LUKEKAA KAIKKI TÄMÄ

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kovajänis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Kovajänis

Aktiivinen jäsen
29.11.2006
9 532
3
36
Mä olen oikeasti aika sairas ihminen. Enkä pelkästään tarkoita mitään syömishäiriötä (joka kylläkin on), mutta mulla on muutakin.

Saatan kuolla koska vain, päässäni todetut verisuonipullistumat voivat puhjeta koska vain. Vaikeaa oli silloin kun sain tietää, koska sain myös tietää että osa niistä paikoissa jotka erittäin hankala suojausleikata. Niinpä olenkin koittanut elää kuin ei mitään olisikaan, huolimatta jatkuvista ja lamauttavista päänsäryistä, kaikesta. Nyt vaan elelen näin, parin kuukauden "jatkolla" koko ajan. Olen tämän kaiken tiennyt tammikuusta asti, kun ensimmäinen näköhäiriökohtaus päänsärkyineen oli, mutten tiedä mitä jatkossa, sillä eivät lääkäritkään tiedä.

Eniten mulla tulee sääli lapsia (lisää kun ei tule, niin nämä 3 tytärtäni) että muistaakohan he minua ollenkaan. kaikessa on ollut koko ajan se, että muistaako he minut, äitinsä, jos en olekaan siinä enää. Kun niin pikkuisia ovat.

Ja jos suojausleikkaukseen(osaan niistä ) suostun niin mistä saan vakuudet etten ole vihannes sen jälkeen, että voisinkin jatkaa eloa kuin tähän asti?

*kysyn nyt*
 
Niinpä kovin on vaikeaa sanoa mitään. Mieheni kuoli kesäkuussa aivoverenvuotoon ja tuntuu tosi pahalta ajatus vastaavasta yhtään missään. Tunnen surua itseni lapseni ja mieheni lasten puolesta. Hänen kohdallaan ei ollut mitään toivoa ja tapauskin oli erilainen, mutta toivottavasti sinun kohdallasi olisi. Lapsen suruun olen tutustunut viimeaikoina kantapään kautta.
 
Voi herranen aika, en voi edes käsittää millaisia tuntemuksia kyseinen diagnoosi sinussa aiheuttaa. Kyllä siinä tuntee olonsa varsin pieneksi ja hauraaksi. Onhan se niinkin, että ei sitä koskaan tiedä milloin oma aika koittaa vaikka olisi täysin terve ihminen. Kamalasti jaksamista sinulle :hug:
 
Kyllä MINÄ jaksan, se on eri asia miten MUUT jaksaa :/

Tuntuu että ne kelle kertonut, on vaan pahoillaan, kertomatta miltä oikeasti tuntuu. Koska tämä voi sattua kenelle vain, satunnaislöydös mullakin ensin oli. Ennenkuin alkoivat seurata.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pehmeäpupu:
Kyllä MINÄ jaksan, se on eri asia miten MUUT jaksaa :/

Tuntuu että ne kelle kertonut, on vaan pahoillaan, kertomatta miltä oikeasti tuntuu. Koska tämä voi sattua kenelle vain, satunnaislöydös mullakin ensin oli. Ennenkuin alkoivat seurata.

Ei se helppoa ole kenenkään kohdata läheisen sairautta.. siinä vaan monesti jää paljon sanomatta, kun ei "uskalla" ja tiedä, mitä sanoa. Voimia sulle hirmuisesti, toivottavasti sulla on vuosia vielä mooonta jäljellä :hug: :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja jonna-76:
Alkuperäinen kirjoittaja Pehmeäpupu:
Kyllä MINÄ jaksan, se on eri asia miten MUUT jaksaa :/

Tuntuu että ne kelle kertonut, on vaan pahoillaan, kertomatta miltä oikeasti tuntuu. Koska tämä voi sattua kenelle vain, satunnaislöydös mullakin ensin oli. Ennenkuin alkoivat seurata.

Ei se helppoa ole kenenkään kohdata läheisen sairautta.. siinä vaan monesti jää paljon sanomatta, kun ei "uskalla" ja tiedä, mitä sanoa. Voimia sulle hirmuisesti, toivottavasti sulla on vuosia vielä mooonta jäljellä :hug: :)

Minä aion elää satavuotiaaksi..no vähintään siihen asti kun kaikki muksut jo omillaan!! Ainakin aion.
 
Voimia sinulle! Ei läheisten asema helppo ole mut kyllä hekin voimansa saavat! Kellään ei ole suurempaa kuormaa kuin jaksaa kantaa.Yllätykseksi tuo pelossa olo kesti meilläkin 6 vuotta.Paljon kerkes tapahtua mutta se lujitti keskinäistä suhdettamme!Minun tuttavalle on tehty toi toimenpide josta puhuit,onnistui hienosti!
Voimia sinulle ja perheellesi!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pehmeäpupu:
Kyllä MINÄ jaksan, se on eri asia miten MUUT jaksaa :/

Tuntuu että ne kelle kertonut, on vaan pahoillaan, kertomatta miltä oikeasti tuntuu. Koska tämä voi sattua kenelle vain, satunnaislöydös mullakin ensin oli. Ennenkuin alkoivat seurata.


Kirjoitit, että ne ,joille olet kertonut, ovat vain pahoillaan, kertomatta miltä oikeasti tuntuu. Minusta tuntuu, etteivät he oikein OSAA kertoa kaikkia ajatuksiaan, joita päässä liikkuu tuollaisen tiedon saatuaan. Itse ainakin menisin varmaan ensin täysin lukkoon, enkä sillä hetkellä osaisi muuta kuin pahoitella... aikaa nimittäin vaatii muiltakin sopeutua ajatukseen ja saadakseen ajatukset jonkinlaiseen järjestykseen.
 
Mun enolla paljastui isot pullistumat epilepsiatutkimusten yhteydessä, epilepsia taas johtui pihtisynnytyksestä jota aikoinaan käytettiin. Hälle sanottiin että verisuonipullistumat ovat aika yleisiä, mutta ihmiset eivät niistä tiedä ennenkuin jotain tapahtuu tai yl. jonkun tutkimuksen sivulöydöksenä paljastuu verisuonipullistuma. Enolta on leikattu pullistumat muutama vuosi sitten ja kaikki on ok, epilepsia on parantunut (leikkasivat arpeutuneet kohdat pois) Voimia ap:lle toivottelen
 

Yhteistyössä