H
"huoh"
Vieras
Enkä syytä siitä muuta kuin itseäni. Kun olen hermostunut, syön. Kun olen masentunut, syön.
Kun mulla on tylsää, syön. Kun mulla on kivaa ja haluan rentoutua, syön.
Sillä erolla vaan, että silloin kun mulla on hauskaa ja kivaa, osaan lopettaa syömisen enkä ahmi.
Mulla ei juuri missään elämäni tilanteessa ole koskaan mennyt ruokahalu. Jopa heti synnytyksen jälkeen, heti kun pääsin synnytysosastolle, vetelin lautasen tyhjäksi perunaa ja jotakin lihakastiketta.
Samassa huoneessa oli toinenkin vastasynnyttänyt äiti, joka ei pystynyt syömään juuri mitään vielä seuraavanakaan päivänä. Minä kyllä vedin kitusiini kaiken mitä tarjolla oli.
Mua on aina ihmetyttänyt tilanteet, joissa ihmisiltä menee ruokahalu.
Millainen sellainen tilanne voisi olla?
Multa ei ole mennyt edes mahataudissa, muuta kuin parin- kolmen tunnin ajaksi. Siksi ajaksi ehkä kun oksennan. Ripulivaiheessa syön jo himolla kaikkea, eikä mikään okseta. Mahatautejakin mulla on todella harvoin. Ehkä yksi joka viides- kuudes vuosi.
Vasta ihan äärimmäinen suru vie multakin ruokahalun. Vain vähäksi aikaa.
Kun joku lähiomaisistani on kuollut, en ole pystynyt lamaannukseltani syömään muutamaan päivään. Sitten olenkin taas palannut entisiin tapoihini ja murheissani taas märehtinytkin entistäkin enemmän.
Olen useammankin kerran elämässäni onnistunut laihduttamaan jopa 25 kg, mutta se paino ei pysy koska olen niin perso ruualle.
Painan 90 kg, pituutta 165 cm. Ikää on jo 41 v, joten en usko että ikinä onnistuisin pysyvässä laihdutuksessa. Karppauskin on kokeiltu ja se toimikin erittäin hyvin.
Painoin alimmillaan vähän yli 70 kg. Siinä vaan täytyisi pitää se ruokavalio lopun ikää. Mä rakastan liikaa leipää, perunaa, pastaa että voisin koko loppuikäni vaan karpata.
Jaksoin muutaman vuoden, sitten aloin sortuilla ja lopputulos on tämä.
Olen taas läski, varmaan hautaan asti.
Kun mulla on tylsää, syön. Kun mulla on kivaa ja haluan rentoutua, syön.
Sillä erolla vaan, että silloin kun mulla on hauskaa ja kivaa, osaan lopettaa syömisen enkä ahmi.
Mulla ei juuri missään elämäni tilanteessa ole koskaan mennyt ruokahalu. Jopa heti synnytyksen jälkeen, heti kun pääsin synnytysosastolle, vetelin lautasen tyhjäksi perunaa ja jotakin lihakastiketta.
Samassa huoneessa oli toinenkin vastasynnyttänyt äiti, joka ei pystynyt syömään juuri mitään vielä seuraavanakaan päivänä. Minä kyllä vedin kitusiini kaiken mitä tarjolla oli.
Mua on aina ihmetyttänyt tilanteet, joissa ihmisiltä menee ruokahalu.
Millainen sellainen tilanne voisi olla?
Multa ei ole mennyt edes mahataudissa, muuta kuin parin- kolmen tunnin ajaksi. Siksi ajaksi ehkä kun oksennan. Ripulivaiheessa syön jo himolla kaikkea, eikä mikään okseta. Mahatautejakin mulla on todella harvoin. Ehkä yksi joka viides- kuudes vuosi.
Vasta ihan äärimmäinen suru vie multakin ruokahalun. Vain vähäksi aikaa.
Kun joku lähiomaisistani on kuollut, en ole pystynyt lamaannukseltani syömään muutamaan päivään. Sitten olenkin taas palannut entisiin tapoihini ja murheissani taas märehtinytkin entistäkin enemmän.
Olen useammankin kerran elämässäni onnistunut laihduttamaan jopa 25 kg, mutta se paino ei pysy koska olen niin perso ruualle.
Painan 90 kg, pituutta 165 cm. Ikää on jo 41 v, joten en usko että ikinä onnistuisin pysyvässä laihdutuksessa. Karppauskin on kokeiltu ja se toimikin erittäin hyvin.
Painoin alimmillaan vähän yli 70 kg. Siinä vaan täytyisi pitää se ruokavalio lopun ikää. Mä rakastan liikaa leipää, perunaa, pastaa että voisin koko loppuikäni vaan karpata.
Jaksoin muutaman vuoden, sitten aloin sortuilla ja lopputulos on tämä.
Olen taas läski, varmaan hautaan asti.
