Löytyykö muita, joilla opiskelu ym estynyt esiintymisjännityksen vuoksi?

[olisiko]

mielenkiintoinen tuo häpeä. Mitä/mikä perheessäsi on ollut häpeän alku tai mistä juontuu?
Jostain luin että anteeksianto poistaa häpeäntunteen. Heitän kysymyksen ilmaan ja mieti mistä asiasta "sukunne" pitäisi antaa anteeksi ja kenelle??? Vastausta ei varmaan löydy tänään, mutta tämäkin ajattelu edesauttaa sinun häpeän tunnetta ja tulevaisuuden jaksamista.

"osaisipa joku auttaa "kysyi tuosta vatsan sekoamisesta/oksentelusta. Lääkkeistä en tiedä mitään, mutta voin sanoa että perhosia vatsassa aiheuttaa myös minulle samoja tuntemuksia. Adrenaliini piikki vaan on niin korkea, jotta suorituksemme olisi parempia kun jos emme stressaisi... Kehon tapa reagoida stressitilanteen edessä.
Voimia myös sinulle.

 

[Ninnukka]

Vastauksena kysymykseen, että mikä on pahin skenaario. Ehdottomasti tuo "henkinen häpäisy". Siitähän siinä on ollut kyse alusta asti: esiintyminen meni pieleen ala-asteella, ja siitä se lumipallo-efekti sitten lähti vyörymään. Ja tosiaan lukion jälkeen ollut välttämiskäyttäytymistä, niin sehän vielä itse ruokkii itseään. Huoh. Nyt vasta olen tullut siihen pisteeseen, että voisin jopa koululla MYÖNTÄÄ että tällainen ongelma on, että olisiko joitain muita keinoja suorittaa opintoja kuin ne perinteist luennoilla istumiset yms. Yliopistolla siis.

Joo sama homma mulla. Mutta jotenkin ihmeellisesti olen onnistunut Propralin avulla sinnittelemään itselleni arvostetun ja hyvän ammatin. Toisaalta, vielä olisi opintoja edessä lisäkoulutuksesta johtuen ja sehän tietää taas niitä %&/&(/n esitelmiä. Tekisi mieli jättää nuo lisäkouluttautumiset sen takia väliin :ashamed: Tiedän miten ahdistavaa tuo voi olla, tsemppiä sinulle hirmuisesti!!!

 

[Ninnukka]

Vastauksena kysymykseen, että mikä on pahin skenaario. Ehdottomasti tuo "henkinen häpäisy". Siitähän siinä on ollut kyse alusta asti: esiintyminen meni pieleen ala-asteella, ja siitä se lumipallo-efekti sitten lähti vyörymään. Ja tosiaan lukion jälkeen ollut välttämiskäyttäytymistä, niin sehän vielä itse ruokkii itseään. Huoh. Nyt vasta olen tullut siihen pisteeseen, että voisin jopa koululla MYÖNTÄÄ että tällainen ongelma on, että olisiko joitain muita keinoja suorittaa opintoja kuin ne perinteist luennoilla istumiset yms. Yliopistolla siis.

Joo sama homma mulla. Mutta jotenkin ihmeellisesti olen onnistunut Propralin avulla sinnittelemään itselleni arvostetun ja hyvän ammatin. Toisaalta, vielä olisi opintoja edessä lisäkoulutuksesta johtuen ja sehän tietää taas niitä %&/&(/n esitelmiä. Tekisi mieli jättää nuo lisäkouluttautumiset sen takia väliin :ashamed: Tiedän miten ahdistavaa tuo voi olla, tsemppiä sinulle hirmuisesti!!!

Niin ja vielä tuo "henkinen häpäisy", mulla vielä Yliopistossa esitelmien pidossa tuo vahvistui, kun jännitin varsinkin eka vuosina niin järkyttävän paljon että koko esitelmä meni ihan vituralleen. Voi jestas sitä häpeän määrää...!! Minäkin mietin tuota että voiskohan tuosta asiasta sopia, että suorittaisi nuo esitelmät jotenkin muulla tavalla. Olen kuullut että näin on joku saanut tehdä.

 

[vieras]

No, tietyllä tapaa sitä on pyrkinyt aina siirtämään kursseja joilla tietää joutuvansa esiintymää. Kuitenkin jossain vaiheessa ne on aina tullut suoritettua. Mulla jännitystä helpottaa se et tiedän et kaikkia jänittää.

 

[olisiko]

pitää vielä heittää ajatus mikä nousee ex-tiine mamman ajatuksista.

Onko esiintymis/sosiaalisten tilanteiden pelko vastakohta narsisstiselle häiriölle?

Omnipotentti minä olen tyyppi versus en ole mitään/tai minkään arvoinen esillä olessani.

Kaikki ihmiset rampa, ruma, kaunis jne. on arvokkaita ja jokainen omaa omia potentiaaleja.
Meidän jokaisen tehtävä on löytää meidän omat voimavarat. Joskus me vaan halutaan sellaista, joka ei ole sitä meidän parasta osaamisaluetta. Itsevarmuus ja rohkeus tulee luonnostaan esille, silloin kuin me tiedetään että tässä minä olen hyvä. Ja kaikilla tosiaan sellainen voima vara on. Toiset ovat parempia kirjoittamaan, toiset suullisesti verbalisempia.

Tarvitaanko koulutusta siihen asiaan missä , minä olen hyvä. Luoko yhteiskunta turhia paineita eikä arvosta erilaista oppimista ja osaamista.

No niin, meni taas filosofian puolelle.

 

[Moonbride]

Löytyy. Koulussa jännitin esiintymistä monta viikkoa etukäteen ja lukio jäi kesken osittain tuon takia. Lääkkeet on ollut käytössä, nytkin tuo Propral, mutta esiintyminen jännittää silti. Jopa pelkkä vieraan ihmisen kohtaaminen tuottaa ongelmia. Inhottavaa jännittää, tiedän miltä tuntuu. Jokin keskusteluapu voisi olla hyväksi, samoin lääkitys.

 

[vieras]

Vastauksena kysymykseen, että mikä on pahin skenaario. Ehdottomasti tuo "henkinen häpäisy". Siitähän siinä on ollut kyse alusta asti: esiintyminen meni pieleen ala-asteella, ja siitä se lumipallo-efekti sitten lähti vyörymään. Ja tosiaan lukion jälkeen ollut välttämiskäyttäytymistä, niin sehän vielä itse ruokkii itseään. Huoh. Nyt vasta olen tullut siihen pisteeseen, että voisin jopa koululla MYÖNTÄÄ että tällainen ongelma on, että olisiko joitain muita keinoja suorittaa opintoja kuin ne perinteist luennoilla istumiset yms. Yliopistolla siis.

Joo sama homma mulla. Mutta jotenkin ihmeellisesti olen onnistunut Propralin avulla sinnittelemään itselleni arvostetun ja hyvän ammatin. Toisaalta, vielä olisi opintoja edessä lisäkoulutuksesta johtuen ja sehän tietää taas niitä %&/&(/n esitelmiä. Tekisi mieli jättää nuo lisäkouluttautumiset sen takia väliin :ashamed: Tiedän miten ahdistavaa tuo voi olla, tsemppiä sinulle hirmuisesti!!!

Niin ja vielä tuo "henkinen häpäisy", mulla vielä Yliopistossa esitelmien pidossa tuo vahvistui, kun jännitin varsinkin eka vuosina niin järkyttävän paljon että koko esitelmä meni ihan vituralleen. Voi jestas sitä häpeän määrää...!! Minäkin mietin tuota että voiskohan tuosta asiasta sopia, että suorittaisi nuo esitelmät jotenkin muulla tavalla. Olen kuullut että näin on joku saanut tehdä.

Minulla oli joskus sellainen esitelmä, että meidän piti opetella ulkoa jonkun laulun, pätkä jostain kirjasta, runo tms, ja se esittää muulle ryhmälle (englannin kielen kurssilla). Minä jännitin niin vietävästi, mutta omasta mielestäni esitys meni kuitenkin hyvin, ja tuntui että osasin hyvin jännitykseni peittää myös, olin ylpeä saavutuksestani. No sitten myöhemmin opettaja kommentoi jotenkin tyyliin "se esitys nyt meni vähän niinkuin meni", tulipa hyvä mieli kun en itsekkään tiennyt mikä siinä nyt oli niin huonoa. Yläasteella muistan kun piti pitää esitelmä, olin koulukiusattu ja jännitin kamalasti, näin joidenkin luokassa naureskelevan jännitykselleni ja OPETTAJA hymyili myös! Että hyvin nekin osaa osallistua kiusaamiseen.

 

[vieras]

Onko tuosta propralista apua, jos jännitys oireilee punastelun tms. sijaan sekaisin menevällä vatsalla ja oksettavalla ololla? Mulla ei siis ole edes mitään varsinaista kauhuskenaariota, minkä toteutumista jännittäisin, eikä mitään traumaattista kokemusta mistä keksisin jännityksen alkaneen. Joskus vaan kun olisi joku sosiaalinen tilanne, saan ravata vessassa vähän väliä enkä pysty syömään koko päivänä mitään. En edes tiedä, mitä jännitän, tulee vaan fyysisesti niin järkyttävä ja sairas olo silloin kun tiedän että jonnekin pitäisi lähteä, etten kykene oikein mihinkään. Eikä se olo mene pois millään järkeilyllä, ettei tässä ole mitään jännitettävää, ennenkuin tilanne on ohi. Loppupäivä meneekin aivan puhkiuupuneena, kun koko elimistö on ollut niin stressissä.

Koulussakin mulle on ollut vaikeinta se, että pelkään huonon olon yltyvän kesken luennon tai tentin niin pahaksi että oksennan. Sekä ylivoimaisesti ruokailutilanteet, ruokalassa olenkin monta kertaa juossut kesken vessaan oksentamaan, mikä on tosi noloa, mutta ei viikosta toiseen joka päivä voi olla syömättäkään. Ja tuon jännityksen aiheuttama pohjaton väsymys sen ohimentyä myös rajoittaa elämää. Onneksi mulla on välillä ollut pitkiä parempia kausia, että olen onnistunut saamaan opinnot loppuun, vaikka välillä poissaoloja on tullutkin, kun olen jäänyt kotiin oksentamaan ja joutunut sen vuoksi jättämään koko luennon väliin.

Tää kuulostaa kyllä tosi pahalta!Voimia!

Kamalaa ajatella jos fiksut ihmiset eristäytyvät koteihinsa ulkomaailmalta tämmösten omien kuvitelmiensa ja pelkojensa takia..

Pöyristyttää ettei näihin vaivoihin saada mitään terapiaa..Eikö Kela muka korvaisi tämänkaltaista terapiaa?Tämähän on todella suuri este työssäkäynnille/työllistymiselle

Mä olen onneksi kiitos Kelan käynyt terapiassa monta vuotta ja siitä onkin ollut todella paljon apua, joskin aloitin terapian ensisijaisesti muiden ongelmien kuin jännittämisen vuoksi, joten sen kannalta ehkä valitsemani terapiasuuntaus ei ollut tarkoituksenmukaisin mahdollisin. Mitään varsinaista syytä tuohon jännittämiseen sielläkään ei kyllä ole löydetty. Musta tuntuu, että omassa tilanteessani "ei tässä ole mitään jännitettävää" -ajatukset auttavat tasan yhtä paljon kuin vaikka epileptikko tai migreenistä kärsivä hokisi itselleen, että "ei tässä ole mitään syytä saada kohtausta". Todella ärsyttävää, miten tavallaan oma elimistö reaktiollaan päättää, mitä saan tehdä, mitä en. Ja välillä on parempia, jopa ihan täysin oireettomia kausia (nyt oli pitkään tosi hyvä kausi) ja välillä huonompia.

Nyt terapia on loppumassa ja mulle on taas alkanut tulla noita oireita ja pelkään tosi kovasti, että ne pahenevat ajan mittaan. Siksi tahtoisin jo varmuudeksi tietää erilaisista lääkitysvaihtoehdoista nyt kun tiedän oireiden johtuvan jännittämisestä eikä jostain sairaudesta (lääkärissä tulikin aikanaan juostua), että voisin alkaa syödä lääkkeitä kun oireet ovat vielä lievät ja hallittavissa ja pystyn vielä elämään suht normaalia elämää. Ennen terapian aloittamista jouduin esim. ottamaan töistä loparit, koska olin jatkuvasti liian sairas pystyäkseni menemään töihin. Välillä en jaksanut juuri nähdä ystäviäkään, koska en vaan jaksanut sitä huonoa oloa. Niin kauan kun pysyin yksin kotona, ei mitään ongelmaa, mutta eihän se mitään elämää ole. Noin huonovointisena tietysti luennoiltakaan ei paljon jää mieleen, vaikka sinne onnistuisikin raahautumaan.

Eikä tämmöistä ymmärrä oikein kukaan. Ihmettelevät vaan, että miten olen aina kipeä, ja jos kerron jännittämisestä, niin ihmettelevät, että miksi jännitän, ei näissä tilanteissa ole mitään jännitettävää. Sen kun tietäisin itsekin...

Mutta kiitos, ja tsemppiä kaikille muille kirjoittajille!

 

[ap]

No minulla oli "kotikotona" aina kovaa vertailua. Äitini vertaili minua aina kavereihini tai sukulaisiin, heidän saavutuksiinsa, sekä aina muistutteli että olen lähes vuoden vanhempi kuin monet luokkakaverini (itse olen heti alkuvuodesta syntynyt ja monet olivat vasta loppuvuodesta), joten en olisi saanut olla "nuorempiani" huonompi missään. Niin, ikähän sen asian ratkaiseekin... Sittemmin oivalsin, että oma äitinikin on ehkä vuosikymmeniä itseään fiksumpia vanhempi... Juu... Tuo äitini toiminta varmaankin ruokki huonommuuden kokemuksiani, ja sitten ne ala-asteella pieleenmenneet esiintymiset, jotka muistan vielä tänäpäivänäkin kristallinkirkkaasti. *nolo* Mutta ei tällaista jännittämisen määrää osannut silloin edes pelätä!