Prinsessan mitat: Paino 3440g, pituus 49cm ja päänympärys 34cm.
Synnytyksen vaiheet:
I: 18:00
II: 01:46
III: 00:09
Eli kyllä häntä sitten synnyteltiinkin, kun ensimmäiset varsinaiset synnytyssupistukset alkoi tuntua kovilta 19.3 aamuviiden aikaan, niin 20.3. klo 00:46 oli neiti sitten vihdoin maailmassa. Ilman epiduraalia olin päättänyt synnyttää ja sen myös tein, ja oon kyllä itsestäni siinä kohta tosi ylpiä.
Luulen että jos oisin sen epin ottanu niin ois pitkittynyt toi liki 2 tunnin ponnistusvaihe entisestään, ja siinä vaiheessa oltas kyllä leikkuriin menty ja lujaa kun mullakin oli jo voimat niin lopussa.
Kaikkea muuta kivunlievittelyä sit kokeilinkin, sairaalaan kun lähdettiin aamulla joskus 10 aikaan niin olin vasta sormelle auki mutta kaula oli kadonnut ja ei siinä vaiheessa ollut kyllä mulle epäselvää että synnytys on käynnissä kun kipu oli jo melko mahtavaa. Ammeeseen pääsin sit sairaalassa ja se lievitti ihanasti kipuja ja jonkun lihasrelaksantin sain myös siinä köllötellessäni, se helpotti about tunnin ajaks ja melkein nukahdin
Synnytyssaliin päästiin sit viiden aikaan alkuillasta, siinä vaiheessa rupes taas kivut tuntumaan oikein urakalla, olin nelisen senttiä auki. Sit rupeskin tapahtumaan vauhdilla toi avautuminen ja supistukset oli sen mukasia, mulla ei oo oikeesti ollut pienintäkään käryä et semmoista kipua on ees olemassa. No sit toivoin taas jotain siihen kipuun, kätilö ehdotti kohdunkaulanpuudutetta. Sitä varten piti puhkaista kalvot, se tehtiin 20.20 ja sattui aivan p*rkeleesti ainakin mua, tosin mun lääkäri oli melkosen kovakouranen tapaus... Puudute auttoi taas tunnin verran. Klo 22 olin jo niin kipeä et musta tuntui etten ikinä selviä hengissä, itkin ja roikuin miehessä supistusten aikana, en saanut hengitettyä ja voimat oli ihan finaalissa. Tässä kohdassa jos ei ois mies ollu mukana niin mulla olis synnyttäminen jääny siihen. Se oli ihan uskomaton tuki ja turva ja miljoona kertaa arvokkaampi mulle kuin mikään puudute. Mutta joo tosiaan tää oli se vaihe milloin olin ekaa kertaa sitä mieltä että epiduraalia tänne ja heti, enää en kestä. Mutta sitten sitä ei enää ehdittykään antaa (mikä oli tosi hyvä juttu vaikka ei siltä kyllä silloin tuntunut), no sit taas tihrustin miehelle itkua etten selviä ilman apua nyt enää ja kätilö ehdotti spinaali"puudutusta" mutta ilman puuduteainetta eli se oli pelkkää särkylääkettä spinaalialueelle (kerta-annos, ei jääny mitään letkuja selkään). Ja voi herrajee miten todellakin taivaan portit aukes sillä sekunnilla ku se siunattu mieslääkäri sen mun selkääni löi
Kiittelin sitä sit siinä ihan huumassa tyyliin "voi että miten ootkin maailman ihaaaaaaanin ihminen, mun uus suosikki!!!" Se oli semmonen nuori mies, naureskeli vaan
Eli ton spinaalin sain 23.00 ja silloin on myös ponnistusvaihe kirjattu alkaneeksi. 00.00 maissa alettiin sit kunnolla ponnistelemaan, mulle ei missään vaiheessa tullu oikeestaan kun ihan pientä ponnistamisen tarvetta, ja supistukset oli heikentyny eli vaikea osuus oli eessä. Mulla oli siinä 2 kätilöä ja 1 lääkäri kiskomassa mua jaloista ja yks painoi mahan päältä ja siinä ei kyllä sit enää mitkään spinaalitkaan auttanu. Mutta niin vaan se tupsahti sieltä ja syntymäaika oli 00:46. Apgarpisteitä tuli 7-7-9, oli vetänyt vähän kakkaista lapsivettä henkeen ja siinä oli jotain jäntevyysonkelmia... Hän oli pienen hetken kaapissa et saatiin happisaturaatio nousuun ja sitten isi toi prinsessan sieltä mulle rinnalle, mut oli tässä välissä tikattu kun episiotomia tehtiin, 9 tikkiä yhteensä. Mut yhtään repeämää ei tullut muuten.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin koko perhe, ja syötiin ehkä maailman parhaimmat voileipäkahvit IKINÄ. Mähän en siis ollut vuorokauteen syöny yhtään mitään... Siirryttiin osastolle ja anoppi oli vähän järkkäilly siellä, pääsin yksin kahden hengen huoneeseen. Mies lähti kotiin joskus 4 aikaan aamuyöllä sekin ihan lopen uupuneena ja me jäätiin neidin kanssa ihmettelemään toisiamme. Eikä mulla siinä sitten uni tullu tietty ollenkaan.
Sairaalassa oltiin 2pv ja tyttö oli kokonaan mun omalla maidolla, eli lisäruokaa ei tarvittu. Päästiin sitten aikaisemmin kotiin kun sujui noi imetys ja muut hoidot niin hyvin. Nyt ollaan oltu siis 3 yötä kotona ja menee ihan äärettömän hienosti. Ensimmäinen yö meni kehnosti, multa hajosi nännit kokonaan ja minä itkin kun sattui niin kovasti imettää ja lapsi itki kun ei saanu mahaansa täyteen. Seuraavana päivänä haettiin rintakumit ja vannon ikuisesti ton keksinnön nimeen. Mukula veti maitoa niin että meinas pakahtua ja nukkui ensimmäiset 3 tunnin yöunet kotona. Ja me oltiin taas ihan euforiassa et voiko olla tottakaan. :heart:
Ja nyt tahti on se että melkeinpä tasan 3 tunnin välein herää rinnalle, sitten on tunti-puoltoista hoitoa ja sitten taas 3 tuntia unta. Aivan mahtavaa!!! Ja äitiys on kyllä muutenkin ylittänyt mulla kaikki odotukset, tulee kokoajan tunnekuohuja suuntaan jos toiseenkin. Ja miehen kanssa on suhde syventyny ihan uudenlaiseks, entistäkin jopa paremmaks...
Noh. Tästä tulikin nyt melkonen tarina. Tsemppiä vielä ihan hirveesti kaikille jotka täällä omaa nyyttiään odottelee ja onnittelut niille jotka jo on omansa saaneet!!! Mikään ei oo parempaa ku tää lopputulos.
t. mama-L ja Pieni 5 päivää. :heart:
