Mä tein tänään ahaa-elämyksen

[Turkilmas]

Juteltiin esikoisen kanssa paitojen painatuksesta ja siitä muistin miten äitini teki niitä joskus työkseen. En tiedä minkä ikäinen tuolloin olin, mutta muistan elävästi miten olin äidin työpaikalla ja miten äiti osti mulle aina kaupasta semmoisen valmiin vispipuuron. Olin siitä joskus tykännyt aivan valtavasti, mutta sitten kyllästyin siihen. En kuitenkaan koskaan kertonut asiasta äidille, sillä en halunnut pahottaa hänen mieltään.

Ja sitten yhtäkkiä mä hoksasin, että tuon täytyy olla todella varhainen lapsuusmuisto ja että muistan omat ajatukseni tuolta ajalta. Kun sitten muistelin lisää, niin muistin paljon omia ajatuksiani.

Se, mikä tässä oli oleellisin juttu, niin ymmärsin että mä olen aina ollut samanlainen. Siis nuo lapsuuteni ajatukset voisi olla tästä päivästä. Miten sen nyt selittäis... siis se mun sisäinen minäni on aina ollut samanlainen. Ympäristö, odotukset, tieto... nuo kaikki on muokannut toki mua, mutta se sisin on ollut aina sama.

Jotenkin hurjaa. Oletteko koskaan miettineet asiaa? Oletteko samaa mieltä? Miten sitä voikaan olla lapsena ns."aikuinen" ajattelumaailmaltaan ja toisaalta aikuisena lapsi. Ulkoisesti ihminen muuttuu vuosien varrella, mutta jotenkin se "ydin" on vaan yksi ja sama .

 

[Tallu -]

Varhaisimpina lapsuusmuistoina muistan sellaisia asioita, etten uskaltanut jotain, tai jokin pelotti tai ihmetytti. Nämä muistot ovat alle 3,5-vuotiaana tapahtuneita/olleita asioita. En mä kyllä nykyään ole noin pelokas tai ihmeissäni, vaan otan asioista selvää ennemmin kuin alan pelätä niitä

 

[Turkilmas]

Varhaisimpina lapsuusmuistoina muistan sellaisia asioita, etten uskaltanut jotain, tai jokin pelotti tai ihmetytti. Nämä muistot ovat alle 3,5-vuotiaana tapahtuneita/olleita asioita. En mä kyllä nykyään ole noin pelokas tai ihmeissäni, vaan otan asioista selvää ennemmin kuin alan pelätä niitä

Joo, mutta se johtuu pikemminkin just siitä, että sä tiedät asioista enemmän kuin lapsena. Tai siis näin asian omalla kohdallani ajattelen .

 

["blue"]

Minulla varhaisin muisto on kiireinen ja sulkeutunut äiti, joka ei hymyillyt. Isä, joka oli etäinen.Paljon pois. Paljon pelkoja,jos vaikka rikkoo sääntöjä ja vanhemmat antavat ankaran rangaistuksen.

 

[Turkilmas]

[QUOTE="blue";23909774]Minulla varhaisin muisto on kiireinen ja sulkeutunut äiti, joka ei hymyillyt. Isä, joka oli etäinen.Paljon pois. Paljon pelkoja,jos vaikka rikkoo sääntöjä ja vanhemmat antavat ankaran rangaistuksen.[/QUOTE]

Mullakin on paljon ikäviä muistoja, eikä niitä ole mukava muistella . Mutta tunnistatko sen lapsen itsessäsi? Tuntuuko susta että sun persoonallisuus, tai siis se ydin, on muuttunut vuosien varrella vai onko se pysynyt samana?

 

[PölyEsteri]

Mä muistan myös paljon tilanteita, joissa olen miettinyt, miten selvitä tilanteesta pahoittamatta muiden mieltä. Pelkösin hieman syntymäpäiviä, sillä tiesin olevani kranttu lahjojen suhteen ja tiesin, että minun kasvoista näkyy tunteet selvästi. Jännitti, että miten osaan olla kohtelias saadessani epämieluisan lahjan. Pelkäsin saavani jonkun vaatteen tai korun, jota olisi pakko vastentahtoisesti pitää, lojaaliudesta lahjanantajaa kohtaan.

Kerran kaveri tiputti mun pyöränavaimen laiturin alle. Omaa syytään, se heilutteli sitä avainta silleen, et koko ajan pelkäsinkin, että pian se tippuu. Se alkoi itkemään. Meidät piti hakea autolla kotiin. Mä kerroin mun vanhemmille, että mä tiputin sen. Äiti ihmetteli, että miten se silleen saattoi tippua. Mä selitin, että mä vaan heiluttelin sitä silleen, vaikka mua samalla ärsytti, koska en olisi heilutellut avainta sillätavalla huolimattomasti. Mutta halusin, että kaverille ei missään nimessä tule tukalaa oloa tapahtuneen takia.

Toisaalta olen tuollainen, mutta olen ollut aina myös tosi äkkipikainen.

 

[Turkilmas]

Mä muistan myös paljon tilanteita, joissa olen miettinyt, miten selvitä tilanteesta pahoittamatta muiden mieltä. Pelkösin hieman syntymäpäiviä, sillä tiesin olevani kranttu lahjojen suhteen ja tiesin, että minun kasvoista näkyy tunteet selvästi. Jännitti, että miten osaan olla kohtelias saadessani epämieluisan lahjan. Pelkäsin saavani jonkun vaatteen tai korun, jota olisi pakko vastentahtoisesti pitää, lojaaliudesta lahjanantajaa kohtaan.

Kerran kaveri tiputti mun pyöränavaimen laiturin alle. Omaa syytään, se heilutteli sitä avainta silleen, et koko ajan pelkäsinkin, että pian se tippuu. Se alkoi itkemään. Meidät piti hakea autolla kotiin. Mä kerroin mun vanhemmille, että mä tiputin sen. Äiti ihmetteli, että miten se silleen saattoi tippua. Mä selitin, että mä vaan heiluttelin sitä silleen, vaikka mua samalla ärsytti, koska en olisi heilutellut avainta sillätavalla huolimattomasti. Mutta halusin, että kaverille ei missään nimessä tule tukalaa oloa tapahtuneen takia.

Toisaalta olen tuollainen, mutta olen ollut aina myös tosi äkkipikainen.

Mä olisin voinut näennäisesti ottaa syyt omalle kontolleni, mutta vähintään jälkikäteen olisin kertonut totuuden. Se on ikävä puoli mussa, jonka tiedostan. Vaikka olen aina ollut kiltti muille, niin samaan aikaan mussa on myös se piikikäs puoli. Ja sen saa tuta aina max muutama ihminen kerrallaan. Ja myös ylpeä. Siis ei leuhka, vaan semmoinen että muahan ei tallota.

Jotenkin vaan outo havahtua käsittämään tänään, että ne mun ajatteleva minä, se tila missä keskustelen itseni kanssa, pohdin asioita, olen paljaimmillani. Se on aina ollut samanlainen.

 

[Tallu -]

Joo, mutta se johtuu pikemminkin just siitä, että sä tiedät asioista enemmän kuin lapsena. Tai siis näin asian omalla kohdallani ajattelen .

Mutta juurikin se, että tiedän asioista enemmän, on muokannut persoonallisuuttani. Ainakin maailmankuvani ja itsetuntoni ovat muuttuneet vuosien vieriessä. Mutta arvot (no, nekin ovat hyppineet välillä sinne ja tänne, mutta palanneet ehkä kuitenkin juurilleen), temperamentti ja luonne ovat samoja. Ihmisen kehitykseenhän vaikuttavat perimä, ympäristö ja omat valinnat, jotka toimivat jokaisen kohdalla eri kapasiteetilla ja korjaten tarvittaessa toinen toistaan, niin en mä kokonaisuutena kuitenkaan näe olevani sama ihminen kuin lapsena.

 

[PölyEsteri]

Mä olisin voinut näennäisesti ottaa syyt omalle kontolleni, mutta vähintään jälkikäteen olisin kertonut totuuden. Se on ikävä puoli mussa, jonka tiedostan. Vaikka olen aina ollut kiltti muille, niin samaan aikaan mussa on myös se piikikäs puoli. Ja sen saa tuta aina max muutama ihminen kerrallaan. Ja myös ylpeä. Siis ei leuhka, vaan semmoinen että muahan ei tallota.

Jotenkin vaan outo havahtua käsittämään tänään, että ne mun ajatteleva minä, se tila missä keskustelen itseni kanssa, pohdin asioita, olen paljaimmillani. Se on aina ollut samanlainen.

Totta puhuakseni, minä paljastin asian äidille myöhemmin, koska minua häiritsi ajatus, että minusta luullaan jotain, mikä ei ole totta. Selitin äidille, että pelkäsin, että olisivat olleet vihaisia kaverilleni ja että siksi valehtelin. Äiti sanoi arvanneensa.

Ehkä persoona muodostuu jo aika pienenä?
Tai ainakin jo pienenä muodostuu jotkut toimintatavat ja selviämiskeinot. kyllä mä jotenkin uskon, että olisin pohjimmiltani samanlainen, vaikka olisin kasvanut eri perheessäkin. Ehkä mä toimisin hieman toisin, mutta varmaan luonteenpiirteet olisi samoja.

 

[piina]

Ensin ajattelin, että ajatukseni on muuttuneet, mutta sitten hoksasin, että sama vanha minähän se olin silloin, kuin nytkin. Se mikä minussa on muuttunut on se, että nyt uskallan sanoa mitä ajattelen. Lapsena kukaan ei tuntenut minua, kukaan ei tiennyt mitä ajattelin, koska en uskaltanut sanoa sitä ääneen.