K
"katriina"
Vieras
Mä en tiedä edes mistä aloittaa...Aloitetaan vaikka siitä, että minulla (/meillä miehen kanssa) on leikki-ikäinen lapsi. Lapsella on ilmeisestikin vahva tahto ja luonne. Itsellä vaativa työ ja mies, jota ei kiinnosta viettää aikaa lapsenta tai perheensä kanssa. Itsellä myös takana vaikea-asteinen masennus, josta tuskin lienen parantunut...lopetin vain lääkityksen, kun en kokenut siitä puolessa vuodessa apua. Nämä kaikki yhdistettynä olen kokenut liian usein, että pinna palaa niin pirun herkästi ja tulee huudettua lapselle ja miehelle (lapsen läsnäollessa). En vaan osaa lopettaa, kun toisen kanssa ei voi koskaan keskustella mistään eikä asiat muutu (mm. tuo, että viihtyisi lapsensa tai perheensä kanssa).
Lapsi siis tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo ja on huomannut, että saa tahtonsa periksi, kun en jaksa laittaa vastaan. Jos jaksan, tilanne menee monesti överiksi eli sanon rumasti lapselle tai käyttäydyn muuten välinpitämättömästi. Tästä on enemmän kuin paha olla. Tiedän, että teen väärin, mutta joka kerta, kun päätän, että huomenna jaksan kaiken kiukuttelen, voimat loppuukin. Mies ihmettelee miten lapsen kanssa on niin raskasta (olen ollut lomalla viikon). Itse väsyi eilen tunnissa ja sanoi, että on ihan valmis viemään lapsen hoitoon seuraavana pv:nä.
Ehkä eniten kaipaisin neuvoja siitä, miten tuollaisen tahtovaisen kanssa pärjätään. Aamut alkavat hänellä narinalla ja sillä, että ei suostu suostu syömään aamupalaa. Siitä sitten tietenkin nälkäisenä narina jatkuu ja jatkuu. VAikka yrittäisin kiinnittää huomion toisaalle, ei mikään auta. Kiukuttelee tavaroille, kun eivät mene niin kuin pitäisi. Lomallani, 5 pv, aikana ei ole ollut päivää, että aamusta-iltaan ei olisi sama meininki. Kun edes yksi asia olisi hyvin, mutta ei. Olen yrittänyt keksiä vaihtelua kotona oloon esim. pikkuretkiä. Nämäkin tahtovat kaatua siihen, kun ei jaksa keskittyä tai ei päästä edes lähteämään, kun ei saa kiukuttelematta vaatteita päälle. Jäähypenkkiä on käytetty ja tarratauluja. Selvää puhetta silmiin katsoen. Eivät auta. Ei osaa rauhoittua, vaan jokaisesta sanomisesta pahoittaa mielensä todalla pahasti. Tarkoitan tilanteita, joissa meinaa juosta autotielle ja joutuu kiskomaan tosissaan kädestään ettei juokse. Sitten huutaa, että minä satutan.
Minulla rupeaa olemaan keinot vähissä. Luulin, että lapsikin kaipasi aikaa minun kanssa päivähoidosta, mutta ei näytä siltä, kun naristaan vaan. Samalla mallilla tosin on mennyt kaikki viikonloput. Aikaakin lapselle annetaan todella paljon. Hyvä kun ehtii sitä kahvikuppia aamulla juomaan, kun jo vaatii leikkimään ja pakko mennä, kun terrorisoi sen lehdenluvun ja kahvinjuonnin, jos ei mene mukaan. Kärsivällisyyttäkin on yritetty harjoittaa tuloksetta.
Omat voimat ja keinot ovat vähissä. Tuntuu pahalta, kun ei voi kodistaan poistua tuon hirviön kanssa ihmisten ilmoille. Ihmiset tuijottaa kuin emme olisi koskaan lasta kieltäneet.
Voisiko joku vähän vinkata miten loppuloman ja elämän jatkossakin saa sujumaan ilman narinaa ja sitä, että jolla kulla on paha mieli (yleensä aina minulla)?
Lapsi siis tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo ja on huomannut, että saa tahtonsa periksi, kun en jaksa laittaa vastaan. Jos jaksan, tilanne menee monesti överiksi eli sanon rumasti lapselle tai käyttäydyn muuten välinpitämättömästi. Tästä on enemmän kuin paha olla. Tiedän, että teen väärin, mutta joka kerta, kun päätän, että huomenna jaksan kaiken kiukuttelen, voimat loppuukin. Mies ihmettelee miten lapsen kanssa on niin raskasta (olen ollut lomalla viikon). Itse väsyi eilen tunnissa ja sanoi, että on ihan valmis viemään lapsen hoitoon seuraavana pv:nä.
Ehkä eniten kaipaisin neuvoja siitä, miten tuollaisen tahtovaisen kanssa pärjätään. Aamut alkavat hänellä narinalla ja sillä, että ei suostu suostu syömään aamupalaa. Siitä sitten tietenkin nälkäisenä narina jatkuu ja jatkuu. VAikka yrittäisin kiinnittää huomion toisaalle, ei mikään auta. Kiukuttelee tavaroille, kun eivät mene niin kuin pitäisi. Lomallani, 5 pv, aikana ei ole ollut päivää, että aamusta-iltaan ei olisi sama meininki. Kun edes yksi asia olisi hyvin, mutta ei. Olen yrittänyt keksiä vaihtelua kotona oloon esim. pikkuretkiä. Nämäkin tahtovat kaatua siihen, kun ei jaksa keskittyä tai ei päästä edes lähteämään, kun ei saa kiukuttelematta vaatteita päälle. Jäähypenkkiä on käytetty ja tarratauluja. Selvää puhetta silmiin katsoen. Eivät auta. Ei osaa rauhoittua, vaan jokaisesta sanomisesta pahoittaa mielensä todalla pahasti. Tarkoitan tilanteita, joissa meinaa juosta autotielle ja joutuu kiskomaan tosissaan kädestään ettei juokse. Sitten huutaa, että minä satutan.
Minulla rupeaa olemaan keinot vähissä. Luulin, että lapsikin kaipasi aikaa minun kanssa päivähoidosta, mutta ei näytä siltä, kun naristaan vaan. Samalla mallilla tosin on mennyt kaikki viikonloput. Aikaakin lapselle annetaan todella paljon. Hyvä kun ehtii sitä kahvikuppia aamulla juomaan, kun jo vaatii leikkimään ja pakko mennä, kun terrorisoi sen lehdenluvun ja kahvinjuonnin, jos ei mene mukaan. Kärsivällisyyttäkin on yritetty harjoittaa tuloksetta.
Omat voimat ja keinot ovat vähissä. Tuntuu pahalta, kun ei voi kodistaan poistua tuon hirviön kanssa ihmisten ilmoille. Ihmiset tuijottaa kuin emme olisi koskaan lasta kieltäneet.
Voisiko joku vähän vinkata miten loppuloman ja elämän jatkossakin saa sujumaan ilman narinaa ja sitä, että jolla kulla on paha mieli (yleensä aina minulla)?
Ja huumoria mukaan