Täältä voisi tulla yksi sektiokokemuskertomus, yleisön pyynnöstä
Pitkä tarina tulossa!
Meillähän oli viiminen ultraus ja uus synnytystapa-arvio 5.11, jossa sitten lääkärin kanssa päätettiin yhteistuumin, että sektio on lapsen (ja myös äidin) kannalta turvallisin vaihtoehto. Painoarvio lapsella oli 4,6 kiloa ja olisi mahtunut periaatteessa tulemaan, mutta pään ja hartioiden epäsuhta oli lopullinen syy sektioon. Vaarana oli siis, että pää syntyisi helposti ja sen jälkeen synnytys pysähtyisi ja voitaisiin joutua hätäsektioon, jolloin vauvan ahdinko puoliksi syntyneenä kanavassa olisi ollut todella vaarallinen. Näinpä siis sektio päätettiin tehdä seuraavana päivänä päivittäiskirurgisena, eli jossain välissä, kun vaan salissa olisi tilaa. Varauduttiin siis pitkäänkin odotukseen, koska tämä oma leikkaus ei ollut millään tavalla kiireellinen.
Kahdeksalta aamulla palattiin synnytysvuodeosastolle, jossa meidät ohjattiin miehen kanssa huoneeseen. Meille molemmille haettiin vaatteet ja selitettiin lyhyesti, että mitä aletaan tekemään. Kesken vaatteiden pukemisen salista soitettiin hoitajalle, että nyt heti olisi sopiva väli sektiolle, että jos vaan nopeesti saadaan mut ja mies valmiiksi, niin voidaan lähteä saliin saman tien. Sitte alkoikin melkonen vilinä ympärillä. Ehdittiin siis kaikkiaan viitisentoista minuuttia odottamaan ja senkin ajan odoteltiin suurimmaksi osaksi huonetta
Makasin siinä sitten sängylläni ja pari hoitajaa hääri ympärillä. Toinen pisti laskimotippaa. Koitti aluksi tohon käden sivuun, mutta kuulemma puhkesi heti, joten laittoi sitten tohon kämmenselälle, mihin se upposkin sitten ihan hyvin. Toinen hoitaja otti toisesta kädestä verenpainetta (oli varmaan ihan realistinen lukema, kun tuntus että koko maailma pyöri ympärillä ja selällä makaaminen tuntu tossa vaiheessa vielä melko mahdottomalta). Mua käänneltiin välillä kyljelleen aina hetkeksi, että ei taju lähde selällään makaamisesta. Lopuks laitettiin se kaikista pahin, eli virtsakatedri. Mä yritin siinä sängyllä karkuun jo pelkästään ajatuksesta ja hoitajat koitti pitää mua rentona ja käskivät hengitteleen rauhallisesti (?!?) nenän kautta. Puudutteen laittaminen tuntus kylmän aineen sivelyltä eikä juuri miltään. Putken ujuttaminen ei tuntunut senkään vertaa... Sen sijaa räpiköinti ja pelkääminen tuntu aika hurjalta. Koko toimitus kesti varmaan puoli minuuttia ja kippuroisin vastaan koko ajan...eikä se oikeesti ollut ees niin paha :ashamed: Sit lähettiin kärräämään sänkyä kohti leikkuria ja matkalla sain vielä muutaman millin suun kautta nautittavaa omituisen makusta litkua (ei pahaa, oudon makusta). Sen tarkotus oli rauhottaa mahahapot.
Sängystä siirryin itse leikkaussalin pöydälle. Sillonkin pelkäsin koko ajan, että katedri pistää kun istuu tai putoaa, jos ponnistan. Eihän se niin tee. Leikkauspöytä oli tosi tosi kapea (muistutti enempi ambulanssin paareja). Menin taas selälleni siihen ja kädet levitettiin kahdelle "apupöydälle". Nyt laitettiin toiseenkin käteen tipan paikka valmiiksi, siltä varalta ilmeisesti jos toinen tekis tenän. Rintakehään laitettiin lätkät, sydämen ja verenpaineen seuraamiseksi ja naamalle happinaamari. Leikkaussali oli pienempi, kun mitä yleensä, joten isä meinattiin häätää toiseen huoneeseen, oven rakoon kattelemaan ja siis sermin väärälle puolelle. Onneks pään puolelle alettiin sitten kuitenkin tekeen tilaa (tais mun omat mutinatkin siinä vähän auttaa...) ja niimpä mies lopulta pääsi istuun mun pääni taakse. ONNEKSI!! :heart:
Lopuks mut käännettiin kyljelleen ja alettiin laittamaan puudutusta selkään. Sen laittaminen ottikin enempi aikaa, kun aattelin... Se ei varsinaisesti sattunut, mut mun piti sanoa, jos sattuu... enkä sit oikein tiennyt miltä sen pitäis tuntua, kun olihan se epämukavaa... Tuijottelin siinä myrkynvihreitä kaakeleita ja mietin, että kun tämä on ohi, niin sitte se alkaa. Lopuks tunsin viiltävän kivun oikeeseen lonkkaan, jonka jälkeen anestesialääkäri totes, että pitää ottaa uusiksi, koska puudutus osuu nyt hermoon. Kaksi hoitajaa auttoi mua pääsemään oikeeseen asentoon, koska en itse saanut selkää pyöreäksi, kun maha oli tiellä. Toinen painoi päätä kohti rintaa ja toinen nosti polvia vatsaa kohti. Sitten saatiin puudute paikoilleen ja lämmin tunne lamaannutti jalat välittömästi.
Samaan aikaan leikkaava lääkäri oli tullut huoneeseen ja se kuuluisa sermi asetettiin tohon rinnan päälle. Vatsaa alettiin putsata ja kysyttiin tuntuuko kylmältä. Ei tuntunut, kun tuntus niin kun juustohöylällä olis koitettu raastaa ihoa (ei kuitenkaan sattunut). Tän perusteella lääkäri tiesi, että puudutus oli tehonnut ja alettiin leikata. Leikkaus alotetiin hiukan ennen yhdeksää ja 9:07 kuultiin ensimmäinen pieni parkaisu. Itse leikkaaminen ei tuntunut miltään. Joku on kuvaillut tunnetta mahan heilutteluksi ja sitä se kyllä oli
Poika pissas samaa kyytiä leikkauspöydälle ja nopeesti häntä vilautettiin myös meille vanhemmille, ennen kun vietiin pesuun. Hetken kuluttua isä pyydettiin mukaan mittauksiin ja mä jäin siihen pöydälle kuulostelemaan, kun "imuri" kävi sisuksissa ja sitte alotettiin ompeluvaihe.
Vauvan piti tulla mua vielä katsomaan uudelleen, mutta kuten monilla sektiolla syntyneillä vauvoilla, niin meijän pojallakin tuli hengitysvaikeuksia ja hänet siirrettiin lastenteholle hakeen vähän vauhtia elämään. Mies kävi mulle sanomassa, että kaikki ok, mutta nyt mennään tonne teholle vähän avittamaan hengitystä. Siinä melko avuttomana makasin paikoillani, kun puoli kroppaa oli rintojen alle asti puudutuksessa, mutta jotenkin en osannut huolestua silti vauvasta.
Jossain kohtaa leikkausta tunnelma alkoi vähän nousemaan ja jutustelu lääkäreitten ja hoitajien kanssa vilkastui. Mitään leikkaukseen liittyvää informaatiota en kuullut leikkauksen aikana, koska hoitaja piti huolen, että leikkaavat kuiskivat hiljaa mitä ovat tekemässä. Kuulin vaan välillä, kun työvälineitä laskettiin, ilmeisesti kerrosten välillä. Jossain kohtaa tunsin, miten rintakehällä alkoi pistely ja sellanen horkkamainen vapina alkoi vallata. Anestesialääkäri sanoi, että se johtuu siitä, että puudutus alkaa poistumaan, mutta että hyvin ehditään sulkemaan ennen, kun jo nyt vatsalihaksia tuolla kursivat kokoon
Pyysin tekemään rasvaimun samalla kun siellä suunnalla touhuavat, mutta oli kuulemma nyt vaan tyytyminen niihin vauvakiloihin, jotka pois oli otettu
Lopuksi tippaan laitettiin menemään kohtua supistavaa lääkettä ja mut siirrettiin heräämöön oottamaan puudutuksen poistumista. Leikkaus lopulta päättyi noin klo 10 ja heräämöltä osastolle siirryin klo 12. Vauva seurasi mukana osastolle vasta seuraavana iltapäivänä. Heräämöaikana sain kipupiikkiä ja vettä juodakseni (taivaallista!!). Pahinta siellä oli horkan tunne ja vapina vaikka oli lämpöpeiton alla ja sitten tuo kohdun painelu..se kyllä sattui vaikka vain hetken kestikin!
Kunnon kipulääkkeiden turvin pääsin saman iltana seitsemältä jo katsomaan vauvaa, eli pystyin nousemaan sängystä ylös ja pyörätuolilla siirtymään teholle katsomaan pientä :heart: Kävely ei ollut paha, mutta sängystä ylös kampeaminen oli kyllä melkoinen haaste. Katedrista pääsin eroon seuraavana päivänä ja sitten jo hainkin itse ruokani ja toipuminen pääsi hyvin käyntiin. Sairaalasta kotiuduttiin jo perjantaina, eli kolmantena päivänä. Haavaa pitää nyt suihkutella lämpimällä vedellä kaksi kertaa päivässä ja kymmenen päivän ajan (eilen meni vika) piti laittaa klexane-napapiikkiä, ettei tuu veritulppia. Kevyttä liikuntaa saa harrastaa, saunassa käydä ja vauvaa hoitaa normaalisti, mutta raskaammat jutut pitää jättää muille 4-6 viikon ajan. Ja haava on siisti ja kipulääkkeitä en oo juurikaan enää kotona syönyt. Orastavaan rintatulehdukseen ne tulivat enempi tarpeeseen, kuin tuon haavan kipuiluun. Ja alkuvalmisteluina kotona ennen leikkaukseen lähtöä oli, sauna, ihokarvojen ajelut leikkausalueelta, syömättä ja juomatta oleminen 12 tuntia ja aamulla jalkoihin miehen avustuksella kiskotut tukisukat.
Pitkä tarina tuli tosiaan tästä. Kokemus oli hurja ja pelottavakin, mutta lopulta tunnen päässeeni ainakin tässä jälkitilassa melko helpolla. Tästäkin huolimatta toivon kovasti "pääseväni" alatiesynnytykseen ensi kerralla, mikäli sellainen tulee.
Tuntoa navan alapuolelle ja maharepun poistumista odotteleva sisunen (nyt jo 11 kiloa kevyempänä
)
