin hänelle, takaisin laittoi: " Tahdon sen ihanan ja hassun ihmisen takaisin elämääni, kyllä se ajan mittaan helpottaa, minä tiedän sen. Minulla on nyt onnellinen elämä täällä, pyri sinäkin siihen". Eikä sen koommin ole kuulunut mitään.. yhden kerran tänään soitti, en vastannut. En jaksa puhua enään. Oon ihan rikki, tarviisin kuuntelijaa jolle voisi puhua tämän kaiken pois, mutta kun ei ole niin pitää vaan jaksaa. Hän kirjoitti joskus, miten hyviä ystäviä hänellä siellä on ja miten uusi elämä on saanut hänen elämänsä aivaan uuteen uskoon.

Olen harmissani, minä autoin häntä monta vuotta ja itkin hänen kanssaan yölläkin puhelimessa ja soittelin maat ja mannut läpi lääkäriä. Minulle hänellä ei sitten olekkaan aikaa yhtään, hänellä on nyt parempi elämä siellä kaukana, toivottavasti löydän joskus vielä yhtä hyvän ystävän kuin hän oli, silloin joskus.
 
Kurjaa. :( Minunkin ex-paras ystäväni yllätti minut loppupeleissä sillä että ei se ystävyys ollutkaan niin vastavuoroista. Toivottavasti löydät uuden hyvän ystävän uudelta paikkakunnalta.
 
hän ei ole todellinen ystävä.. hän oli valmis ottamaan apua mutta ei valmis sitä antamaan.. hän selvisi omista ongelmistaan, miksi vaivautuisi kantamaan huolta muista..
 
Tuntuu tuo vastavuoroisuus olevan aika kortilla monellakin tyypillä.. Voimia sinulle ja toivottavasti pystyt löytämään elämääsi uuden parhaan ystävän, jonka kanssa voitte tukea toinen toisianne vuorotellen, nauraa iloille ja surra suruja! Menetin itsekkin yhden tosi tärkeän ýstävän, mutta nyt kun olen miettinyt suhdettamme niin huomaan, kuinka paljon hän onkaan vaatinut antamatta tilalle mitään.
 
Pistäppä nuo tuntemasi asiat hänelle kirjeessä tai vaikka ihan tylsästi tekstarilla, sitten näet onko hän oikeasti ystävä, vai ei.
Saattaahan olla, että ei ymmärrä sinun olevan huonossa jamassa, kun kuitenkin olet ollut se vahva ihminen hänelle.
 
Otan osaa, tiedän miltä susta tuntuu. Minulla oli vähän samantyyppinen ihmissuhde, jonka sitten lopulta itse katkaisin, kun en enää jaksanut. Minä olin hänen tuki ja turva, nostin ylös elämän karikoista. Sitten, kun itse olisin tarvinnut tukea, ei aikaa minulle ollut. En pidä enää koko tyyppiin yhteyttä.
 
Tollasia "ystäviä" on ikävä monella.. Kyllä niistä ennenpitkää tulee entisiä ystäviä kun ei kukaan jaksa vaan loputtomasti antaa saamatta itse mitään.

Itsellä oli sydänystävä yläasteelta asti, oltiin paita ja perse ja pidettiin yhtä kaikessa. Siinä vaiheessa kun mä löysin ensimmäisenä vakavan poikaystävän, hän oli niiiin katkera ja kateellinen ettei suostunut pitämään melkeen vuoteen lähes mitään yhteyttä. Sitten kun itse löysi jätkäkaverin, oli liian kiireinen tapaamaan mua vaikka itse olin yrittänyt pitää välit jonkinlaisina koko ajan.

Sitten alkoi hänellä ja poikaystävällä ongelmat. Jätkä oli väkivaltainen ja erittäin viinaan menevä. Asuivat yhdessä ja kaveri sai turpaan melkein joka viikonloppu. Saattoi soittaa kolmelta yöllä vaan itkeäkseen sitä miten tässä taas kävi näin ja miten hän kyllä tappaa ittensä ihan kohta. Pari vuotta kuuntelin ja tuin, yritin auttaa ja ohjata eteenpäin, lupasin auttaa hakemaan apua ja tulemaan auttamaan muutossa ym. Ei, jotkut vaan ovat liian marttyyreja. Lopulta kun hänellä meni vähän turhan lujaa viinan ja pillerien kanssa, paneskeli ympäriinsä ja soitti aina viikonloppuna aamuyöllä kännissä miten se ja se mies tällä kertaa hänet petti eikä vienytkään vihille, meni multa hermot. Moneen vuoteen ei oltu puhuttu mun asioista, aina hänen. Koskaan ei yritetty mua auttaa, aina vaan häntä. Koskaan hän ei halunnut apua, pelkästään sääliä. Nykyään viestitellään muutaman kerran vuodessa niitä näitä, synttärionnitteluja tms. Hän pisti välit poikki kun kerran pyysin että soittaisi joskus päivällä eikä yöllä..

Avautuminen.. Sorry.. Edelleenkin vaan harmittaa, oltiin kuitenkin joskus tosi hyviä ystäviä :(
 
Jees, mun ystävyyssuhteista puuttuu kans vastavuoroisuus. Joskus sitä miettii, et onko ystäviä ollenkaan. Vuosien saatossa siihen on jo niin tottunut, ettei asia haittaa pätkääkään, olen itsekkin muuttunut välinpitämättömämmäksi.
 
Jep, kylläpä helpotti et muillakin ihmisillä voi olla joskus ollut sama tilanne!
Hän voi pitää yhteyttä minuun ja kummityttöönsä jos haluaa ja uskoisin et hän ei koskaan unohdakkaan kummilastaan ja annan sen mahdollisuuden hänelle. Itse puolestani annan kaverisuhteen vain lipua ajallaan pois, jos joskus tulee kyselyä perään niin sanon, että annetaan asioiden mennä omalla painollaan.
 
myös olla, että tuot hänen mieleensä niin elävästi hänen vaikeat ajat, joita hän ei halua nyt muistaa. Ehkäpä hän ei ole vielä niin vahva ja terve kuin antaa ymmärtää.
Sulle jaksamisia ja hoida itseäsi kaikesta huolimatta ?
 
Taitaa olla yleistä. Tosin itse kiskoin ystäväni suosta ja itsemurhan partaalta elävien kirjoihin. Kun hän sitten 1,5 vuoden jälkeen alkoi paranemaan,minua ei enää tarvittu. Sen jälkeen välimme hiipuivat (hänen toimestaan: ei kerennyt näkemään,kahvittelemaan,puhumaan puhelimessa..) ja nyt en ole vuoteen kuullut hänestä mitään..olin tehtäväni tehnyt ja hän ei minua enää tarvinnut.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Hisu :
Kurjaa. :( Minunkin ex-paras ystäväni yllätti minut loppupeleissä sillä että ei se ystävyys ollutkaan niin vastavuoroista. Toivottavasti löydät uuden hyvän ystävän uudelta paikkakunnalta.

 

Yhteistyössä