"vihainen"
Olen koko nuoruuteni opiskellut yliopistossa, ollut aktiivinen, itsenäinen, yritteliäs, halunnut ottaa kaiken irti elämästä, ollut monessa mukana ja liikuntakin on ollut elämäntapa. Olen suhtautunut asioihin järkevästi ilman suurempia heilahteluja.
Nyt, 29-vuotiaana saimme ensimmäisen lapsemme ja olen muuttunut jotenkin täysin. Olen aina ollut kova tekemään ja olin ihan varma, että jatkan vuoden päästä vauvan syntymästä töitäni ja jatkamme arkeamme. Olemme molemmat koulutettuja ja hyvin palkatuissa töissä.
Mieskin on aina pitänyt minussa siitä, että jaksan yrittää ja olen kiinnostunut uusista asioista ja sanoikin ennen lasta, että ei ehkä haluaisi lasta kenenkään muun kanssa. Mun kanssa ei tarvitse pelätä, että muuttuisin täysin toiseksi ihmiseksi. Hän arvostaa naisessa reipasta asennetta, fiksuutta, itsenäisyyttä, välittämistä, kykyä keskustella ja tietynlaista tavoitteellisuutta joissain asioissa.
Nyt kuitenkin tuntuu, että olen kaikkea muuta kuin se nainen, johon mieheni rakastui. Haluaisin jäädä kotiin vielä ainakin kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi ja kun sanoin sen miehelleni, hän järkyttyi eikä pitänyt ajatuksesta. Kun suunnitelma oli, että palaan töihin vuoden kuluttua. Ymmärrän, että meillä on lainaa maksettavana ja kaikenlaista, johon tarvitaan rahaa, mutta kun mä koen ihan älyttömän tärkeäksi, että saisin olla lapsen kanssa kotona.
Miehelle ei riittäisi se, että hoitaisin lastamme ja kotiamme ja hänellä olisi aina ruoka valmiina ja siisti koti töistä tullessaan. Hän oli todella pettynyt ajatuksiini. Minun puolestani voisimme muuttaa vaatimattomaapaankin asuntoon, sekään ei käynyt. Mun arvot on muuttuneet ja koen tärkeämmäksi huoltaa lastani ja kotia nyt. Nauttia vauva-arjesta.
Olen muuttunut, myönnän. En jaksa enää olla niin aktiivinen ja entinen minä, olen tylsistynyt, en jaksa nauraa enää typerimmille jutuille, syödä niukasti ja liikkua paljon pysyäkseni kunnossa. En ole kiinnostunut harrastamaan, kun mulla on lapsi kotona. En ole kiinnostunut tavoittelemaan nuoruudenaikaisia asioita ja olemaan niin iloinen aina. Olen aikuistunut ja saanut sisältöä ja arvoja elämääni.
Mä havaitsen miehessä pettymystä, mutta hitto vie, mitä hän oletti, kun saimme lapsen! Olen jotenkin todella vihainen, kun mies ei ymmärrä tarpeitani eikä ole onnellinen ja ylpeä siitä, mitä haluan olla.
Nyt, 29-vuotiaana saimme ensimmäisen lapsemme ja olen muuttunut jotenkin täysin. Olen aina ollut kova tekemään ja olin ihan varma, että jatkan vuoden päästä vauvan syntymästä töitäni ja jatkamme arkeamme. Olemme molemmat koulutettuja ja hyvin palkatuissa töissä.
Mieskin on aina pitänyt minussa siitä, että jaksan yrittää ja olen kiinnostunut uusista asioista ja sanoikin ennen lasta, että ei ehkä haluaisi lasta kenenkään muun kanssa. Mun kanssa ei tarvitse pelätä, että muuttuisin täysin toiseksi ihmiseksi. Hän arvostaa naisessa reipasta asennetta, fiksuutta, itsenäisyyttä, välittämistä, kykyä keskustella ja tietynlaista tavoitteellisuutta joissain asioissa.
Nyt kuitenkin tuntuu, että olen kaikkea muuta kuin se nainen, johon mieheni rakastui. Haluaisin jäädä kotiin vielä ainakin kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi ja kun sanoin sen miehelleni, hän järkyttyi eikä pitänyt ajatuksesta. Kun suunnitelma oli, että palaan töihin vuoden kuluttua. Ymmärrän, että meillä on lainaa maksettavana ja kaikenlaista, johon tarvitaan rahaa, mutta kun mä koen ihan älyttömän tärkeäksi, että saisin olla lapsen kanssa kotona.
Miehelle ei riittäisi se, että hoitaisin lastamme ja kotiamme ja hänellä olisi aina ruoka valmiina ja siisti koti töistä tullessaan. Hän oli todella pettynyt ajatuksiini. Minun puolestani voisimme muuttaa vaatimattomaapaankin asuntoon, sekään ei käynyt. Mun arvot on muuttuneet ja koen tärkeämmäksi huoltaa lastani ja kotia nyt. Nauttia vauva-arjesta.
Olen muuttunut, myönnän. En jaksa enää olla niin aktiivinen ja entinen minä, olen tylsistynyt, en jaksa nauraa enää typerimmille jutuille, syödä niukasti ja liikkua paljon pysyäkseni kunnossa. En ole kiinnostunut harrastamaan, kun mulla on lapsi kotona. En ole kiinnostunut tavoittelemaan nuoruudenaikaisia asioita ja olemaan niin iloinen aina. Olen aikuistunut ja saanut sisältöä ja arvoja elämääni.
Mä havaitsen miehessä pettymystä, mutta hitto vie, mitä hän oletti, kun saimme lapsen! Olen jotenkin todella vihainen, kun mies ei ymmärrä tarpeitani eikä ole onnellinen ja ylpeä siitä, mitä haluan olla.