Marraskuun 2012 masuasukit <3 *heinäkuussa*

Dippa dai!

Se ois pelottava neuvola ja neuvolan puntari tunteroisen päästä. Kääks, aina se vaan hirvittää No ei kai oikeasti.

Kerpeleellä on kyllä hetkessä pullahtanut masu esille

Pituutta mulla on hyvällä tuurilla 165 cm, mahan ympärysmittaa en tiiä, kun en mittanauhaa omista, enkä jaksa penkoa miehen työkalupakkii ja ettii rulla mittaa. Masu on kyllä iso, ainakin omasta mielestä.

Kirjagalluppi Lueskelin paljon esikoisen imetysaikaan, hän kun oli sellainen tissitakiainen, niin viihtyi helposti sen 45 minuuttia kerrallaan. Sen jälkeen tuli sellainen kirja ähky, eikä sitten oikeen mikään ole uponnut. Yöpöydällä taitaa olla useampikin vaiheessa oleva kirja, jotka odottaa lukijaansa.

Inari & Juri Kakara 24+4

 

mielialat no joo samaistun näihin rauhallisempiin äiteihin, en kilahtele tai huuda, muulle perheelle, mutta tänä aamuna kävi niin, että taapero heräs liian aikaisin, mä ihan umpiunessa laahaan itteeni eteenpäin, ja istun nojatuoliin vaihtaan sen aivan pullollaan olevaa vaippaa.
NI SE HAJOS !!!
ja niitä rakeita koko lattia isolla alueella täynnä niitä kökkeröitä...
siinä sit ähisin ja puhisin ja sanoin , että NYT en tykkää, et voi kiva. ja et mua ärsyttää nyt kaikki.
mies halasi mua ohimennen.... istui taaperon kanssa sohvalle ja rauhalliseen sävyyn sano, et nooooo, ei kai tuo nyt maailman vakavimmasta päästä ole....
sit mä rauhotuin ja tajusin et no tietenkään ei ole, ja et aamua ei voi antaa alkaa kiukulla, sit menee koko päivä niin.
mies rutisti vielä kovasti lähtiessään ja mun mieli olikin jo hyvä
nopeesti voin olla täysillä tunteissa mukana, mutta ajattelemattomasti ei tule puhuttua, eikä todellakaan ilman syytä hermostuttua.
Lapsille korotan ääneni jos heillä on joku nahina mikä ei lopu. Huuto on kyllä ihan normaalia perheissä yleensä, mutta kyllä vaikka raskaana onkin, ois sen verran hallittava edes kieltään, jollei mieltään, ettei loukkaavaan sävyyn puhu miehelle tai lapselle.
ne ei tiedä millaista on olla raskaana, ja varmasti eivät tahalleen ärsytä.

vauvan syke siis mulla on ollu se käsitys et tytöstä ois hitaat sykkeet, pojasta nopeat?
ikinä en oo pannu merkille miten on menny. tulee kumpi vaan, kunhan pumppu pelaa

millimamma voimia kovasti pakkolepoon, lennolle et välttämättä kyllä pääse, mutta vauvan ja sun hyvinvointi on tärkeintä, ja kiva kuitenkin että saat omassa kotona olla, ei tartte sairaalassa virua... oon kuullut et täällä ainakin jos joutuu sairaalaan pakkolepoon, ne pistää synnyttäneiden vuodeosastolle, (voi olla sairaalakohtainenkin juttu ) ja SE on taatusti pöllöintä mitä odottajaa kohtaan voi kuvitella. haaveilla nyt omasta vauvasta, kun toiset niitä paijaa jo täysillä....
mutta voimia voimia voimia toivotaan että menee ohi, ja pääset lennolle, tai sitten perustat nettikaupan noille koruille, mä ostan välittömästi vaikka kuinka monta, koruharakka kun satun olemaan

imetys tämmöne lehtikirjotus osu jostain eteen: kun äiti alkoi odottaa toista lastaan, ei hennonut lopettaa esikoisen imetystä niin jatkoi sitä sit vielä kun vauvakin syntyi. kuvassa sen rinnalla oli molemmat.
toinen toisessa tississä ja toinen toisessa. mä en suoraan sanottuna tajua muutoinkin tuo kaksivuotiaiden imetys ei anteeks vaan mene mulle jakeluun ... mutta äiti näytti onnelliselta eikä lapsillakaan hätää näkynyt olevan asetelma vaan on kummallinen

 

Tänään käyty taas neuvolassa.. eipä siellä sen ihmeempää.. Paino oli noussut viime kerrasta 1,1 kiloa.. Hoitaja sano, et mukavan tasaisesti nousee eli ei kai se sit haittaa vaik joka kerta on noussu.. Sokerirasituksen tuloksetkin siä sit sain tietää ja ei oo mulla raskausajan diabetesta! Ihanaa! Oli kaikki arvot kohdillaan. Pötkön syke oli 145 ja tuntui siinä sykettäkin kuunnellessa koko ajan liikkuvan. On niin aktiivinen tapaus, että..

Parin viikon päästä olis sit Tayssissa äitiyspolilla kontrollikäynti.. Pääsee pötköä taas katteleen.. Ja siis tää kontrolli on ihan sen takia, kun mulla on raskauden ajan klexane piikitys päällänsä! Jospa siä kehtais kysellä uudelleen sukupuolta, et varmistelis viä, et onhan se tyttö..

Imetys Mulle kans oikeesti ihan sama, et miten kukin imettää..mut en ite ikinä imettäis kaksivuotiasta lasta enää! Jotenkin karua, et lapsi pystyy jo ite pyytään sitä tissiä..olis se jotenki itelle outoo..mut jokainen tyylillään!

Nellielli ja pötkö 26+2

 

Moikka marras-masut!

Viime kerrasta onkin taas aikaa =D Mä en tajua mihin nää päivät kuluu, nyt oon lomalla ja sitten vielä reilu kuukausi töitä, sitten alkaa varhennettu äippäloma, jee! Oon kyllä tosi tyytyväinen, että päätin jäädä varhennetulle, loppuvaihe töissä ja mahdollisesti saikulle jäänti ei oo herkkua. Ja tässä on mahdollisesti kaikenlaista remppa/muuttotouhuakin vielä tulossa....Jos ainakin jaksaisi olla työnjohdollisissa tehtävissä =D

Kaksi viikkoa sitten oli rakenneultra ja kaikki oli hienosti, poika sieltä on tulossa, niinkuin arveltiin jo np-ultran mukaankin. Meen vielä syyskuussa ultraan perustautini vuoksi, katotaan varmuuden vuoksi vauvan kasvu, vaikka olikin ihan normaalia eikä ms-tauti vaikuta kasvuun/kehitykseen. Jos vaikka masukki olisi hiukan kuvauksellisemmalla tulella silloin, nyt ei saatu kuvia mukaan kun koko ajan oli käsi naaman edessä tms. =D Kuvista silti viis, pääasia että vauva voi hyvin.

Ja itseasiassa jakselee kyllä äitikin, vielä ei särje selkää tai närästä. Neuvolassa paineet oli jees, hb nyt laskenut mutta ainakaan vielä ei tarvi alkaa Obsidania popsimaan, hyvä niin, sillä mun maha menee pelkästään paketin näkemisestä jumiin. Ostin apteekista sitä nestemäistä yrttimehua, jos sillä sais hempan pysymään nykyisellä tasolla.

Tämmöisiä tänne tälläkertaa.

Vili-Jonkka ja Hampus 23+3

 

Hoksasin, että huomenna alkaa elokuu. Kuka perustaisi elokuun listan ja ottaisi päivityksen vastuulleen? Vapaaehtoisia, hohoii? :wave: Mulla loppuu loma ja alkaa työt, niin ei tule välttämättä enää notkuttua täällä palstalla niin paljon, joten mieluusti annan tehtävän eteenpäin. Ja jos en oo huomannut jollekin päivittää tietoja (sukupuolta tms.), niin laittakaa viestiä, niin teen päivitykset vielä tähän pinoon.

 

Ihan tuli hiki kun luin viikon kirjotukset lähes yhteen menoon! Jos nyt sit sais ees jotain järkevää vastausta tähän tehtyä

Mulla on perhesuhteet hyvät ja helpot. Ainakin jos verrataan useimpiin täällä. Meinasin sanoa, että mun taustani on "normaali", mutta lueskeltuani teijän taustoja taitaakin olla aika harvinaista, että mun oma perheeni on ydinperhe, ei avioeroja, ei exiä eikä muitakaan ja kaikki tullaan toimeen keskenään ja pidetään tiiviisti yhteyttä. Miehen puolella tilanne on samanlainen. Ja miehen kanssa ollaan molemmat ensimmäistä kertaa naimisissa ja tämä on molempien ensimmäinen lapsi. Mulle ainakin oma perhe (miehen lisäks tietysti) on ollut tärkein tuki ja turva koko raskauden ajan. Tietysti kummankaan perhe ei asu samalla paikkakunnalla, kun tunnin saa suuntaansa ajaa vähintään, että pääsee kyläilemään, joten kyläilyt on sit viikonloppuisin jos on ja sillon jäädään yleensä yöksi. Ilman läheistä suhdetta esimerkiksi mun omaan siskooni, en varmasti olis selvinnyt tähän asti näin hyvin, ottaen vielä huomioon, että mun paras ystäväni päätti, ettei hän ole onnellinen mun puolestani ja tästä vauvasta... jotenka... eipä nyt sit enää ollakaan missään tekemisissä keskenämme...ja no myönnettäköön, että ystävä alkoi muutenkin osottamaan "hulluuden" merkkejä...alko meneen vähän liian lujaa mun makuuni.. Mutta siis perhe on mulle tärkein tuki... se mitä mä suren on, ettei mulle jäänyt ton yhden ystävän jälkeen yhtään läheistä ystävää tilalle, joten olo on melko yksinäinen usein. Miehen kaverit on miehen kavereita... ja täl hetkellä ihminen, joka on läheisin mulle kavereista, asuu parin tunnin matkan päässä...että näin... Oon koittanut miehelle puhua yksinäisyydestäni, mutta se kattoo tätä asiaa vähän eri kantilta. Ja onhan se oikeessa, että mun pitää olla ilonen, jos mulla on yksikin ihminen, jolle voin kertoa huoleni sen lisäksi.. Mutta se ei taida ymmärtää kuinka tärkeetä olis, jos joku pyytäis joskus edes kahville tai käymään..tai ostoksille tai tekeen jotain muita "tyttöjen juttuja"... Siis joku muukin ku oma äiti tai sisko

Mun mieheni on pitkämielisin ja oikeudenmukaisin tyyppi jonka vaan tiijän. Eikä mun kanssa mikään muu tulis varmaan toimeenkaan Kysyin siltä onko se huomannut mussa mitään hormonaalisia mielialanvaihdoksia raskauden aikana ja se vastas vaan poliittisesti, että ei nyt mitenkään enempää kun yleensä se varmaan kertoo kaiken! Ja se on ahkera ja ihana ja varmasti paras mies, jota voisin lapsilleni toivoa ja kovasti rakas mulle :heart: Vähän se on tainnu kyllä tätä mun kasvavaa napaani pelätä, mutta joskos se siihen uskaltais tutustua tarkemmin. Se ei vaan oo vielä varmaan huomannut, että oon onnellisimmillani sillon, kun ollaan ihan vaan ja vaikka katotaan telkkaria ja se pitäis kättä tossa masun päällä :heart: mitä muuta tällänen vauvamahanen nainen vois kaivata

Ja joku kirjotteli siitä, että olo on kun köntyksellä. Niin täälläkin! Nautin raskaudesta täysin siemauksin kyllä joo... mutta kyllä haaveilen siitäkin, että saan oman ruumiini takasin Pystysin tekeen taas omia juttujani puuskuttamatta....pystyisin kumartelemaan, jalat ei olis niin turvonneet, että vois taas käyttää kauniita kenkiä... kauniimpia vaatteita, pääsis juoksulenkille...elämä ei olis koko ajan jonkun toisen avun varassa... ja vois vaikka nukkua mahallaan!! turhaudun ihan täysin, kun oon istumatyössä ja nyt sekään ei enää onnistu kivuttomasti :ashamed: no... yks kokonainen viikko enää ja sit lomille

Sokerirasitus mulla oli viikko sitten ja viime viikolla sain myös kauan kaivatun äitiyspakkauksen =) Sokerirasituksesta en jäänyt kiinni vaan arvot oli huippuhyvät :flower: Sitten olinkin kolme päivää sairauslomalla kauheen flunssan takia. Ei vaan henki kulkenut, kun oli röörit niin tukkeessa. Lääkäri passitti mut sitten lepoon.

Ja noihin mittoihin... navan ympärys ennen raskautta oli siinä 100cm ja nyt 126....... Vyötärön ympärys on tällä hetkellä 110... 25+6 sf-mitta oli 26cm ja lääkäri sanoi, että komiasti on kohtu kasvanut jo kylkiluihin asti. Että näillä mennään, eikä tosiaan paljoo kyyristellä enää Niin ja pituutta mulla huikeet 165 cm.

En muista puoliakaan mitä piti... mutta eniten varmasti voimia kaikille, jotka kamppailee hankalien perhesuhteitten kanssa :hug: Kun itellä noi asiat on niin hyvin ja silti tää raskaana oleminen käy ihan työstä, niin en osaa ees aatella mitä odottaminen on tollasessa ilmapiirissä ja jatkuvan stressin alla!

Hah, ja niin se lääkäri myös sanoi (mulla siis viikko sitten toinen neuvolalääkäri ja seuraava vasta viikolla 36!!!!), että pojalla on vielä hyvin tilaa siellä kääntyillä. EI MUUTEN OLE, jos multa kysytään! Alkaa oleen sellasta runtelemista hänen liikkumisensa, että meinaa tulla vedet silmiin kun sitä kestää. Että siinäkin mielessä, tule jo marraskuu :kieh:

sisunen ja seve 26+5

 

Hoplaa!

Tuun vaan äkkiä kirjottaan, kun pitää kohta tehdä viimeinen tankkaus ennen sokerirasituspaastoa...! :O
Äiteelle äsken kauhistelin, kun soitti, että kai mää saan juoda vettä kuitenkin jos janottaa???! En sitä sitte keltään hokannu kysyä aiemmin..
Pitää varmaan nyt jo pakata kassi valmiiks jotain luettavaa ja ne villasukat, kun aamulla tokkurassa ei kuitenkaan tajua mitään.

Tänään kävin taas työt tekemässä ja nyt mun koko oikea jalka vihottelee mulle, en tiiä onko polvi taas menny vinksalleen vai selästäkö johtuu. Yläselkä meinaa olla kipeä ja oon huomannu sen, etten pysty nukkua kovin pitkään aamulla, kun se tulee TOSI kipeäksi.. Ja näiltä viikoiltahan tuo möntti rupee ihan tosissaan kasvamaan!

En tiiä onko mulla harjotussuppareita ollu, kun maha tuntuu muutenki niin pinkeeltä, mutta tänään kyllä töissä kun vaapotin meneen, niin vaistomaisesti jouduin pidellä vatsaa välillä ja se tuntu aika kovalta. Ärsyttävää kun varsinkin tuossa yhdessä kaupassa voi joutua montaki kertaa ramppaamaan varaston ja osaston väliä ja ne on kivasti just toisessa päässä toisistaan. Varsinkin tällä aivokapasiteetilla sitä ramppaamista on normaalia enemmän

Yhdestä asiasta mun on pitäny puhua jo kauan, mutta oon aina unohtanut sen.. Nyt ku lueskelin noita heinäkuun masuja ja jotku siellä jo ristiäisiä järkkäämässä, niin muistin huoleni. Uskonnosta ja politiikastahan ei yleensä sais keskustella ellei halua sotaa sytyttää. Mutta mä haluanki vaan ilmaista tämmöisen henkisen ongelman, minkä oon kohdannu. Kuulutaan miehen kanssa kummatki ev lut kirkkoon. Mä erosinkin jossain vaiheessa pariksi vuodeksi ja just ennen sitä homokeskusteluiltaa menin sitte liittymään takaisin, ja oon kyllä välillä miettiny, että miksi ihmeessä? Miehen äitipuoli on seurakunnassa töissä ja toinen siskopuolista on aika lailla hengellinen. Tää on taas tätä, että mitä muut haluaa, kun meidän oma mielipidehän pitäis olla se oikea. Eli mun ongelma on se, että MUN mielestä mä en halua pakottaa mun lastani kasteen kautta liittymään kirkkoon vaan haluaisin, että se ois sen oma valinta sitten joskus. Mies ei oikein oo ottanu tähän kantaa, mutta kun me muutetaan tuonne herransiunaamaan takapajulaan ja perhesuhteet on mitä on, niin sitä on vähän niinku pattitilanteessa. Vaikka edelleenhän tämä on meidän elämä, mutta onko se sitten kivaa jos kaikki vaikka vihaa mua, kun päätän erota kirkosta (taas) ennen ku synnytän, että lapsella olis oma päätäntävalta sen asian suhteen. Ja kun en mäkään nyt taas tiiä miks kuulun koko kirkkoon. Vielä kun KAIKKI miehen kaverit emäntineen meidän kotipaikkakunnalla on tosi uskovaisia! Yks pariskunta saa vauvan pari kuukautta aikasemmin enkä tiiä yhtään miten ne suhtautuis asiaan, kun siinä ois tosi hyvä vertaistuki lähellä.
Musta vaan nyt tuntuis tosi tekopyhältä kastaa lapsi kirkkoon, kun se velvoittaa sitten vanhempiakin siihen kristilliseen kasvatukseen. Oon ite saanut kristillisen kasvatuksen ja se on ollut ihan hyvä asia, koska ne perusasiat siinä on tosi tärkeitä elämässä; toisten kunnioitus, rakasta lähimmäistäsi, tee niin muille kuin toivoisit itsellesi tehtävän... Mutta musta ei vaan ois kertomaan satuja Abrahamista ja Jaakobista meidän esi-isinä ym. Mutta onko se sitten parempi, että lapsi uskoo Pupu-Jussiin? ÄÄh, sekoan :stick:

Nyt syömään se iltapala! Nään varmaan unia vedenpaisumuksesta ens yönä.. Mistä tuliki mieleen, että tosi outoja unia oon nähny viime aikoina, niitä ei edes osaa ruveta selittään!!!

mnica ja möntti 26+5

 

Sisunen mä tiedän ton tunteen kun ei ole ketään bff-tyttökavereita, ei oo ketään kenen kans vois tehä niitä "me and my girls" juttuja tai harrastaa vaikka. Mä oon lapsuudessa ollu kiusattu niin kouluajoilta ei ole jäänyt kuin ihan pari läheistä, näistä en taida enää kenenkään kanssa olla niin tekemisissä kun asutaan niin kaukana. Sitten kun muutin etelään niin tutustuin pariin ihmiseen koulun kautta kun yliopistohaut kusi kunnolla silmään (mm. mieheeni kyllä - tapasimme työvoimapoliittisessa koulutuksessa) mutta tosiaan heidän kanssa ei olla tunnettu edes montaa vuotta, nähdään harvoin, ehkä kerran kuussa toisen kanssa, toisen kanssa sentään n. kerran viikossa.. Molemmille pystyn kyllä puhumaan mutta jotenkin silti jää yksinäinen olo. Molemmat on lapsettomia niin ei raskaudesta ja lapsista nyt niin hirveästi voi puhua vaikka molemmilla mun olot kiinnostaakin ja toinen potee lapsikuumetta Ehdottomasti ketä useammin näen on mulle paras ystävä mitä minulla on koskaan ollut kyllä..

Meillä vielä mies on yhtä yksinäinen kuin minäkin eli toistemme varassa melkeempä ollaan, monesti tutut on kyllä ihmetelleet että mitä hemmettiä teki ootte noin hyviä tyyppejä ja silti teillä ei oo kavereita että mitä ihmettä eli meillä ei ole koskaan ryhmäaktiviteettiä, no nyt miehellä on yksi työkaveri jonka tykönä on YHDESSÄ käyty kylässä - WOHOO!

Aina oon oottanu että sittenku alotan uudessa koulussa/työpaikassa niin saan kavereita, ja sittenku meen sinne ja tänne nii sitten, mutta ei se ole koskaan nii menny kai mää vaikutan jo jotenki epätoivoselta kun meen johonku uuteen "ryhmään" ehkä sitten ku tuon vauvelin kanssa lähtee ulos täältä kämpästä niin tutustuu muihin äiti-ihmisiin

 

Kavereista:Mulla oli kahden aikaisemman lapsen vauva-aikana oikein hyvä ystävä, jonka kanssa oltiin tekemisissä joka päivä ainakin puhelimitse. Nyt hänellä on eri kuviot tietenkin, kun vauvaa ei ole heille tulossa. Elän myös toivossa, että jostain läheltä löytyisi samanhenkinen mammakaveri, jonka kanssa voisi puistoilla jne. Sen takia tämä palsta on mukava, että saa vaihtaa ajatuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa kun ei niitä livenä pahemmin ole. Jotenkin kaiholla muistelen aikaisempien lasten taapero-aikoja, kun silloin oli aina mammaseuraa hiekkalaatikolla jne..

 

Kyllä on monella kestämistä eksissä, oon kyllä tyytyväinen ettei omien eksien kanssa tarvitse olla tekemisissä, kun ei noita lapsia ole aiemmista suhteista, eikä ole miehelläkään. Yksi rasittava eksä kyllä löytyy, mutta onneksi on tajunnut jättää jo minut rauhaan, etenkin sen jälkeen kun on tuo nykyinen mies ollut kuvioissa. Ainut vaan, että meillä on yhteisiä tuttuja ja sen puoleen sitä saattaa joskus jossain nähdä. Rasittava tapaus lähinnä, koska haikailee edelleen perääni, vaikka jo heti alussa tein kyllä ihan selväksi, että tää on tässä.
Yhden toisen eksän kanssa on sitten ihan hyvät välit, hyvä niin, koska häntäkin tulee nähtyä toisinaan, samoissa ympyröissä kun pyöritään.
Yksi miehen eksä toisinaan vähän ärsyttää. Tai en minä häntä tunne, joten en tiedä minkälainen tapaus on kyseessä sen tarkemmin. Hän ei kauan mieheni kanssa seurustellut, ilmeisesti heti alussa jo petti miestäni. Joten senkään puoleen en oikein ymmärrä, miksi mies häneen edelleen pitää yhteyttä. Tai toisinaan tuo nainen soittelee miehelle ja kyselee jotain, ihan tosin liittyen johonkin yleiseen, esim. autoon liittyvään tms. Eikä tuo sinänsä haittaa. Mutta pari kertaa sitten ihmetellyt, kun ovat kaupungilla ihan vartavasten tavanneet, onhan mies asiasta kertonut sitten jälkeenpäin, mutta silti. En epäile että tuossa nyt mitään sen enempiä olisi, mutta kuitenkin. Kyllähän sitä itsensä vähän hölmöksi tuntee, kun tuollainen vähän häiritsee, miehelle en ole tosin asiasta juurikaan maininnut. Itse kun on vaan sellainen, että menneet on menneitä ja jos sen eksän tapaa sattumalta jossain niin ei siinä mitään, hyvin siinä voi niitä kuulumisia vaihtaa. Mutta ei niihin viitsi vartavasten yhteyttä pitää.

Kavereita ei oikein ole täälläkään. Ei niitä ole ollut sitten lapsuuden. Koulussa alettiin ylä-asteella kiusaamaan ja kaverit jätti oman onnensa nojaan. Tästä syystä sitä varmaan ei ihan helposti edes halua tutustua uusiin ihmisiin. Yksi hyvä kaveri sentään on ja hän on muuttamassa tänne samoille seuduille ja on myös raskaana. Joten kiva kun on sitten edes yksi kaveri, joka on vieläpä samassa tilanteessa ja näillä meidän lapsilla ei ikäeroa tule olemaan juuri ollenkaan. Miehellä kavereita on enemmän, mutta ei hänkään kauheasti heidän kanssaan enää aikaansa vietä. Vaikka olen sanonut, ettei se minua haittaa jos välillä kavereitaankin haluaa nähdä. Mutta ei nuo hänen kaveritkaan oikein yhteyttä pidä, kuin ihan muutama. Ja mies tykkää vissiin sitten vaan nysvätä illat kotona

Viime yönä sitten toinen pohje kramppasi ihan kunnolla. Onhan tuota tapahtunut ennenkin, mutta ei noin pahasti. Yleensä menee ohi alta minuutin kun saa jalan oikaistua ja vähän hierottua. Mutta nyt oli todella kivulias ja kesti pitkään. Mieskin heräsi siihen, kun olin sen verran tuskissani. Ja kun ei tosiaan mennyt millään ohi, niin itkuhan siinä vähän pääsi. Mies sitten aamulla oli vähän säikähtänyt, kun ei ollut puoliunessa ihan kunnolla vissiin tajunnut mistä on kyse, sentään tajusi halata silloin ja lohdutella. Aamulla tosiaan sitten oli vähän huolissaan, onko meillä varmasti kaikki hyvin. Piti sitten vakuutella, että ei suonenveto vauvalle tai minulle vaaraksi ole, kivuliasta kyllä

Kasteesta kysyttiin myös, meillä varmaankin ristiäiset pidetään. Minä en kirkkoon kuulu, mutta mies kuuluu. Ei hänkään mitenkään uskonnollinen ole, mutta ilmeisesti haluaa vaan tavan vuoksi ne sitten pitää. No, ei tuo minuakaan haittaa. Tosin just tuo, että olisi kiva jos se lapsi itse saisi päättää kuuluuko kirkkoon vai ei. Mutta saa nyt sitten isompana kyllä sen päättää. En usko että minun sukulaiset kovinkaan järkyttyisi, vaikka ei ristiäisiä pidettäisi ja tuskin miehenkään suku. Ja muutenkin aika pienimuotoiset juhlat vaan pidetään. Molempien vanhemmat ja sisarukset paikalla ja sitten kummit.

Helteet onneksi tältä päivältä helpotti, eilen oli varsin tukalaa olla töissä. Lähinnä kun ilmankosteus oli niin järkyttävä, ei meinannut happi kulkea. Hyvällä tuurilla alkoi tänään loma, huomenna oon töissä varalla, jos joku sairastuu. Mutta ei ole vielä päivystäjä soittanut, joten vapaa ilmeisesti sitten tiedossa. Mies joutui sitten taas iltavuoroon täksi ja huomiseksi, toivottavasti hänkin saa torstain vapaaksi, virallisesti meillä siis loma alkaa vasta perjantaina. Mutta hänelläkin jo niin paljon ylitöitä, että voisi vaikka huomisenkin vapaata pitää. Muuten varmaan olis laittaneet minut ajamaan miehen huomisen vuoron, mutta enhän minä sitä vuoro ole ikinä ajanut. Joutuisi ajamaan ihan naapurikaupunkiin asti Ja olen pysytellyt ihan vaan tän kaupungin rajojen sisällä, mitä nyt joskus pitää toisessa rajakunnassa piipahtaa.

Mut kohta saunan lämmitykseen, jos se mieskin sieltä kotiin tulisi töistä.
Tirppana 23+3

 

Tuohon ristiäisasiaan pitääkin heti kommentoida, kun meilläkin siitä oli puhetta. Miestä ei ole kastettu lapsena, mutta rippikoulun on käynyt armeijassa (koska siitä sai ylimääräistä vapaata). Minut on kastettu jo lapsena ja rippikoulunkin olen käynyt normaaliin tapaan. Minä halusin kirkkohäät joten mies sitten otti ja liittyi kirkkoon. Ainoa ongelma siinä oli se kaste, joka piti sitten suorittaa aikuiskasteena. Sehän ei toki mikään ongelma ollut, mutta vaati sekin järjestämistä (mm. kummit piti hankkia) ja miehen kanssa sitten kirkossa käytiin ja pappi hänet kastoi. Mies sitten tässä muutama päivä sitten ehdotti, että vauvaa ei kastettaisi vaan saisi itse päättää aikoinaan, jos haluaa kirkkoon liittyä. Minä taas nään asian toisin. Helpompi suorittaa kaste näin vauvana, koska luultavasti jonkinlaiset juhlat joka tapauksessa järjestetään. Saa lapsi sitten itse päättää haluaako käydä rippikoulua vai ei ja erota kirkostakin jos siltä tuntuu. Itse en ole mitenkään erityisen uskonnollinen. Lapsena olen käynyt pyhäkoulussa ja äitikin on sellaista meillä pitänyt, koska pienellä kylällä se oli melkein ainoita kerhomahdollisuuksia. Riparin jälkeen olin myös isosena ja vedin lapsille kerhoja, lauloin gospelbändissä yms. En kuitenkaan usko, että vaikka meidän vauva kastetaan hänelle tullaan mitään erityisempää kristillistä koulutusta antamaan. Tuskin luen satuja mistään raamatun tapahtumista tms. Sen hoitakoon sitten vaikka tuleva kummi, (joka on pappi) jos hän haluaa. Mutta siis pointtini on se, että uskon lapsen pääsevän helpommalla, jos hänet kastetaan lapsena. Kirkosta eroaminen on aina helpompaa, kuin siihen liittyminen ensimmäistä kertaa.

Kavereista Itse olen harmikseni etääntynyt melkein kaikista ystävistä. Tuntuu, ettei ole sellaisia, jotka olisivat samassa elämäntilanteessa. Mua ei kiinnosta kauheasti kuunnella sinkkuystävien biletysilloista eikä heilläkään varmaan meidän seesteisestä parisuhde-elämästä. Toisaalta taas on niitä perheellisiä ystäviä, jotka valittavat siitä etteivät pääse juhlimaan vaan lapset ovat este. Itse kun olen juhlimiseni juhlinut ja toivonut tätä lasta jo pitkään niin tuntuu ehkä jopa vähän pahalta, että vanhemmat tappelevat siitä, kumpi sen vaipan nyt joutuu vaihtamaan ja kenen vuoro on minäkin viikonloppuna päästä viihteelle. Mies on mun paras ystävä ja hänelle voin puhua kaikesta. Lisäksi on toinen ystävä, josta tulee siis tämän lapsen kummi ja siten haluaisin, että yhteys meidän välillä säilyisi, vaikka hän on kaikkea muuta kuin perhekeskeinen ihminen. Lisäksi on vielä pikkusisko, joka muuttaa lähiaikoina tähän lähelle ja hänelle voin kans puhua kaikesta. Uskon, että nämäkin riittävät, mutta toivon, että lapsen myötä löytäisin myös äippäseuraa jostain tästä lähettyviltä.

Pituutta mulla on 170 cm ja vyötärönympäryksestä ei mitään hajua. Se oli tosin jo ennen raskautta yli 100 cm, joten mitenkään luotettava mitta se ei edes ole. Sf-mittakin tänään ekaa kertaa mitattiin ja oli 28 cm. Siihenkin sisältyy melkoinen ihrakerros tuossa alavatsalla.

Täälläkään raskaus ei ole aiheuttanut mitään suurempia raivopuuskia. Aika tasaista tämä elämä on, aika tylsääkin ajoittain. Vähemmän ollaan taidettu tapella miehen kans kuin ennen raskautta. Tosin sillon mulla ehkä olikin pinna kireällä siitä pitkästä yrittämisestä ja epätoivo meinas jo iskeä.

Tulipahan selostus, mutta eipä ole tullut pitkiin aikoihin taaskaan kirjoiteltua. Tuolla facen puolella aktiivisemmin.

Pampula84 & pikkupapu 26+6 (tasan 3 kk laskettuun aikaan, iiiik)

 

Vielä kerran ennen kuun kääntymistä uudeksi!

Kavereista. Sama kuin monella muullakin, että minulla ei juurikaan ole "tyttökavereita", joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Johtuu siitä, että olen muuttanut usein töiden ja koulun perässä ja kukaan kavereistani ei ole sitten päätynyt tälle samalle paikkakunnalle. Nyt tosin miehen kanssa olemme asuneet Tampereen ympäristökunnissa viimeiset viitisen vuotta, mutta siitäkin ajasta olin kaksi vuotta reissutöissä, ja viiden vuoden aikana paikkakuntaa on silti vaihdettu kolme kertaa. Nyt kun ostettiin oma asunto ja haluaisin jäädä jo sijoilleni pitemmäksi aikaa, tuttuja ja uusia ystäviä olisi kiva saada. En silti koe itseäni yksinäiseksi; miehen kanssa on hyvä suhde ja harrastetaan yhdessä, juttelen päivittäin siskojeni tai etäystäväni kanssa chatissa tai puhelimessa ja asun veljeni perheen melkein naapurissa. En ehkä haluasikaan joka päivä jonkun kanssa livenä seurustella, mutta lenkkikaverit ja sen sellaiset kaverit olisivat kivoja tietenkin.

Kävin tekemässä tänään ekan ison hankinnan, ja kävin ostamassa turvakaukalon Vauvatalo Johannan alennusmyynneistä. Toivottavasti valinta osui oikeaan. Sitten hoksasin, että tilaamalla ystävälle lahjaksi Vauva-lehden reiluksi vuodeksi, lehden hinta on halvempi kuin ystävälahjaksi kaupan päälle tuleva Manduca kaupassa. Manducan joka tapauksessa ostan, ja kun saan sen nyt halvemmalla ja vielä vuoden lehdet mukaan, yllättäen äitini tilasi sen minulle sitten Tarjous päättyi kuulemma tänään tehtäviin tilauksiin, joten jos jollain on Manduca-suunnitelmia, vielä kai ehtii googlettelemalla tilaamaan ystävä-tarjouksen.

Manducasta tuli mieleen, että sivuvaunu-pinnissuunnitelmien/perhepetin lisäksi suunnitelmissani on perehtyä jonkin verran myös kantoliinailuun. En haluasi jyrätä joka koiralenkillä hyökkäysvaunuilla, ja vauvaa olisi mukava kantaa lähellä ilman käsien irtirepeytymistä. Onko muilla samanlaisia liinailuajatuksia, tai jotain kokemuksia miten asiassa kannattaisi edetä sitten vauvan synnyttyä? Kantoliinasivuja olenkin jo lukenut. Eniten itseäni haittaa hommassa sen "stigma", että taas kategorisoidaan äitiä etukäteen, että olen "kantoliinaäiti" tai "läheisyysvanhempi" kun tarkoitus on olla vaan tavallinen mutsi, joka haluaa normielämästä helpompaa

Nimiäisistä/ristiäisistä Ei kuuluta kumpikaan kirkkoon, vaikka uskontoasian suhteen ollaankin kaapissa miehen uskovaisten vanhempien suhteen. Tästä syystä lapsen nimi ilmoitetaan heti hänen synnyttyään kaikille ja mietitään, pidetäänkö jotain nimäisiä/myöhästyneitä synttärijuhlia sitten myöhemmin. Toisaalta ei huvittaisi ja toisaalta taas voisi olla ihan kiva. Lievästi on aina stressannut se jeesus-asian puskeminen miehen vanhempien puolelta, mutta olen tähän asti pystynyt olemaan korrekti. Miehen velvollisuus on sitten tämän asian osalta pitää meidän tontin selvänä, mitään uskonnollista kasvatusta ei olla sallimassa isovanhempien taholtakaan. Tässä asiassa on meillä päätäntävalta. Samoin kun hyväksyn heidän tapansa elää, odotan sitä samaa hyväksyntää ilman mutinoita myös meille. Saas nähdä.

Kirjoista luen tosi paljon, monenlaista, ja nytkin on monta kirjaa kesken. Esim. Camilla Läckbergin dekkareita olen lukenut lomalla, nyt on kesken myös Joe Hillin "Sarvet" ja Deborah Harknessin "Lumottu". Lehtiä luen myös paljon. Luin jopa yhden uudehkon synnytystä käsittelevän kirjan, ja sain jotain ajatuksia toivelistaan, joka toimitetaan täällä i-pana järjestelmän kautta synnärille. Mitä muuten olette aikoneet esittää toiveiksi synnytykseen liittyen, ja onko listasta tosiaan ollut jotain hyötyä tositilanteessa?

Nynaeve ja Pp 23+2 (muistaakseni!)

 

ja myös mulla nykyinen mies on mun paras ystäväni, ja minä hänen. yhteiseen onneen riittää et toinen elää ja on lähellä. :heart:

 

Kasteesta täytyy kyllä sanoa että koko uskontoasia on mulle aivan punainen vaate. En usko siis itse eikä usko mieskään. En pitäisi itseäni niin ateistina, jonkinlainen kohtalo tai tie voi meillä kai ollakkin mutta valtauskonnot ovat kyllä karu tapa hallita massoja - ja nyt sitten tämä on puhtaasti vain minun mielipide enhä halua tällä herättää mitään tappelua. Jos joku on "löytänyt" jumalansa ja on asiasta tyytyväinen, niin ei minulla ole mitään tarvetta puhua häntä siitä ympäri, sehän on jokaisen oma asia, ja arvostan nimenomaan sitä että asia on mietitty loppuun asti. Olen alusta asti varoitellut sukua siitä että kastejuhlaa ei tule vaan nimejäiset, kuin myös sitäkin että jos naimisiin mennään, niin joo ehkä seremoniaa haluan sinne ja vähän jotain ohjelmaa, mutta mitään "kolmatta täydentävää osapuolta" ei tule meidän liittoon sitten missään muodossa.

Olen katsonu läheltä monta tapausta joissa uskonto on pilannut ihmisen ihan täysin, lapsuudenystäväni oli kylämme harvoja lestadiolaisia ja vaikka heillä olikin välittävät vanhemmat ja läheiset perhesuhteet pilasi uskonto tuon ihmisen elämän ihan täysin.. Siinä vaiheessa kun itsetutkiskelu uskon suhteen oli pahimmoilleen kesken sekosi toisen pää aivan täysin ja ennen mielenterveydellisestä hoitojonosta hoitoon pääsyä hän olikin raskaana ja äkkiä oli pakko mennä naimisiin, mies ei sitten päästä minnekkään ja lisää vaan pukkaa mukulaa. Mutta näinhän se jumala sen tarkoitti? Voi että mua raisvostuttaa, ja joskus olen koittanut rauhanomaista rakentavaa keskustelua ihan perus kristinuskoisten tuttujen kanssa vääntää esim koulujen uskontotunneista ja aivan mahdotonta tuntuu olevan esimerkiksi minun mielipiteen vastavuoroinen ymmärtäminen sitten. Niin monta kertaa olen läpsinyt itseäni naamaan turhautumisen kanssa että en jaksa enää niin väitellä asiasta, mutta haluaisin että tällainen tavan vuoksi uskominen jäisi pois jotta he jotka oikeasti uskovat voisivat pitää uskonsa ja he jotka eivät eivät tulisi vahingossa aivopestyiksi kuten minä.

Kuulun kyllä kirkkoon toistaiseksi, sovimme äidin kanssa että odotellaan mummon poismenoa ennenkuin rynnätään ulos kirkosta, kun hänestä on vanhemmiten tullut jopa lestadiolaistyyppinen uskovainen. Mutta kotona ei juuri uskonnosta puhuttu, koulussa sitten kyllä senkin edestä ja leireillä kun pienellä paikalla ei muuta oikeen ollut. Oma kokemus oli ala-asteelta jäänyt syyllisyys/pelko siitä että joku näkee ja kuulee kaikki mun pienetkin ajatukset ja tuomitsee, ja tämä siis ala-asteen uskonnontunneilta jäänyt tunne eli alitajunnassani koko lapsuusajan, jota syvennyin pohdiskelemaan oikeastaan syvemmin vasta rippikouluiässä. Ei tosiaankaan mitään turvantunnetta mistään jumalasta tullut, päin vastoin! Olin toki isosena ja maata näkyvissä festareilla riparin jälkeen mukana yms. kunnes sain tarpeekseni siitä meinigistä, ihan tekopyhää sakkia oli oman paikkakunnan nuorisoseura ja olin ripari-isosena. Isoskokouksissa kun oikein suunniteltiin miten saadaan ne uudet nuoret olemaan kyseenalaistamatta raamatun tekstejä niin kiitti mulle riitti. Kyseenalaistaminen on mielestäni ehkä tärkeintä elämässä!

En halua omalle lapselle mitään tämän kaltaista itsesyyllisyyttä aiheuttaa, joten en pidä yhtään perinteisestä ajattelusta että pidetään tuo valtauskonto kun on tapana.. En tiedä miten nykyään kouluissa opetetaan uskontoa, mutta minulle ekaluokkalaisena oli aivan liikaa se että uusi mahtava auktoriteetti - luokanopettaja - jota pelonsekaisesti kunnioitin, kertoi meille "satuja jotka ovatkin totta" aiheuttaen niin suuren sekaannuksen päässäni.. Mielestäni uskonnon opetus ei kuulu valtion kouluihin, ja jos kotioloissa saan tähän asiaan vaikuttaa niin haluan että lapseni oppisi lähinnä sitä mikä yhteys kulttuureilla ja uskonnoilla on ja mitä kaikkea maailmalla uskotaan ennenkuin pitäisi yhtä jotenkin "oikeana" käsityksenään. Kristinuskon kaltaisia uskontojakin on maailmalla sen miljoona, että en usko että se on tosiaankaan niitä "aidoimpia" uskontoja edes mitä maailma tarjoaa..

Pahoittelen kovasti topakkaa sävyä tässä tekstissä, ja uskon toki sen että varmasti monille usko on kauhean tärkeäkin asia. Mutta tämä on minun näkemykseni ja jos pitäisin meille kirkolliset juhlat vain tavan tai näön vuoksi niin häpeäisin kyllä itseni puolesta. Tämä on minulle ja onneksi myös miehelle niitä äärimmäisiä arvo- ja periaatekysymyksiä joista ollaan vahvasti samaa mieltä.

- Lumineiti ja Uubo 24+2

 

Vielä ehtii tälle kuulle

Paino oli nousut pari kiloa, mutta onneksi ei enempiä. Eilisen sokerirasituksen tulokset olivat erinomaiset. Sf-mitta huiteli käyrien yläpuolella eli mittaa oli 25 cm. Touhukas pikkinen potkiskeli ja seilas masussa ihan tosissaan koko mittauksen ja sykkeiden kuuntelun ajan. Toivottavasti sanonta, että mitä touhukkaampi mahassa sen rauhallisempi synnyttyä lapsi on, pitää paikkaansa

Kaverit No ei niitä itselläkään kovin kauheasti ole ja välillä tuntuu, että ois kiva joku lenkkeily kaveri, mutta onneksi on sentään luottoihmisiä saatavilla luurin päässä, kun iskee tarve purkaa mieltä. Miehellä ja mulla on aika pitkälle yhteinen kaveripiiri, mutta ei nyt pältiönään olla ramppaamassa kyläpaikoissa, parhaiten mekin viihdymme omalla perheellämme kotosalla. Suurin osa kavereista on lapsellisia ja työssäkäyviä ihmisiä, joten meillä kaikilla tuo vapaa-aika on rajallista ja usein valitseen sen kotona olon kyläilyn sijaan.

Kaste Me halutaan kastaa lapsi, ei ole mitään erityistä syytä, muttei olla keksitty mitään erityistä syytä olla kastamattakaan.

Inari

 

Uskonnosta sen verran että itse kuulun kirkkoon... en tosin usko kyllä mihinkään ja omat lapset kastetaan. Itse en aio lastani sen enemmän uskonnollisesti kasvataa mutta mun puolesta voi käydä seurakunnan kerhoissa ja muissa. Mun mielipide on että seurakunnat tekee paljon hyvää joista monet voi saada apua ja perusarvot on kohdallaan (10 käskyä) joita olisi hyvä noudattaa. Uskonnon tuputtamista en ymmärrä ollenkaan, meidät on kironnut helvettiin joku entinen huumeidenkäyttäjä opiskeluaikoina kun sanottiin suoraan että ei meitä kiinnosta uskonto kun hän niin innoissaan siitä tuli meille kertomaan. Hyvä hänelle että hän on saanut apua mutta tuhraan mulle siitä tulee mitään selittämään.

Inari mekin ollaan aika paljon koti-ihmisiä eikä se mua haittaa... kavereitakin on mutta aika usein se koti vie voiton .

ipna 25+3

 

Pistän tännekin nyt linkin tästä uudesta pinosta kun itsellä oli hukassa eli Elokuun pino

http://kaksplus.fi/keskustelu/lapsen-saaminen/odotusaika/2171377-marraskuun-2012-masuasukit-3-elokuussa/