Mä haluaisin vaan alkaa kotiäidiksi ja hoitaa kotia ja arkea, miehelleni se ei käy:(

Olen koko nuoruuteni opiskellut yliopistossa, ollut aktiivinen, itsenäinen, yritteliäs, halunnut ottaa kaiken irti elämästä, ollut monessa mukana ja liikuntakin on ollut elämäntapa. Olen suhtautunut asioihin järkevästi ilman suurempia heilahteluja.

Nyt, 29-vuotiaana saimme ensimmäisen lapsemme ja olen muuttunut jotenkin täysin. Olen aina ollut kova tekemään ja olin ihan varma, että jatkan vuoden päästä vauvan syntymästä töitäni ja jatkamme arkeamme. Olemme molemmat koulutettuja ja hyvin palkatuissa töissä.

Mieskin on aina pitänyt minussa siitä, että jaksan yrittää ja olen kiinnostunut uusista asioista ja sanoikin ennen lasta, että ei ehkä haluaisi lasta kenenkään muun kanssa. Mun kanssa ei tarvitse pelätä, että muuttuisin täysin toiseksi ihmiseksi. Hän arvostaa naisessa reipasta asennetta, fiksuutta, itsenäisyyttä, välittämistä, kykyä keskustella ja tietynlaista tavoitteellisuutta joissain asioissa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olen kaikkea muuta kuin se nainen, johon mieheni rakastui. Haluaisin jäädä kotiin vielä ainakin kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi ja kun sanoin sen miehelleni, hän järkyttyi eikä pitänyt ajatuksesta. Kun suunnitelma oli, että palaan töihin vuoden kuluttua. Ymmärrän, että meillä on lainaa maksettavana ja kaikenlaista, johon tarvitaan rahaa, mutta kun mä koen ihan älyttömän tärkeäksi, että saisin olla lapsen kanssa kotona.

Miehelle ei riittäisi se, että hoitaisin lastamme ja kotiamme ja hänellä olisi aina ruoka valmiina ja siisti koti töistä tullessaan. Hän oli todella pettynyt ajatuksiini. Minun puolestani voisimme muuttaa vaatimattomaapaankin asuntoon, sekään ei käynyt. Mun arvot on muuttuneet ja koen tärkeämmäksi huoltaa lastani ja kotia nyt. Nauttia vauva-arjesta.

Olen muuttunut, myönnän. En jaksa enää olla niin aktiivinen ja entinen minä, olen tylsistynyt, en jaksa nauraa enää typerimmille jutuille, syödä niukasti ja liikkua paljon pysyäkseni kunnossa. En ole kiinnostunut harrastamaan, kun mulla on lapsi kotona. En ole kiinnostunut tavoittelemaan nuoruudenaikaisia asioita ja olemaan niin iloinen aina. Olen aikuistunut ja saanut sisältöä ja arvoja elämääni.

Mä havaitsen miehessä pettymystä, mutta hitto vie, mitä hän oletti, kun saimme lapsen! Olen jotenkin todella vihainen, kun mies ei ymmärrä tarpeitani eikä ole onnellinen ja ylpeä siitä, mitä haluan olla.

 

[QUOTE="vihainen";24639380]Olen koko nuoruuteni opiskellut yliopistossa, ollut aktiivinen, itsenäinen, yritteliäs, halunnut ottaa kaiken irti elämästä, ollut monessa mukana ja liikuntakin on ollut elämäntapa. Olen suhtautunut asioihin järkevästi ilman suurempia heilahteluja.

Nyt, 29-vuotiaana saimme ensimmäisen lapsemme ja olen muuttunut jotenkin täysin. Olen aina ollut kova tekemään ja olin ihan varma, että jatkan vuoden päästä vauvan syntymästä töitäni ja jatkamme arkeamme. Olemme molemmat koulutettuja ja hyvin palkatuissa töissä.

Mieskin on aina pitänyt minussa siitä, että jaksan yrittää ja olen kiinnostunut uusista asioista ja sanoikin ennen lasta, että ei ehkä haluaisi lasta kenenkään muun kanssa. Mun kanssa ei tarvitse pelätä, että muuttuisin täysin toiseksi ihmiseksi. Hän arvostaa naisessa reipasta asennetta, fiksuutta, itsenäisyyttä, välittämistä, kykyä keskustella ja tietynlaista tavoitteellisuutta joissain asioissa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olen kaikkea muuta kuin se nainen, johon mieheni rakastui. Haluaisin jäädä kotiin vielä ainakin kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi ja kun sanoin sen miehelleni, hän järkyttyi eikä pitänyt ajatuksesta. Kun suunnitelma oli, että palaan töihin vuoden kuluttua. Ymmärrän, että meillä on lainaa maksettavana ja kaikenlaista, johon tarvitaan rahaa, mutta kun mä koen ihan älyttömän tärkeäksi, että saisin olla lapsen kanssa kotona.

Miehelle ei riittäisi se, että hoitaisin lastamme ja kotiamme ja hänellä olisi aina ruoka valmiina ja siisti koti töistä tullessaan. Hän oli todella pettynyt ajatuksiini. Minun puolestani voisimme muuttaa vaatimattomaapaankin asuntoon, sekään ei käynyt. Mun arvot on muuttuneet ja koen tärkeämmäksi huoltaa lastani ja kotia nyt. Nauttia vauva-arjesta.

Olen muuttunut, myönnän. En jaksa enää olla niin aktiivinen ja entinen minä, olen tylsistynyt, en jaksa nauraa enää typerimmille jutuille, syödä niukasti ja liikkua paljon pysyäkseni kunnossa. En ole kiinnostunut harrastamaan, kun mulla on lapsi kotona. En ole kiinnostunut tavoittelemaan nuoruudenaikaisia asioita ja olemaan niin iloinen aina. Olen aikuistunut ja saanut sisältöä ja arvoja elämääni.

Mä havaitsen miehessä pettymystä, mutta hitto vie, mitä hän oletti, kun saimme lapsen! Olen jotenkin todella vihainen, kun mies ei ymmärrä tarpeitani eikä ole onnellinen ja ylpeä siitä, mitä haluan olla.[/QUOTE]

Ja lisäyksenä vielä, että itse haluaisin sittenkin useamman lapsen, vaikka puhetta oli yhdestä. Ja haluaisin sen melko pian, mutta arvatkaa vaan miehen reaktio MInusta mies on nyt vaan itsekäs ja kyvytön sopeutumaan, hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

 

[QUOTE="vihainen";24639380]Olen muuttunut, myönnän. En jaksa enää olla niin aktiivinen ja entinen minä, olen tylsistynyt, en jaksa nauraa enää typerimmille jutuille, syödä niukasti ja liikkua paljon pysyäkseni kunnossa. En ole kiinnostunut harrastamaan, kun mulla on lapsi kotona. En ole kiinnostunut tavoittelemaan nuoruudenaikaisia asioita ja olemaan niin iloinen aina. Olen aikuistunut ja saanut sisältöä ja arvoja elämääni.[/QUOTE]

Tässä voi olla syy. Miehesi ehkä pelkää että muutut vielä enemmän jos jäät pidemmäksi aikaa kotiin? Pakko myöntää että osaltaan ymmärrän miestäsi, et ole enää niin iloinen ja naurava kuin ennen... Mutta kannatan kyllä lapsen kotihoitoa, ymmärrän toiveesi. Enkä yritä piruilla tällä kirjoituksellani. Tuli vaan mieleen että ehkä miehesi pelkää menettävänsä "entisen sinut" kokonaan kotiäitiyden myötä...?

 

Pelkääkö mies, että jäät kotiin 10-vuodeksi?

 

Hän haluaa että pysyt hehkeänä etkä muuta harmaanksi kotiäidiksi...
Laita tänään parhaat vaatteet päällesi ja meikit naamaan kun miehesi tulee kotiin...

 

Niin, isot elämänmuutokset tekevät ihmisestä erilaisen. Silloin tarvitaan kompromisseja. Mutta loputtomiin ei tarvitse kenenkään unelmistaan luopua.

Tällä palstalla on luettu monta tarinaa siitä, kuinka monista asioista kiinnostuneesta, sisäsiististä poikamiehestä tulee pilalle passattu telkun edessä möllöttäjä, joka pudottelee likaisia sukkiaan sinne tänne.

Jännittävää nähdä, mitä palsta sanoo, kun se onkin nainen, joka muuttuu puolisonsa mielestä huonompaan suuntaan.

 

Näin se äidiksi tulo muuttaa ihmistä ja mielestäni se on vain positiivista. Parin vuoden kotonaolo on hyvästä sekä äidille että lapselle. Miehet eivät voi ymmärtää, millaisia hormonaalisia muutoksia naiset kokevat äidiksi tullessaan, koska eivät sitä itse koe.

Luonto on hoitanut homman niin, että se on vauvalle edullisinta. Äidistä tulee huolehtija ja vastuunkantaja. Useimmista äideistä tuntuu pahalta laittaa alle 1 vuotias hoitoon ja sehän on vain vauvalle eduksi, että saa olla pidempään äidin hoivissa.

Minusta muuttumisesi on täysin luonnollista. Muutaman vuoden kotonaolon jälkeen kaipaat taas töihin, mutta ne kotivuodet ovat tärkeitä.

 

[QUOTE="vihainen";24639394]Ja lisäyksenä vielä, että itse haluaisin sittenkin useamman lapsen, vaikka puhetta oli yhdestä. Ja haluaisin sen melko pian, mutta arvatkaa vaan miehen reaktio MInusta mies on nyt vaan itsekäs ja kyvytön sopeutumaan, hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.[/QUOTE]

Eli sä sanelet kaikki sovitut jutut yksipuolisesti uusiksi ja olet sitä mieltä, että mies on itsekäs ja kyvytön sopeutumaan, kun hän ei mukisematta niele välittömästi sitä, että pistät parisuhteenne ja koko perheenne suunnitelmat käytännössä täysin uusiksi? :O Sori nyt vaan, mutta...

 

Kirjoitat aikuistuneesi, silti kiinnitin huomiota siihen, että kirjoitat omista haluistasi ja tarpeistasi.

Perhe on yhteisyritys ja päätös lapsen hoitamisesta kotona tehdään yhdessä, sitä ei voi yksin päättää, ihan sama koskee lapsi lukuakin. Voistteko yhdessä sopia esim. että hoidat lasta kotona 1,5 vuotta. Ja jos palaat töihin on olemassa myös osittainen hoitovapaa, jonka turvin voit tehdä töitä, mutta olla myös lapsen kanssa kotona vaikka yhden päivän viikosta.

Toivottavasti teille löytyy se yhteinenkin sävel.

 

[QUOTE="Liila";24639470]
Minusta muuttumisesi on täysin luonnollista. Muutaman vuoden kotonaolon jälkeen kaipaat taas töihin, mutta ne kotivuodet ovat tärkeitä.[/QUOTE]

Niin, sana "luonnollinen" on aika mielenkiintoinen kun puhutaan ihmisen kaltaisesta kulttuurisesta olennosta.

Jos eläinkunnasta esimerkkiä etsitään, niin luonnollisuutta olisi miehen puolelta varmaankin alkaa etsiä uutta naarasta, jonka keho on timmissä kunnossa, mieliala iloinen ja tasainen, ja mielenkiinto kohdistuu maailmaan eikä omaan ja vauvan napaan...

Mutta useimmat meistä kuitenkin arvostavat kompromissia nimeltä perhe-elämä. Ja kompromissin määritelmään kuuluu, että molemmat osapuolet joustavat.

 

Joo ja yksivuotiaan lapsen paikka EI ole päiväkodissa, jossa lapsen tärkeimmässä vaiheessa höntä hoitaakin joku toinen. Suomi on ihmeellinen maa, jossa monet vievät kylmästi aivan liina pienen lapsen muiden hoidettavaksi...

Lapsi on aina tärkeämpi kuin työ ja on hienoa, että haluat olla hänen kanssaan, kun hän on pieni. Kyllä töihin kerkeää, elämä ei ole kenelläkään parista vuodesta kiinni.

Pidä pintasi, olet hyvällä asialla. =)

 

Minäkin muutuin samalla tavalla lapsen syntymän jälkeen. Se on aivan luonnollista, miehet eivät ehkä heti sitä vain ymmärrä.. Lapsen isän kanssa kaikki meni alamäkeä vauvan tulon jälkeen (vielä raskausaikana oli innoissaan) ja lopulta erosimme. Nyt minulla on uusi mies. Hän rakastui minuun sellaisena kuin olen, myös siihen äiti-rooli puoleen. Jos jokin on uusperheessä hyvää nii se, että vanhemmuus on jo muokannut ihmisenä, ja sen isompaa muutosta tuskin enää tuleekaan. Kun meillä on toinen lapsi, en usko sen muuttavan mua, olenhan jo äiti. Siitä en sit tiedä kun se olisi ensimmäinen biologinen miehelle, miten hän muuttuisi :/

 

Muutto pienempään ja halvempaan kämppään vois olla hyvä idea. Mieskin voisi ymmärtää, että elämässä on tärkeämpiä asioita kuin iso asuntolaina ja työtyötyö.

 

Kyllähän se vituttaa varmasti, jos toinen muuttuu aivan toiseksi ihmiseksi ja päättää ihan itsekseen laittaa teidän yhteisen elämänne uuteen uskoon. Ja ehkä mies ei halua ryhtyä elättäjän rooliin, vaan odottaa tasapuolisuutta, jos on velkaakin. Ei se ole herkkua, etkä voi sitä häneltä vaatia. Varsinkaan, kun et antanut mitään ennakkovaroitusta. EI miehesi ole olemassa vain sinun tarpeitasi varten! Miten SINÄ voit ihmetellä hänen käytöstään, jos heittäydyt yhtäkkiä huumorintajuttomaksi, epäitsenäiseksi äiti-ihmiseksi, jolla ei ole elämässään enää muuta kuin lapsi ja joka vaatii elättämistä ja vielä toista lastakin ihan tuosta noin vaan.

MIehesi varmasti kokee tulleensa petetyksi, enkä ihmettele, niin kokisin minäkin. Heti kun tällainen asetelma on näin päin, siinä ei ole mitään väärää ja naisella on täysi oikeus tehdä mitä haluaa, mutta jos se onkin toisin päin, niin mies on vaan itsekäs paska.

 

[QUOTE="Sarah";24639505]Joo ja yksivuotiaan lapsen paikka EI ole päiväkodissa, jossa lapsen tärkeimmässä vaiheessa höntä hoitaakin joku toinen. Suomi on ihmeellinen maa, jossa monet vievät kylmästi aivan liina pienen lapsen muiden hoidettavaksi...

Lapsi on aina tärkeämpi kuin työ ja on hienoa, että haluat olla hänen kanssaan, kun hän on pieni. Kyllä töihin kerkeää, elämä ei ole kenelläkään parista vuodesta kiinni.

Pidä pintasi, olet hyvällä asialla. =)[/QUOTE]

paasaan Sarahia täysin !

 

[QUOTE="vieras";24639527]Muutto pienempään ja halvempaan kämppään vois olla hyvä idea. Mieskin voisi ymmärtää, että elämässä on tärkeämpiä asioita kuin iso asuntolaina ja työtyötyö.[/QUOTE]

Edelleen epäilen että suurin syy miehen vastahakoisuuteen on pelko vaimon muuttumisesta.

 

[QUOTE="vihainen";24639380]Nyt, 29-vuotiaana saimme ensimmäisen lapsemme ja olen muuttunut jotenkin täysin.

....

Mä havaitsen miehessä pettymystä, mutta hitto vie, mitä hän oletti, kun saimme lapsen! Olen jotenkin todella vihainen, kun mies ei ymmärrä tarpeitani eikä ole onnellinen ja ylpeä siitä, mitä haluan olla.[/QUOTE]

Just joo. Eli käänsit itte kelkkas, sanot ittekin muuttunees aivan täysin, ja sitten oot miehelle vihanen että hitto vie, miten se kehtaa olettaa että mä toimin niinkun sovittiin, kun mähän teen just niinkun halun?

 

[QUOTE="Sarah";24639505]Joo ja yksivuotiaan lapsen paikka EI ole päiväkodissa, jossa lapsen tärkeimmässä vaiheessa höntä hoitaakin joku toinen. Suomi on ihmeellinen maa, jossa monet vievät kylmästi aivan liina pienen lapsen muiden hoidettavaksi...

Lapsi on aina tärkeämpi kuin työ ja on hienoa, että haluat olla hänen kanssaan, kun hän on pieni. Kyllä töihin kerkeää, elämä ei ole kenelläkään parista vuodesta kiinni.

Pidä pintasi, olet hyvällä asialla. =)[/QUOTE]

Yhdessäkään perheessä tätä päätöstä ei voi tehdä yksi ihminen, eli yksipuolista päätöstä ei ole. Eli johonkin kompromissiin on päästävä. Kun kyse on siitä, että puolison pitäisi toista elättää, todellakin asiasta pitää sopia. Ja kaikille kotiin jääminen ei ole taloudellinen vaihtoehto. Myös se pitää muistaa, että jos lasta halutaan hoitaa kotona, automaattisesti tämä ei ole naisen oikeus, vaan myös miehellä on sama oikeus.

Ja monessa muussa maassa äitiysloma on vielä lyhempi, äitejä palaa töihin lapsen olleessa 3 kk ikäinen ja lapsen hoitaa pahimmassa tapauksessa au pair, jolla ei ole kokemusta pienestä vauvasta!

 

[QUOTE="Sarah";24639505]Joo ja yksivuotiaan lapsen paikka EI ole päiväkodissa, jossa lapsen tärkeimmässä vaiheessa höntä hoitaakin joku toinen. Suomi on ihmeellinen maa, jossa monet vievät kylmästi aivan liina pienen lapsen muiden hoidettavaksi...

Lapsi on aina tärkeämpi kuin työ ja on hienoa, että haluat olla hänen kanssaan, kun hän on pieni. Kyllä töihin kerkeää, elämä ei ole kenelläkään parista vuodesta kiinni.

Pidä pintasi, olet hyvällä asialla. =)[/QUOTE]

Mutta kun mies ei halua olla ainoa rahantuoja, sehän tässä ongelma onkin. Toki mä tajua, että meillä on rahanreikiä ja velkaa, jota pitäisi maksaa. Lapsellekin olisi tiedossa hoitaja, nimittäin miehen äiti, joka on pph. Mutta kun mä en halua! Ja ehkä mä oikeasti olen kuitenkin sen verran perinteinen, että mun mielestä miehen tehtävä on elättää perhe ja vaimon hoitaa vauvat ja lapset.

Ongelma on siis mieheni, joka ei tähän miehen rooliin sopeudu.

 

[QUOTE="vieras";24639527]Muutto pienempään ja halvempaan kämppään vois olla hyvä idea. Mieskin voisi ymmärtää, että elämässä on tärkeämpiä asioita kuin iso asuntolaina ja työtyötyö.[/QUOTE]

Ja mikä se tärkeämpi asia on? Vauva? Lakkaako vauva olemasta jos ei muuta pienempään asuntoon? Onko maailman tärkein asia olla kotona kolme vuotta, ja mies on väärässä jos ei tätä tajua?

 

[QUOTE="vieras";24639540]Edelleen epäilen että suurin syy miehen vastahakoisuuteen on pelko vaimon muuttumisesta.[/QUOTE]

Vaimohan on muuttunut jo.

Eri asia tietty, että kannattaako tukea vaimoa siinä, että muuttuu vielä enemmän eikä lopputuloksesta ole mitään tietoa. Ei välttämättä.

Kai tuollaisessa tilanteessa molemmat helposti hakee lohtua jostain muualta jos tulevaisuus on molemmille kovin erilainen.

 

yliopisto, hyvä palkka, kotiäitiys, kolme vuotta, vauva-arki, tylsistyminen, ei jaksa syödä niukasti, ei jaksa liikkua pysyäkseen kunnossa, ilottomuus, useampi lapsi, narsisti mies

Björn, sinäkö se olet?

 

[QUOTE="aloittaja";24639557]Mutta kun mies ei halua olla ainoa rahantuoja, sehän tässä ongelma onkin. Toki mä tajua, että meillä on rahanreikiä ja velkaa, jota pitäisi maksaa. Lapsellekin olisi tiedossa hoitaja, nimittäin miehen äiti, joka on pph. Mutta kun mä en halua! Ja ehkä mä oikeasti olen kuitenkin sen verran perinteinen, että mun mielestä miehen tehtävä on elättää perhe ja vaimon hoitaa vauvat ja lapset.

Ongelma on siis mieheni, joka ei tähän miehen rooliin sopeudu.[/QUOTE]

Ei kyllä tässä ongelma olet sinä itse. Te olette sopineet ennen vauvaa "pelisäännöistä" ja sä käännät kelkkasi, ihan sama kuinka luonnollista se on.

Teoreettisesti, mitä jos miehesi haluaisi hoitaa lasta vuorostaan? Olisiko se silloinkin "muttakunmäenhaluayhyyyyyykunhaluanvaanpesiävauvankanssayhyy", vai olisiko se ok? Anteeksi, mutta mulla ei riitä sympatiat sulle. Ymmärrän siis miestäsi paremmin. mut ehkäpä miehesikin sulattelun jälkeen alkaa elättäjäksi tai sitten ei.

 

Hienoa, että susta on tullut äiti ja sun miehestäsi ISÄ! Kotiäitiys on yksi vaihtoehto, mutta muista, että tässäkin ammatissa on omat huonot päivänsä. Ruoka ei aina ole valmiina ja koti siistinä, kun mies saapuu paikalle. Koettakaa kuitenkin löytää teille sopiva ratkaisu asiaan ja muistakaa molemmat nauttia lapsestanne!!!

 

[QUOTE="Sarah";24639505]Joo ja yksivuotiaan lapsen paikka EI ole päiväkodissa, jossa lapsen tärkeimmässä vaiheessa höntä hoitaakin joku toinen. Suomi on ihmeellinen maa, jossa monet vievät kylmästi aivan liina pienen lapsen muiden hoidettavaksi... [/QUOTE]

Muista maailman maista valtaosa taitaa olla vielä ihmeellisempiä. Euroopassa kolmen kuukauden äitiysloma taitaa olla sääntö eikä poikkeus. USAssa muistaakseni äitiysloma mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Eikä se kehitysmaidenkaan äiti-lapsi-symbioosi niin kovin auvoista ole. Aika usein vauva tyrkätään lapsilauman keskelle mummon hoitoon, kun äitiä tarvitaan työelämässä.

Joten vähän malttia tähän melodramaattisuuteen...