se on jotenkin jännää...tai ainakin mulla oli.
ensin pelkäsin kauheesti lapsen kuolemaa,sit sitä jo toivoi(pääsisi kärsimyksistä).tuli itsesyytökset..sit itkin sitä et mies menetti lapsensa,kohta tuli vääryyttä kokemisen tunne,sen jälkeen tais tulla surku itteäni kohtaan(multa otettiin lapsi pois,kuinka kehtaan edes liikkua missään),itsesääli(miksi mulle käy näin). :attn:
Myöhemmin tuli kaupassakin sellanen olo,et ihmiset ovat onnellisia,eivätkä tiedä mitä meille on tapahtunut...joskus teki mieli huutaa ilmoille"meillä on surua,menetimme rakkaan.ettekö näe,lopettakaa nauraminen".siis ihan hulluja ajatuksia... :ashamed:
Miisan kuolinpäivästä tulee keskiviikkona vuosi ja kun näitä surullisia juttuja lukee,niin voi tuntea sen saman tunteen taas kun oma lapsi kuoli syliin :/
Mut kaikesta huolimatta...kyllä siitä tuntuu selviävän,vaikka se viekin aikaa ja voimia tosi paljon.Mun mies on kokoajan yrittänyt tehdä jotain.Yhdessä vaiheessa oli vähän haluttomuutta lähteä töihin...
voimia koko margen perheelle :hug: :heart: :flower:
hautajaiset ovat vaikeat....