Itse oli lähes koko yläaste iän "kilttityttö", tottakai kavereiden kanssa tuli tehtyä typeryyksiä mutta aika pientä silti. Vanhempien silmissä oltiin sellaisia fiksuja ja pärjääviä. He eivät ehkä ihan nähneet sitä kuinka nopeasti kasvoimme, ja tarvitsimme tilaa kasvaa hyvällä itsetunnolla varustetuiksi, sekä neuvoja. Kiltti vain piti olla. Ja murkkuikä oli muutenkin rankkaa aikaa... sekä koulussa oli lievää kiusaamista. Ylä-asteen jälkeen alkoi kiltteys kyllästyttää ja ahdistaa, ja se olikin sitten pelkkää menoa 19-vuotiaaksi asti. Kotoa muutin pois ammattikoulu aikana lähinnä pois vanhempien silmien alta, koska välit olivat niin kireät. Ja kaveripiirissä oli vanhempia, jotka suojelivat ja kielsivät ihan kaiken, niillä kavereilla oli eniten tarve rikkoa rajoja. Eli kai yritän sanoa, että keskustelua olisi enemmän tarvittu. Ei saarnaa aina vaan, vaan sellaista jossa vanhemmatkin kuuntelevat. Uskoin todella kauan, että olemalla kiltti saa enemmän vanhempien rakkautta ja hölmöilyä ei anteeksi saa.