Sä oot kun mun äiti, tosin mun porukat sai mut vasta 12 vuoden rupeaman jälkeen. Meni naimisiin kun ei yksin osannut kotoa lähteä (17 vuotiaana). Siihen aikaan kun ei avoliittoja juuri tunnettu. Vieläkin ovat yhdessä, naimisissa olleet 43 vuotta. Ja edelleen äiti toistaa ettei rakasta isääni.
Ja MINÄ OLEN TÄSTÄ NIIN VITUN KATKERA. Miks hemmetissä äiti ei ole voinnut ottaa lusikkaa kauniiseen käteen ja tehdä jotain elämälleen, jo ennen mua. Miks väkisin piti laps vielä hommata, varsinkin kun se oli heille niin vaikeaa (lapsettomuus). Oon saannut tästä koko elämäni kuulla, kuinka kamala isä kuulema on (ei ole ollut mua kohtaan), kuinka huono isä (en allekirjoita missään vaiheessa)...kaikkea paskaa, ne jatkuvat riidat, ero uhkailut jne, jne... Mä olen saannut kantaa sen kaiken kaunan ja katkeruuden, osaltani vaikka täysin syytön siihen olen. Olisvat eronneet, olisvat etsineet rinnalle ihmisen jota rakastaa. Tollasta myrkyllistä ilmapiiriä en sois kenellekään lapselle.
Olen tosi äreä kun tälläisestä aiheesta puhutaa, mielestäni syystä. Ota lusikka kauniiseen käteen ja tee palvelus teille kaikille. Kaikki pärjää itsekseenkin jos tahtoo, ei se siitä ole kiinni kuule. Ja pärjäät lapsenkin kanssa. Sun on otettava vastuu hänenkin tulevaisuudesta.
Anteeksi ruma kielenkäyttö, olen vaan niin vihainen vanhemmilleni. Eivät he läpimätiä ole, ei. Kumpikin on hoitanut tehtävän hyvin, nämä käytännön jutut meinaan. Mutta huono parisuhde on mustamaalannut kaiken.
