Menee hermot omaan äitiini!!

[Äitisuhde koetuksella]

Onko muilla samanlaista äitiä/anoppia?
Eli: kun hän tulee kylään, juttelee vain omista asioistaan, ei juurikaan kysele lapsilta kuulumisia. Ottaa välillä lapsen syliin ja saattaa alkaa lukea lapselle kirjaa, mutta kun on ensimmäisen sivun lukenut niin alkaa taas juoruta vain minulle...Rasittavaa!! Ja sitten lapset kyselee, että miksi mummi ei leikkinyt minun kanssani? Monesti mummin ollessa kylässä, lapset pettyvät ja menevät vähitelleen omiin huoneisiinsa leikkimään surullisina. Tai sitten alkavat kerätä mummin huomiota tekemällä tuhmuksia, hyppivät sohvilla, kaatavat maljakon tms "älytöntä". Mummin luona ollessa mummi tekee koko ajan ruokaa tai on muuten vain niin "kiireinen" ettei ehdi leikkiä lasten kanssa - sanoo ja lupaa kyllä että "kohta leikitään" ja lapset pettyvät kun ei mummi taaskaan ehtinyt leikkiä.

Surettaa lasteni puolesta. Äitini on sen luontoinen että jos hänelle moisesta käytöksestä huomauttaa, niin suuttuu todella helposti ja "vetää herneet nenäänsä". Jo pienestä pitäen lapsuudenkodissamme vallitsi ilmapiiri "älkää vaan suututtako äitiä, tai äiti lähtee ulos ovet paukkuen". Kärsin tästä edelleen aikuisena, koska en voi koskaan sanoa suoraan äidilleni mitä ajattelen, koska edessä on tällöin välirikko tai puhumattomuus. Pari kertaa näin olen meinaan tehnyt ja äiti suuttui niin kovasti että lähti meiltä ovet paukkuen - lapsetkin ihmettelivät että mihin mummi nyt yhtäkkiä lähti. Monet kerrat on äitini myöskin lyönyt luurin korvaani, jos olen sanonut "pahasti".

Ärsyttää kun en voi sanoa asioita suoraan äidilleni, koska on niin herkkähermoinen. Työpaikallaankin vaikuttaa olevan aikamoinen tyranni (puheistaan päätellen) koska sanoo että jos pomo ei tee niin kuin hän haluaa, niin hän jää sairaslomalle! Yhden esimiehensä hän on jopa saanut työpaikkakiusaamisellaan irtisanoutumaan työstään!!!

Minulle hän soittaa viikottain ja valittelee omista vaivoistaan, työpaikastaan jne...Tuntuu että omat asiani ei häntä suuremmin kiinnosta tai aina saa ne tuntumaan vähäpätöisiltä ja mikä ärsyttävintä - hän on AINA oikeassa ja hänen neuvojaan tulisi aina noudattaa! Myös mieheni on kyllästynyt tähän juttuun.

Jos pystyisin, niin laittaisin varmasti välit poikki äitiini, mutta kun hän on tällä hetkellä ainoa ihminen jolta edes joskus saamme lastenhoitoapua! Muita mahdollisia hoitajia emme tältä paikkakunnalta tunne, tai ovat liian huonokuntoisia hoitamaan lapsiamme.

Pitkä kirjoitus, mutta löytyykö kohtalotovereita? Mitä itse tekisitte tässä tilanteessa?

 

[Maisuli]

Puheluiden kanssa tekisin niin, että kun äiti soittaa, sanoisin hetken kuluttua olevani kiireinen. Että kiva kun soitit, mutta nyt on pakko mennä. Yrittäisin ehkä kyläillessä sitkeästi vaan jankuttaa jostain omasta asiasta, enkä suostuisi kuuntelemaan hänen löpinää. Jos ei tajuaisi, että hänen juttunsa eivät koko ajan voi olla pääasiassa, en varmaan pyytäisi kylään. Mitä iloa niistä vierailuista on teille kenellekään? Mä olen kyllä aika erilainen luonteeltani kuin sinä, joten en jaksaisi tuollaista käytöstä yhtään. Antaisin vetää herneet nenään ja käyttäisin MLL:n hoitajia.

 

[vieras]

Samanlainen äiti mulla ja olen ottanut tietoisesti etäisyyttä. Tosin siis siitäkin hän suuttuu, koska se tarkoittaa sitten sitä että olen suuttunut muka hänelle jostain tms. vaikka se ei pidä paikkaansa. En vain jaksa aina vain kuunnella niitä juttuja hänen elämästään.

Esim. viime viikon alussa puhuin äitini kanssa puhelimessa ja mainitsin, että kaksi pienempää lastamme ovat kipeinä ja kerroin hieman oireista. Sitten puhuttiin muuta (äitini asioita). Torstaina äitini sitten soittaa, että voiko tulla käymään ja sanoin, että voi mutta että lapset on vielä hieman toipumisvaiheessa. Siihen äitini että "jaa onko ne olleet kipeinä". Eli ei koskaan muista mitään tuollaistakaan, vaikka olen ihan selvästi kertonut asiasta vain muutamaa päivää aiemmin. Omat asiat vain pyörii mielessä hänellä, muiden ei kiinnosta.

 

[nina]

meidän äidille sen koira ja juopottelu on tärkeämpää kun oma lapsenlapsi. käy meillä yleensä vaan sillon kun tuo koiran hoitoon. hyvissä väleissä ei olla, ei juurikaan soitella. ihan tarkoituksella pidän etäisyyttä. kadehsin kavereitanu kellä on ihan äiti. omalle lapselleni tulen varmasti olemaan aina maailman paras äiti ja toivottavasti hyvä ystävä.
ja lisäksi inhoan kun äitini kuorsaa ja mässyttää..

 

[nina]

tulipas kirjotusvirheitä,sori

 

[ap]

Esim. viime viikon alussa puhuin äitini kanssa puhelimessa ja mainitsin, että kaksi pienempää lastamme ovat kipeinä ja kerroin hieman oireista. Sitten puhuttiin muuta (äitini asioita). Torstaina äitini sitten soittaa, että voiko tulla käymään ja sanoin, että voi mutta että lapset on vielä hieman toipumisvaiheessa. Siihen äitini että "jaa onko ne olleet kipeinä". Eli ei koskaan muista mitään tuollaistakaan, vaikka olen ihan selvästi kertonut asiasta vain muutamaa päivää aiemmin. Omat asiat vain pyörii mielessä hänellä, muiden ei kiinnosta.

Meillä on IHAN samanlaista!!! Ihanaa kun löytyy kohtalotovereita! Meilläkin äitini puhuu aina suu vaahdossa omista asioistaan ja siihen väliin yritän omia asioitani kertoa. Jälki käteen kieltää asioistani koskaan kuulleensakaan - ja taas on riita aiheesta!

Olen tullut siihen tulokseen että äitini on äkkipikainen, narsistinen ihminen, vaikka KUVITTELEE itse olevansa "hyvä kuuntelija", "ihmisläheinen" ja "sydämellinen" ihminen. Itserakas korkeintaan, minun mielestäni!

 

[ahma]

Kannattaisko joka tapauksessa yrittää tutustua johonkin lapsiperheisiin lähistöltä, että voitaisiin sitte katsoa toistensa lapsia vuoroon. Olisi valtava hyöty teille ja palvelus lapsillekin, että saavat hiukan avarammat piirit, eivät kasva turhan ujoiksi.

Äiteesi taitaa hallita maailmaa tällä marttyyrimeiningillä, eihän se oikeasti semmoinen herkkä ole, ei herkät ihmiset kiusaa pomoa huustuuteriin. Herää kysymys, onko se jo turhan vanha ja urautunut, että kannattaisi tehdä isommin mitään, vai voisiko sitä ruveta hiljaksiin kouluttamaan siihen, että nyt kuule suhteet kääntyy toisinpäin, ja sä alat vähitellen pitämään sitä ystävällistä mutta lujaa kuria jota paitsi hän on lapsena jääny...

Tietysti tuo jumalaton itsekeskeisyys viittais semmoseen, että saattaa olla jotain niin syvällistä vikaa sielussa, että kovin paljon parannusta on turha odottaa. Aika näyttää?

 

[Joo]

No, mulla ei äiti eikä anoppi käy kylässä. Anoppi ehkä kerran vuodessa, samassa kaupungissa asutaan mutta äiti ei koskaan, koska on nukkunut pois. Et kumpi pahempi?

 

[ap]

Marttyyrimeininkiä todellakin! Omasta lapsuudestaan äitini on todella katkera, voisi sanoa että häneltä jäi lapsuus kokonaan elkämättä, koska joutui kantamaan pienestä pitäen huolta perheestään, koska hänen oma äitinsä ei siihen kyennyt (sairastelunsa takia). Ollessani lapsi hän usein jutteli tästä ja totesi, että ei koskaan halua omille lapsilleen samanlaita lapsuutta. Silti olemme häntä pienestä pitäen "palvelleet" ja varoneet loukkaamasta sanallisesti "koska hänellä on ollut niin rankka elämä/lapsuuskin".

Voi vee...tässä on siis soppa syvemmällä kuin ajattelinkaan. Tuota etäisyyttä olen ajatellut enemmän ottaakin äitiini ja onhan tässä pari naapuria lähellä, joilta tarvittaessa voisin lastenhoitoapua kenties pyytääkin. Olen vain niin huono pyytämään apua ulkopuolisilta... (onkohan sekin peruja huonosta äiti-tytär -suhteestani... )

 

[Vieras]

Kuulostaa aivan anopiltani ja apeltani!
Vaikka menisimme heille sovitusti heidän pyynnöstään kylään niin aina heillä on jotain muuta tärkeämpää tekemistä kuin omien lastenlastensa kanssa oleminen.Heillä siis vain nämä kaksi lastenlasta eikä todennäköisesti muita tulekkaan.Katkerana kuuntelen kuinka muiden isovanhemmat osallistuvat lastenlastensa elämään,hoitavat lapsia ym.Meillä ei puhettakaan mistään hoidoista päivällä saati sitten yökylälystä.
Kohta koittaakin sitten aika mummon ja vaarin ihmetellä,kun lapsenlapset eivät enää halua tulla kyläilemään.

 

[ap]

Kuulostaa aivan anopiltani ja apeltani!
Vaikka menisimme heille sovitusti heidän pyynnöstään kylään niin aina heillä on jotain muuta tärkeämpää tekemistä kuin omien lastenlastensa kanssa oleminen.Heillä siis vain nämä kaksi lastenlasta eikä todennäköisesti muita tulekkaan.Katkerana kuuntelen kuinka muiden isovanhemmat osallistuvat lastenlastensa elämään,hoitavat lapsia ym.Meillä ei puhettakaan mistään hoidoista päivällä saati sitten yökylälystä.
Kohta koittaakin sitten aika mummon ja vaarin ihmetellä,kun lapsenlapset eivät enää halua tulla kyläilemään.

Näin meilläkin! Kylään pyydetään, mutta sielläkään ei lasten kanssa olla, omat jutut tärkeämpiä...

Kiitos kaikille kohtalotovereille kirjoituksistenne! Helpottavaa huomata että saman kokeneita on muitakin!

 

[apsi]

Sulla ap tuntuu olevan samanlainen tilanne kuin äidilläni ja minulla on äidinäitini kanssa. Ennen touhu rajoittui kahdenväliseksi, mutta kun mulle on tullut ikää lisää, myös minun pitäisi olla hänen hyppyytettävissään. Hän on hyvä syyllistämään muita, aina vika on jossakussa muussa, ja jos jotain hommaa emme tee sillä punaisella minuutilla kuin käsketään, kullaan liirumlaarum hänen raskaasta elämästään. Raskas se on varmaan ollutkin, ei siinä mitään, mutta minkä me sille voimme? Ja jotain pitäisi saada takaisinkin päin, kuten nyt vaikka välittämistä, satunnainen "kiitos" tai vaikka symbolinen bensaraha joskus. Hän soittaa ja pyytää tuomaan milloin mitäkin, katsoo tuotteen hinnan kuitista, maksaa sentilleen sen, eikä häntä kiinnosta matkakulut pätkääkään vaikka tavara olisi noudettu hänelle pohjoisnavalta - eikä kiitosta kuulu.

 

[minävaan]

itse olisin ihan vaan onnellinen jos äiti olisi säännöllisesti yhteydessä. asutaan samassa kaupungissa mutta mummua ei ihan hirveesti kiinnosta. jos soitan niin sanoo että pitäs tulla käymään. jos ite yritän lasten kanssa kylään, niin on pakko just lähtee töihin tai ei muka oo kotona. lapsille aina puhelimessa lupailee vaikka mitä. sitten ihmettelevät kun ei mummua näy eikä kuulu vaikka lupas.. on myös luvannut hakea reissuun, lapset oottanu reput selässä mummua turhaan...

 

[ahma]

Marttyyrimeininkiä todellakin! Omasta lapsuudestaan äitini on todella katkera, voisi sanoa että häneltä jäi lapsuus kokonaan elkämättä, koska joutui kantamaan pienestä pitäen huolta perheestään, koska hänen oma äitinsä ei siihen kyennyt (sairastelunsa takia). Ollessani lapsi hän usein jutteli tästä ja totesi, että ei koskaan halua omille lapsilleen samanlaita lapsuutta. Silti olemme häntä pienestä pitäen "palvelleet" ja varoneet loukkaamasta sanallisesti "koska hänellä on ollut niin rankka elämä/lapsuuskin".

Voi vee...tässä on siis soppa syvemmällä kuin ajattelinkaan. Tuota etäisyyttä olen ajatellut enemmän ottaakin äitiini ja onhan tässä pari naapuria lähellä, joilta tarvittaessa voisin lastenhoitoapua kenties pyytääkin. Olen vain niin huono pyytämään apua ulkopuolisilta... (onkohan sekin peruja huonosta äiti-tytär -suhteestani... )

Eikös se ole aika selvä, että jos äiteeltä on saanu vain huonoa palautetta avunpyyntöihin eikä ole kehdannut enää sitä pyynnöillä vaivatakaan, niin omassa sielussa on melkoinen takku siinä kohtaa missä kuuluis asua sujuva avun tarjoamisen ja pyytämisen kyky...

Mutta jos siihen apukuvioon saa just sen vastavuoroisuuden tunteen, ja että kaikki hyötyy, niin ehkei se ole sitten niin vaikea uskaltautua?

Oma äitini on itekeskeinen kanssa, mutta marttyyrioireita on onneksi ruvennu näkymään vasta nyt vanhemmiten, eikä mua pysty oikeen kiristämään. Joku on joskus yrittäny, eikä ole onnistunu. Mutta äitini oli väkivaltainen eikä ikinä pyytäny anteeksi lyömisiä. Ehkä osittain siitä hyvitykseksi se kertoili mulle ennen kouluikää toistuvasti tarinoita, miten kauhea hänen äitinsä oli - ajatteli ehkä, että se toimisi ikäänkuin satuna, missä muksu pääsee sitten purkamaan ahdistusta omasta kauheesta äidistään.

Mutta eihän se niin toiminu, vaan aloin sääliä äitiä, kun sillä oli niiiiin kauheeta lapena. Joten mulle kanssa iski toi ongelma: koin samaan aikaan raivoa ja sääliä äitiä kohtaan. Tämmöinen yhtälö saattaa sekottaa lapsen pään pahastikin, jos vielä kaikki kiukunilmaukset kielletään niin hyvin, että muksu alkaa itekkin kiistää kielteiset tunteensa. Onneksi mulle ei niin tehty, mutta jonkunlainen sisäsyntyinen sensuuri kuitenkin iski.

Paras mihin kykenin oli, että joskus 7-8-vuotiaana minusta tuli pysyvästi pakana, kun äkkäsin, että enhän mä halua taivaaseen, koska äiti joutuu kuitenkin alakerran asiakkaaksi ja sitte mä en näe sitä enää koskaan...

 

[Vieras]

Minun äitini:
Haukkuu aina minulle, että jos olisi tämän tiennyt ei olisi meitä tehnyt,(tarkoitti siskoani ja mua). Haukkuu tyttöäni, kun hän käy joillakin tunneilla erityisopettajan luona eli on kuulemma jotenkin tyhmä. Pelkää ajaessakaikkia autoja joita välttelee ajamalla esim. minut kotia kauheita kiertoteitä pitkin vaikka kotini olisi todella lähellä. Ei aja koskaan parkkihalliin, kun se on vaan kauheaa. Ulkoparkkipaikkaan jättää auton, mutta todella kauas ettei auto vaan kolhaise. Lista on loputon...